Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kiitollinen’ Category

567.jpg

Tänään, kun selailin Facebookin uutisvirtaa, niin eteeni sattui Monsteriklubin kysely. Sinänsä suppeassa kyselyssä oli kartoitettu työn tärkeimpiä ominaisuuksia ja tärkeimpänä koettiin työn mielekkyys. Palkka ja hyvä työyhteisö olivat lähekkäin toisena ja kolmantena. Tulokset eivät ole kovin yllättäviä, sillä samansuuntaisia tuloksia on nähty muissakin tutkimuksissa. Tällä kertaa jäin kuitenkin pohtimaan asiaa.

Pohdinnan taustalla on oma keski-ikäistymiseni. Minä täytin viime kesänä 40 vuotta ja oma työhistoriani on pirstaleisempi kuin suositukset edellyttävät. Osasyynä ovat toki omat väärät valinnat.

Olen jo pitkään vertaillut mielessäni kolmen viimeisen työpaikkani ominaisuuksia. Olen kysynyt itseltäni: Miksi viihdyit tai et viihtynyt jossakin työpaikassasi? Miksi pysyit työssäsi? Miksi vaihdoit työpaikkaa? Itsetutkiskelussani päädyn aina noihin kolmeen ominaisuuteen, jotka edellä mainitussa Monsteriklubin vertailussa olivat kärjessä: mielekkyyteen, työilmapiiriin ja palkkaukseen.

Tällä listalla ensimmäinen työpaikkani oli työyhteisöltään loistava. Useimmiten työilmapiiriä tai työyhteisöä ei välttämättä edes pilaa astetta änkyrämpi työkaveri. Luulen, että tulehtunut työilmapiiri johtuu useammin esimiehen ja alaisen välille tulleesta säröstä. Tällä työpaikalla suhteet työkavereihin ja esimieheen olivat kuitenkin hyvät ja tulin mielelläni töihin.

Työtehtäväni olivat mielekkäitä, vaikka oma roolini olikin vähän sivussa yrityksen ydintoiminnoista ja esimerkiksi kalustoon investoiminen oli vähäistä. Palkkaus oli alalle tyypillisesti heikkoa. Omalla kohdallani tämä merkitsi, että tulin töihin tyytyväisenä ja pyrin tekemään työni hyvin ja ahkerasti, mutta lähdin kyllä kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Heikko palkkaus ei innostanut venymään yrityksen eteen enempää, kuin mihin työpäivän aikana ehti. Ylityöstä ei maksettu, vaan yhdestä ylityötunnista sai yhden tunnin vapaata.

Loppujen lopuksi vaihdoin kuitenkin tuosta mukavasta yrityksestä seuraavaan juuri paremman palkkauksen perässä. Ala oli kokonaan toinen, mutta nyt olin vastuussa kokonaisesta osastosta, eikä minusta tuntunut, että olen sivuroolissa. Tämän työn palkkaus oli omalla koulutustasollani hyvä, mutta tässä paikassa oli valitettavan huono työilmapiiri. Sellaista on vain vaikea tunnistaa etukäteen. Mielestäni kyseisen työpaikan johtamiskulttuuri oli vähintäänkin haastava ja yritinkin omalta puoleltani antaa ohjeita, jos niitä kysyttiin. Talossa oli monia huonosti voivia työntekijöitä, mutta henkilöstön hyvinvointi ei ollut yrityksessä prioriteettina. Keskustelimme johtajuudesta avoimesti, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen.

Omat työtehtäväni olivat vähintään yhtä mielekkäitä kuin edellisetkin. Palkkaus oli siis parempi, mutta johtamiskulttuurista johtuva tulehtunut ilmapiiri oli liikaa. Huomasin melko pian, että menin töihin ahdistuneena ja koin syvää riittämättömyyttä työssäni. Kunnioituksesta minut palkanneita yrityksiä kohtaan jätän tarkemmat yksityiskohdat mainitsematta, mutta myös tässä työssä minun oli vaikea motivoitua tekemään ylitöitä. Lähdin kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Jätin monesti työpuhelimenikin työpaikalle, sillä minua ahdisti ajatuskin siitä, että työt seurausivat kotiin. Rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että olin luultavasti pettymys työnantajalleni.

Olin jo päättänyt lähteä pois tuosta työpaikasta, kun sain ystävältäni vinkin uudesta työpaikasta. Olin ollut sen verran turhautunut ja ahdistunut, että päätin keski-ikäisenä tehdä TE-keskuksen sivuilla laajan ammatinvalintatestin. Testin tulokset kertoivat, että juuri tuo ystäväni vinkkaama paikka olisi minunlaiselleni ihmiselle sopivin.

Hain paikkaa ja sain sen. Nyt voin todeta, että kyselyn tulokset pätevät ainakin minun kohdallani täydellisesti. Nykyiset työtehtäväni ovat paitsi mielekkäitä myös todella mielenkiintoisia. Olen todellakin löytänyt itselleni sopivan alan. Nykyään kuulun niihin onnellisiin, jotka lähtevät töihin iloisena. Nykyisen työni palkkaus on kahden edellisen välimaastossa, mutta työyhteisö on yksi parhaista, joissa olen ollut. Sen lisäksi, että lähden töihin iloisena, huomaan tekeväni pitempää päivää. Huomaan miettiväni työhöni liittyviä asioita iltaisin ja lukevani vapaa-aikanani työhöni liittyvää kirjallisuutta. Edellisessä työssäni en vain olisi kyennyt moiseen.

Älä ymmärrä minua väärin. En ole nostamassa itseäni työn sankarin jalustalle. Tarkoitukseni on vain todistaa, että hyvällä työilmapiirillä on ihmeellinen voima. Soisin, että jokainen työnantaja, joka haluaa lisää tehoa työntekijöiltään, pyrkisi siihen hyvän työilmapiirin eikä vaatimusten kautta. Myös työn mielekkyydellä on ihmeellinen voima. Jos etsit työpaikkaa, selvitä ensin kunnolla, että mitä oikein haluat tehdä. Sen olet velkaa itsellesi ja työnantajallesi.

 

 

Read Full Post »

[Arkistojen kätköistä -sarjan kirjoitukset ovat sellaisia postauksia, jotka on julkaistu joskus jossakin muussa blogisivustossa tai lehtiartikkelina. Tuon niitä aika ajoin esille pitääkseni kirjoitukset yhdessä arkistossa. Kirjoitukset ovat siis oman aikansa tuotteita ja ne eivät välttämättä enää ole ajankohtaisia tai edes paikkaansapitäviä. Elettyä elämää silti.]

Seison keskellä kylmän tuulista lähetyskodin pihaa. Alkutalven tuulet pyyhkivät pitkin puoliksi jäätyneen järven selkää. Tuntuu, että mikään ei estä puhurin voimaa ja talvitakkini alkaa nopeasti osoittaa riittämättömyytensä taistelussaan viimaa vastaan. Radiossa kertoivat juuri talvimyräkän aiheuttamista liikenneongelmista. Kai se tämä äärimmilleen viritetty tietoyhteiskunta yskähtelee jokaisesta vähänkin poikkeuksellisemmasta sääilmiöstä. Autot kolaroivat, junat myöhästelevät ja lentoliikenne takkuaa aina, kun lunta tulee tavallista enemmän. Ihmiset hermoilevat ja ovat ärtyisiä.

Kun samaan aikaan katselen lähetyskotia, tuntuu kuin tuo vanha talo sanoisi: ”Puhalla vaan, on tässä muutama myrsky jo tullut koettua.” Tuntuu, että koko paikka huokuu arvokkuutta ja rauhaa, jotka kertovat viestiä ihan toisesta aikakaudesta. Ehkä joskus on ollut aika, jolloin kiire, tehokkuus, taloudellisuus, globaalit markkinat ja kvartaalitalous eivät ole olleet ihmisten ajan määrittäjinä ja arvokkuuden mittavälineinä. Tuuli painaa liikenteen melun kauemmas. Rahtarit yrittävät kiriä umpeen aikataulujaan ja muut autoilijat kiristelevät hampaitaan pöllyävän lumen sokaisemina. Samaan aikaan minulla on aikaa katsella ilmassa kieppuvan lumen tanssia aukealla pihalla. Joku yksinäinen vaahteranlehti piirtää kuvioitaan ilmaan ja rannan kaislat taipuvat samassa tahdissa tuulenpuuskien kanssa. Taipuvat, mutta eivät katkea.

Miltähän on tuntunut katsella lähetyskodin valmistumista rakennusvaiheessa? Kun ihmiset ovat saaneet jakaa yhteisen näyn lähetyskodista. Talosta, jossa valmistaudutaan lähetystyöhön. Miltä on tuntunut, kun miehet ja naiset ovat yhdessä saaneet rakentaa taloa, josta ovat haaveilleet ja unelmoineet? Miltä on tuntunut nähdä oman unelmansa toteutuminen?

Tänään Lähetyskoti on tyhjänä. Edellinen leiri loppui eikä uusi ole vielä alkanut. On muutaman päivän hiljaista. Ja juuri sen hiljaisuuden aikana voi melkein kuulla ne tarinat, joita näillä seinillä olisi kerrottavanaan. Voi kuulla kertomuksia uhrautuvasta, kaiken taakseen jättävästä uskosta ja sitoutumisesta. Voi kuulla tarinoita ihmisistä, jotka sydän ikävästä itkien kaipaavat päästä lähelle Jumalaa. Ihmisistä, jotka yli kaiken haluaisivat löytää paikkansa Jumalan suunnitelmissa ja oman lähetyskenttänsä ja kutsumuksensa. Voit kuulla niistä, jotka rukoilevat tunteja, päiviä ja viikkoja kantaen sitä taakkaa, jonka vain Jumalan kutsuma esirukoilija tuntee. Tai niistä, jotka lukemattomia tunteja lukevat Raamattua vain oppiakseen palvelemaan Jumalaansa paremmin, tuntemaan hänet läheisemmin ja rakastamaan häntä syvemmin.

Jos lähetyskodin seinät voisivat puhua, juuri tällaisena hiljaisena päivän voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen ihminen, jolle on juuri avautunut mahdollisuus lähteä lähetyskentälle. Voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen esirukoilija, jonka viikkojen rukoustaistelu päättyy voittoon. Taitaisit kuulla jopa pienten ihmisten riemunkiljahduksia niiltä lastenleireiltä, joita talossa on pidetty. Niitä ihania, suloisia ääniä, joita lapsuuden viattomuudessa saa aikaan vain aurinko, uiminen ja kesäiset leikit ystävien kanssa. Aikana, jolloin huolet ovat vielä kaukaisia, mustia pilviä elämän taivaanrannassa. Voisit jopa kuulla, kuinka syntiensä ja murheidensa alleen musertama mies löytää pelastuksen ja saa kerrankin itkeä pois kaiken sen, mikä on vuosia ollut piilotettuna syvälle sydämeen, kauas miehisen ulkokuoren syövereihin.

Minä olen ollut se pieni poika, joka on lapsuuden huolettomuudessa saanut juosta pitkin lähetyskodin pihaa. Minä olen saanut etsiä kutsumustani ja itkeä syntisyyttäni tässä samassa talossa. Minä olen saanut oppia Raamatun totuuksia ja saanut rukoilla ja laulaa tässä samassa vanhassa talossa.

Annan katseeni kiertää ympäri taloa. Muistan, kuinka suurelta urakalta tuntui ruveta kunnostamaan vanhaa taloa. Seiniä revittiin ja lattioita hakattiin. Voi kuinka monta hirttä ja lautaa vietiin pois poltettavaksi. Voi kuinka monta kottikärryllistä betonimurskaa ja tiiliä. Kuinka monta hikipisaraa on otsalta pyyhitty ja kuinka paljon on hiekkaa lapioitu. Muistan, kuinka joskus loppuun väsyneenä saunassa pyyhittiin kyyneltä ja kuinka joskus riitojenkin jälkeen itkien tehtiin sovintoa.

Tänään katselen lähetyskotia. Sen alakerta on täysin remontoitu, piha on kylvetty uudelle nurmelle, sauna on kunnostettu, katto uusittu, rännit ja ikkunat vaihdettu ja uudet terassit rakennettu. Minä en tiedä miltä kaikki tuntui silloin alussa. Mutta minä tiedän, miltä tuntuu nähdä unelmansa toteutuvan. Minä tiedän miltä tuntuu tehdä työtä yhteisen näyn eteen. Tuuli pauhaa ulkona, mutta minun sydämessäni palaa liekki. Se liekki syttyi kauan ennen minua ja se palaa vielä kauan minun jälkeeni.

(Tämä teksti on kirjoitettu Larsmon Lähetyskodin ensimmäisen remontin valmistuttua. Olin mukana remontissa yhtenä monista. Teksti on vuodelta 2008, mutta en enää muista missä se on julkaistu alunperin.)

Read Full Post »

uuttajavanhaa

Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on tapana vuoden vaihteessa ja näin alkaneen vuoden alkupuolella katsella vielä hieman taaksepäin ja pohtia, että mitä juuri päättyneestä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen. Oma vuoteni oli varsinkin työkuvioiden osalta melkoisen poikkeuksellinen. Vaihdoin alkuvuodesta työpaikkaa vain kahden kuukauden työskentelyn jälkeen. Toisaalta ehdin myös kesällä toimia kuolevan firman toimitusjohtajana myös sen kaksi kuukautta. Siltä osin kohdallani ajatus ”varastomiehestä toimitusjohtajaksi” pitää paikkansa. Harmittavsti siihen ei kuitenkaan liity taloudellista ”From Rags to Riches”- puolta. Huolimatta molempien pestien lyhyydestä opin niistä paljon. Ehkäpä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä asioista teillekin.

Suurta nautintoa tuotti kautta aikain ensimmäinen täysipainoinen veneilykesä. Aiemmat vuodet ovat menneet venettä kunnostaessa tai huonokuntoisen veneenmoottorin kanssa tapellessa. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin kaikki asiat veneessä toimviat moitteetta ja vesillä tulikin oltua kiitettävästi. Tästä olen vieläkin kiitollinen.

Harrastuspuolella tuli kuvioihin mukaan kuitenkin otsikon mukaisesti uutta ja vanhaa. Uutena harrastuksena innostuin Geokätköilystä. Geokätköily kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, mutta harvallapa meistä on aikaa aloitella jatkuvasti uusia harrastuksia. Jokaisen uuden asian aloittamiseen liittyy myös jonkilainen kynnys jonka ylittäminen on sitten enemmän tai vähemmän työlästä. Itse pääsin kyllä alkuun helposti, mutta itse kätköjen löytäminen oli aluksi hankalaa. Minä kun lähdin liikkeelle ilman ainuttakaan neuvojaa, enkä edes oikein tiennyt mitä etsiä. En voi sellaista tapaa suositella, koska lähestulkoon menetin mielenkiintoni koko touhuun. Päätin kuitenkin etsiä kaikkein helpoimmiksi määritetyt kätköt ensin ja pikkuhiljaa kätköjen löytyessä pääsin paremmin jyvälle siitä mitä, ja ennenkaikkea mistä etsiä. Tätä kirjoittaessa olen löytänyt vähän kolmattasataa kätköä ja olen siis vielä aloittelija. Monien löydöt liikkuvat tuhansissa ja joillakin jopa lähempänä kahtakymmentätuhatta. Toki eräskin tuhansia kätköjä löytänyt oli Geocaching.com -sivuston tilastojen mukaan löytänyt kätköjä lähes 350 päivänä vuodesta. Se kertoo jo melko vakavasta suhtautumisesta harrastukseen. Minä puolestani olen innostunut lähinnä veljeni ja muutamien kaverieni kanssa puoliksi ulkoilemaan ja puoliksi kätköilemään enkä todellakaan ehdi ihan noin paljoa kätköjä etsiä. Saa nähdä mitä tapahtuu, jos pahemmin hurahtaa tähän touhuun. Toistaiseksi olen saanut jopa värvättyä kolme uutta kätköilijää mukaan.

Vanhana harrastuksena olen uudelleen innostunut Salibandystä. Ei vanha rakkauteni ole mihinkään koskaan sammunut, mutta olin tässä välissä monia vuosia ihan vain höntsypallolinjalla. Edellisestä sarjapelistä on aikaa useita vuosia ja paikallinen kyläsarjakin jäi taakse, kun erään kerran peliin sattui parikymmentä pelaajaa paikalle. 2 x 15 minuutin pelissä ei montaa vaihtoa ehdi sillä pelaajamäärällä kokea. Lähdin kesken pelin kotiin, enkä ole sen jälkeen kyläsarjaa pelannut. Ymmärrettävästi ei ole kyllä kysyttykään. Tänä vuonna kuitenkin paikkallinen Jeppis FBC päätti kokeilla miesten kakkosjoukkueen perustamista. Lähes veteraani-ikäisenä salibandymiehenä jouduin tekemään sellaista sielun syväluotausta, jossa tosissaan kyselin itseltäni, että jaksanko enää lähteä turnauksiin ympäri Suomea. Ilokseni huomasin, että pelimatkat jäävät tätä nykyä melko lyhyiksi, sen verran joukkueita löytyy ihan Pohjanmaaltakin. Monia muitakin asioita joutui siinä pohtimaan, mutta lopulta puntari kääntyi siihen suuntaan, että päätin lähteä taas kerran areenoille kihisemään. Täytyy todeta, että on ollut mukavaa. Olen aiemminkin kertonut, että mielestäni joukkulajeisssa on sitä jotakin. Samaa mukavaa huulenheittoa ja yhteisöllisyyttä on oikeastaan ehtinyt vähän kaivatakin. Ja onhan siinä oma viehätyksensä olla yksi joukkueen vanhimmista (ellei vanhin, en tiedä jokaisen ikää) pelaajista. Sen olen jo huomannut, että koko ikänsä venyttelyä inhonnut pelimies joutuu vain ikävuosien nujertamana antautumaan ja venyttelemään ennenkuin kroppa suostuu yhtään mihinkään.

Vuosi 2013 jää muistoihin ja historiaan voittopuolisesti positiivisena vuotena. Kiitollisin mielin koitetaan tehdä tästä vuodesta entistä parempi. Uuden vuoden lupauksenani julkistin tavoitteen olla taas vuosi ilman karkkia, sipsiä ja suklaata. Geokätköjä koetan maltillisesti löytää sen verran, että 500 menee rikki tänä vuonna ja veneillä aion niin paljon kuin sielu sietää. Tämä kaikki Raamatun muistutusta mukaillen: ”Jos Jumala elinpäiviä suo ja saamme elää.”

Ps. Arvaatte varmasti, että edellämainitut harrastukset, työ ja seurakunnan johtaminen ovat osaltaan syyllisiä harventuneeseen kirjoitustahtiini. Koitetaan tehdä parannus.

Read Full Post »

KaruselliVihdkoinkin on aikaa istua alas ja kirjoittaa. Tuntuu siltä, että elämäni on ollut yhtä hullunmyllyä viimeiset kuukaudet. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle omasta mokasta. Aloin alkusyksystä kyllästymään silloiseen työhöni, joka oli vain puolipäivätyö. Tai ei työssä mitään vikaa, mutta se puolipäivätyön puolipäiväpalkka alkoi jurppimaan. Niinpä päätin alkaa tosissani etsimään uutta työtä. Innokkaana etsiskelin sopivaa vaihtelua työhöni ja laitoin hakemusta menemään, niinkuin kaikki työpaikkoja etsiskelevät. Parin läheltä piti -työpaikan jälkeen pääsin kuin pääsinkin työhaastatteluun ja sain uuden työpaikan. Astetta erikoisempi työaikakaan ei minua pelottanut, sillä täysi kuukausipalkka tuntui siinä vaiheessa kovin houkuttelevalta.

Minä raukka kuvittelin, että voin tehdä kaikenlaista työtä. Olen kuitenkin melko monenlaista hommaa kokeillut ja arvelin, että kyllä tämä uusi haastekin hoidetaan kunnialla. Haasteeksi muodostui kuitenkin se, ettei työssä ollut mitään haastetta. Siitä oppi viikossa kaiken oleellisen ja mitään muuta ei sitten ollutkaan tarjolla. Tajusin tehneeni mokan. En halua mitenkään mollata sitä työpaikkaa, koska siellä oli paljon asioita todella hyvin, mutta se ei vain ollut minua varten. Onneksi meistä pidetään sen verran huolta, että sain melko nopeasti, itse asiassa alle kolmen kuukauden vaihdettua uuteen työhöni. Siinä olen omimmillani ja viihdyn todella hyvin. Nautin jokaisesta työpäivästä ja menen jopa maanantaina tyytyväisenä töihin.

Huomaan kuitenkin sen, että vaikka järki ehtii mukaan kaikkeen tähän, niin sydän on kuin karusellissä pyörisi. On ollut jotenkin harvinaisen irrallinen ja rauhaton olo. Kaksi työpaikan vaihtoa muutamassa kuukaudessa on kyllä aika iso stressin aihe kenelle tahansa. Huomaan itsestäni myös sen, että odotan jo kovasti kesää. Veneilyihmisenä kesä on tietysti suurten odotusten kohde, mutta en muista koskaan elämässäni odottaneeni kesää niin hartaasti kuin nyt odotan. Siinäpä piilee yksi elämän sudenkuopista. Miksi on niin tavattoman helppoa elää aina jossakin muualla kuin nykyhetkessä? Miksi toiset meistä eivät tunnu pääsevän irti menneestä ja toiset elävät jatkuvassa tulevan odotuksessa? Miksi on niin vaikeaa välillä olla tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt?

Minä toivon, että kun kevät etenee, valo lisääntyy ja sydämeni pääsee samalle levelille pääni kanssa, minä oppisin nauttimaan ihan vain jokaisesta päivästä sellaisenaan.  Muuten tämä ennestäänkin lyhyt elämä menee todella nopeasti ohi, vai mitä?

Read Full Post »

Kiitollisena totean, että vaatimattomalla blogisivullani on tähän mennessä vierailtu yli 53000 kertaa. Se ei toki ole paljoa johonkin toiseen verrattuna, mutta itse olen ihan tyytyväinen. Joskus harvoin selvittelen wordpressin tietojen kautta, että minkälaisilla hakusanoilla sivustolleni on päädytty. Nämä hakusanat ovat ihan anonyymejä, eikä minulla ole mahdollisuutta tai halua edes tietää kuka on milläkin haulla sivustolleni päätynyt. On selvää, että pääosin hakusanat ovat ihan normaaleita ja ovat vain osumia antamiini kategorioihin tai tageihin. Joskus seassa on kuitenkin hakuja, jotka saavat mielikuvituksen laukkaamaan tai ainakin kulmakarvat hieman kohoamaan.

Viime viikolla sivustolleni oli päädytty muun muassa hakusanoilla: pornoriippuvuus, trussi, lifechuch [sic] eksytys, homojen tilastotietoa, lespo [sic] lapsi tai huutajat suomenruotsalaiset. Kuten hakusanoista voi päätellä, minulla on asiantuntemusta laajalta alalta. Hengelliseltä kannalta tragikoomista (tai ehkä vain koomista) on se, että Lifechurchin eksytyksen lisäksi myös ylistystanssin eksytyksestä tietoa kaivanneet ovat päätyneet sivustolle. Voidaan siis olettaa, että eksytys on yksi erityisosaamisen alueistani. Näyttäisköhän se hyvältä käyntikortissa: Rami ”eksyttäjä” Lehtola? En tiedä, mutta ainakin eksytystä etsivät päätyvät usein sivuilleni…

Huutavista suomenruotsalaisista tai homojen tilastotiedoista en usko voivani ketään valistaa. Niin ikään lespo lapsi menee asiantuntemukseni ulkopuolelle.

Ehkä kaikkein yllättävintä on se, että Victoria Milan on tuonut sivuilleni toiseksi eniten osumia. Kirjoitin taannoin lyhyen postauksen aiheesta ja Victoria Milan on saanut yli 550 osumaa. Kun lisäksi huomaan ihmisten etsivän tietoa hakusanoilla: ”Syrjähyppy kiinnostaa, syrjähypyt piristää tai parisuhde ei riitä, syrjähyppy” voi todeta, että ilmeisesti palvelussa kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Joka tapauksessa jokainen on edelleen tervetullut lukemaan, kommentoimaan ja ihmettelemään korpialttarin tapahtumia. Seuraavaksi taas oikeaa asiaa.

 

Read Full Post »

Ihmisenä en ole kovin kerkeästi kaihtamassa uuden teknologian ja tekniikan hyödyntämistä. Taidan itse asiassa olla melko innokkaasti tarttumassa uusimpaan materiaan heti, kun vain rahavarani sen sallivat (nykyään melko harvoin). Niinpä olen myös innokas digikuvauksen puolestapuhuja. Digikuvauksen yleistyminen onkin yksi todellisista kiitoksen aiheista elämässäni.

Digikuvauksen helppouden ja edullisuuden kääntöpuolena on ainakin minulla se, että kuvia ei enää tule kehitettyä kuten ennen. Entisaikaan tuli filmirullia vietyä kehittämöön ja useimmiten vastavalmistuneet kuvat piti auton penkillä selata parikin kertaa läpi, ennenkuin malttoi ajaa takaisin kotiin. Kotona niitä sitten sijoiteltiin albumeihin ja usein pyysin vaimoani kirjoittamaan pienen kuvauksen kuvasta, hänellä kun on useimpien naisten (tai ihmisten) tavoin siistimpi käsiala kuin minulla. Näiden hyvien puolien lisäksi muistan toki senkin, kuinka kalliiksi kuvaaminen saattoi tulla ja kuinka monta kuvaa joutui heittämään pois, koska ne olivat yksinkertaisesti epäonnistuneet. En kaipaa filmirullia ja niiden kanssa häseltämistä.

Nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että kuvat päätyvät kyllä koneelle eri kansioihin, mutta sinne ne sitten hautautuvatkin. Jotenkin kuvia ei vain tule selattua koneella, vaikka monenlaista kuvaesitystä ja albumiohjelmaakin on tarjolla. Satunnaisesti konetta selatessaan kokee välillä aitoja yllättymisen hetkiä: ”Ai, oliko mulla nämäkin kuvat vielä täällä?”. Kun yhtenä ehtoona innostuin etsimään kuvia Vedä Henkeä -seurakunnan eri vaiheista, tulin aikani kuluksi koostaneeksi kuvista tuon ylläolevan mosaiikkikuvan (Kuvan oikea koko 73 x 73cm.). Kuvia selaillessani tunsin syvää kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. On jotenkin uskomatonta, miten yksi kuva voi tuoda mieleen niin paljon muistoja ja tunteita. Yhtä kuvaa katsomalla voit muistaa kokonaisen päivän tapahtumat, ihmiset, ilot ja surut.

Valokuvakokoelmastani innostuin niin, että päätin tehdä vielä toisen kuvaesityksen. Päätin hyödyntää iPhoton kuvaesityksen siirtymiä saadakseni ripauksen näyttävyyttä mukaan. Yllättäen esityksen tekemiseen meni tunteja aikaa. Niin paljon kuvia. Mitä valita ja mitä jättää pois? Kovan työn ja ankaran karsimisen jälkeen oli kuvaesitykseni silti yli kahdeksan minuuttia pitkä. Se ei ole ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, mutta hällä väliä, ne ovat minun muistojani. Ne ovat niitä pieniä hetkiä, jotka on tullut ikuistettua muistojen maailmaan.

Missä ovat sinun kuvasi? Oletko tehnyt viime aikoina matkoja muistoihisi? Mitäpä, jos tänään istuisit hetkeksi koneellesi tai mieluummin ihan perinteisen valokuva-albumisi äärelle ja eläisit uudelleen joitakin elämäsi hetkiä? Luuletko, että olisit kiitollinen tai onnellinen elämäsi kuvia katsoessasi? Saisivatko kuvasi sinut tuntemaan ylpeyttä, iloa tai tyytyväisyyttä? Mitä jos elämäsi kuvakirjassa on vain sivuja, jotka haluaisit repiä irti? Onko siellä hetkiä, jotka haluat unohtaa ja vaiheita, jotka halua pyyhkiä pois? Voiko olla niin, että päällimmäiset tunteesi ovatkin häpeä, inho tai viha? Miltä näyttää sinun albumisi?

Et enää voi vaikuttaa siihen, minkälainen kuvakirja elämästäsi on tähän mennessä muodostunut. Voit vain vaikuttaa siihen, minkälainen albumi elämästäsi tehdään tästä eteenpäin.

Tähän sopii Mamba ja valokuvia…

Read Full Post »

”Rahalla voi ostaa talon mutta ei kotia, sängyn mutta ei unta, kellon mutta ei aikaa, kirjan mutta ei tietoa, aseman mutta ei kunnioitusta, verta mutta ei elämää ja seksiä mutta ei rakkautta.”

Oletko huomannut, että yksi lottoamisen mukavia puolia on mahdollisuus haaveilemiseen. On jotenkin helppoa kuvitella mitä kaikkea sitä tekisikään, jos tilille napsahtaisi muutama miljoona ylimääräistä. Näin pastorin roolissa intoudun joskus haaveilemaan siitä, että mitä kaikkea seurakunta voisikaan tehdä, jos rahaa olisi lottovoiton verran käytössä.

Kaltaiseni tekniikkaintoilijan on helppo haaveilla paremmista valopöydistä, komeammista valoista, tehokkaimmista videotykeistä tai videoscreeneistä. Mielikuvissa tulee myös rakennettua toinen toistaan upeampia toimintakeskuksia milloin minnekin puolelle kaupunkia. Eikä pienessä haaveilussa ole mitään kovin haitallista. Joskus on hyvä antaa ajatustensa lentää.

Silloin kun minussa asuva pieni realisti saa yliotteen, tajuan kuinka hankalaksi tilanne voisikaan mennä. Pienillä paikkakunnilla käy joskus niin, että seurakunnan nuorempi polvi haluaa hankkia seurakuntaan uudet äänentoistolaitteet tai vaikkapa valopöydän. Saattaa käydä niinkin, että ne laitteet tulee tosiaan hankittua. Saattaa kuitenkin olla, että laitteita tarvinneet ja käyttäneet ihmiset muuttavat pois paikkakunnalta muutaman vuoden jälkeen. Liian usein kalliit ja tekniset laitteet jäävät heidän lähdettyään käyttämättä, koska niitä ei osaa kukaan muu käyttää.

Lottovoittajapastorille tulisi sellaisessa tilanteessa ehkä mieleen palkata kaveri hoitamaan valoja ja äänentoistoa. Rahaa kerran riittää, niin mikäs siinä. En usko, että menisi kovin kauaa, kun keittiöihmiset, siivoajat, laulajat tai lastentyön vetäjät alkaisivat miettiä, että eikö meillekin voisi maksaa jotakin, kun kerran äänimiehillekin maksetaan. Ja vaikka päätyisit maksamaan jokaiselle jotakin tehdystä työstä, niin talkohenkeä, palvelualttiutta ja vapaaehtoisuutta se ei kyllä edesauttaisi. En oikein itse haluaisi nähdä sellaista seurakuntaa, jossa jokainen työtä tekevä olisi siellä pakosta. Pakko on mennä, koska on työvuoro. Lauluvastuukin tuntuisi samalta kuin iltavuoroon menisi.

Kyllä minä ymmärrän, että rahalla voi helpottaa monia eri tilanteita ja ainakin sillä voisi tehdä paljon hyvää. Ajatukseni kuitenkin on, että rahalla voit ostaa valolaitteet tai äänentoiston, mutta et palvelualttiutta. Rahalla voit ostaa työntekijöitä, mutta et innokkuutta ja asennetta. Yksinkertaisesti sanottuna rahalla voi rakentaa kirkon, mutta ei seurakuntaa. Siksipä rahaakin kallisarvoisempaa ovat innokkaat vapaaehtoiset ja palvelualttiit ihmiset. Sydämellinen kiitos teille!

Read Full Post »

”Musiikki on ihmeellinen lääke, joka voi rauhoittaa sinua tai sytyttää sinut. Paras musiikki vie sinut lähelle Jumalaa.” – Rick Warren.

Musiikissa on voimaa. Moni meistä on tehnyt upeita mielikuvamatkoja nuoruuden kesiin tai lapsuuden muistoihin yhden ainoan kappaleen kuljettamana. Aina ei musiikin tarvitse olla erityisen hyvää (mitä hyvä musiikki sitten onkaan), kunhan se vain liittyy johonkin tiettyyn hetkeen elämässäsi. Itse törmäsin hiljattain Matchboxin ja Shakin’ Stevensin musiikkiin, joka soi lapsuuteni mummolareissuilla Saabin kasettisoittimesta taukoamatta. Voin vieläkin muistaa ohikiitävät maisemat, äidin ja isin auton etupenkillä, viimeiset mutkat tiessä ja kääntymisen mummolan pihaan aina, kun kuuntelen edellämainittua musiikkia.

Ehkäpä musiikin voima on myös joskus koettu pelottavaksi. Erityisesti seurakuntakuvioiden kasvatit saattavat muistaa, kuinka välillä ei saanut edes Elviksen Gospel-levyjä kuunnella. Musiikkia luokiteltiin maalliseen ja hengelliseen musiikkiin ja edellinen oli tietenkin Perkeleestä. Jälkikäteen surkuhupaisia, mutta aikanaan kovinkin vakavia olivat myös parannuksentekoyritykset maallisen musiikin kuuntelusta. Levyjä ja kasetteja annettiin pois tai radikaaleimmissa piireissä jopa poltettiin. (Ei sentään tanssittu rovion ympärillä.) Eräs veljeni ystävistä heitti kaikki levynsä rautasillalta alas. Mukana menivät myös veljeltäni lainassa olleet levyt. Loppujen lopuksi kokoelmat aina kuitenkin täydentyivät uusilla levyillä. Entisaikojen hengellinen musiikki kun oli yksinkertaisesti laadullisesti aika surkeata. Tänään on sentään jo huippuluokan artisteja ihan kaikilla musiikin alueilla.

Maailma oli toki monella tapaa mustavalkoisempi ennen. Siksi jaksan jotenkin ymmärtää 70-luvulta alkanutta radikaalia suhtautumista musiikkiin. Radikaalia suhtautumista kun riitti lähes asiaan kuin asiaan ihan ilman hengellistä kontekstiakin. Joskus minua kuitenkin häiritsee se, että tapaan samaan ajattelumalliin ihan näin armon vuonna 2011. Loppukesällä törmäsin ohimennen nuoreen mieheen, joka oli kovin vakuuttunut siitä, että meidän pitäisi tehdä parannus ”maallisen” musiikin kuuntelusta. Sukeltamatta sen syvemmälle asian teologisiin nyansseihin totean vain, että loppujen lopuksi minun kävi jotenkin sääliksi tuota miestä. Ei sillä, että hän olisi sääliäni kaivannut ja uskon, että hän puolestaan koki säälivänsä minua.

Asia tuli tässä mieleeni, kun hyvä ystäväni kävi meillä kylässä. Erinomaisen laulajana tunnettu ystäväni oli ollut vieraana keski-suomalaisessa seurakunnassa ja laulanut tämänkin blogisivuston kommenteissa esiintyneen ”Maailma on kaunis” -kappaleen. Yleisö oli ollut haltioissaan ja joku oli kokenut Pyhän Hengen läsnäoloakin kappaleen aikana. En epäile hänen läsnäoloaan, sillä koen itse aivan samoin kyseistä kappaletta kuunnellessani. Olisin vain ollut halukas näkemään, että olisiko tilanne muuttunut, jos kuulijoille olisi mainittu Irwin Goodmanin, Olli Lindholmin tai Vesa-Matti Loirin levyttäneen kyseisen kappaleen. Eli jos kuulijoille olisi kerrottu, ettei se ole millään tavalla hengellinen kappale. Ehkä se ei sitten olisikaan ollut niin hyvä kappale? Siis vähän samaan tapaan, kuin tuo edellämainittu Elviksen Gospel-musiikkikin oli joissakin piireissä ikäänkuin takautuvasti pilaantunut hänen myöhemmän ”maallisen” uransa vuoksi. Mene ja tiedä.

Minun sielulleni musiikki on lääkettä. Yli kahdentuhannen kappaleen kokelman voimin olen ajanut tämän maan teitä ristiin rastiin. Olen autossani musiikkia kuunnellessani itkenyt, nauranut, laulanut ja huutanut. Olen käynyt läpi koko tunneskaalani laidasta laitaan ja kaiken jälkeen ollut entistä kiitollisempi Jumalalle elämän lahjasta ja musiikista.

Read Full Post »

”Ympärilläni vilisee ihmisiä loputtomana, sekavana massana. Tuhansien äänien sekamelskasta erottuu satunnaisia sanoja, puhelimien soittoääniä, matkalaukkujen pyörien kitinää ja asematunneleissa soittavien muusikoiden musiikkia. Hajuaistiani kuormittavat tuoksut kymmenistä ravintoloista ja pikaruokapaikoista. Junia tulee ja menee. Tämä on Penn Station. Yksi New Yorkin keskeisistä rautatieasemista. Täällä tuhansien ihmisten seassa olen myös minä. Tunnen itseni hyvin pieneksi.”

Minulla oli etuoikeus käydä Yhdysvalloissa vierailulla ystäväni Lorenzon luona. Pääosan matkastani vietin Schenectadyssa, New Yorkista pohjoiseen. Yksi vierailuni päätavoitteista oli tutustua ystäväseurakuntamme Calvary Tabernacle -seurakunnan toimintaan ja rakentaa verkostoa myöhempää toimintaa ajatellen. Ajatuksenani on siis oppia rakenteita ja toimintamalleja ennekuin niitä edes vielä tarvitaan, että on sitten rakennuspalikoita, millä rakentaa.

Nautin suunnattomasti  mahdollisuudesta tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin ihan omin silmin. Tiedän, että viikon vierailun jälkeen ei kovin suurella asiantuntijuudella kannatta kukkoilla, mutta jotakin ymmärsin silti. Urheilu tuntuu olevan iso asia noilla kulmilla. Kävin perjantai-iltana katsomassa kahden ihan tavallisen lukion välistä jalkapallo-ottelua ja paikalla oli ainakin pari tuhatta ihmistä. Kuulin, että paria viikkoa aiemmin oli porukkaa ollut monin verroin enemmän, mutta tämän perjantain kylmä ja sateinen sää oli verottanut yleisöä tällä kertaa. Minun on vaikea kuvitella yhdenkään suomalaisen lukion tekevän mitään, mikä saisi liikkeelle vaikkapa sen 5000 ihmistä.

Toinen havaitsemani asia oli suhtautuminen pastoreihin. Minua ei ole koskaan puhuteltu pastoriksi niin paljon kuin tämän yhden viikon aikana. Ei sillä, että sitä keneltäkään odotankaan, mutta tuolla se tuntui olevan osa kulttuuria. Jokainen seurakuntalainen puhutteli minua ”Pastor Ramiksi” ja jopa majoittajaperheen emäntä sanoi aamulla aina: Good Morning, Pastor. Eipä tuo titteli ollut vieras kitarakaupan myyjällekään, joka sen otti muitta mutkitta käyttöönsä. Ei sellaista tapaa tarvitse Suomeen yrittää tuoda, mutta siellä se tuntui olevan osa luontevaa kielenkäyttöä.

Seurakuntia alueella oli kuulemma yli 200. Vähän yli 60 000 asukkaan kaupungissa se on aika paljon enemmän kuin vaikkapa noin 20 seurakuntaa Pietarsaaressa. Ja aivan kuten Suomessakin, olivat monet seurakunnat ihan sulassa sovussa ja toisiaan kunnioittavia, kun taas toisilla saattoi olla sellainen yksin oikeassa olemisen taakka harteillaan. Ajattelin mielessäni, että erilaisten ihmisten tavoittamiseksi tosiaan tarvitaan erilaisia seurakuntia. Suomalaisesta näkökulmasta uusi asia oli sekin, että kun eräs tunnettu pastori perusti uutta seurakuntaa uudelle paikkakunnalle, niin muut pastorit vetosivat häneen, ettei hän toteuttaisi suunnitelmiaan. Laskelmien mukaan näet yli 400 pientä seurakuntaa kuihtuisi kasaan yhden ison varjossa ja kaikkien niiden pastorit jäisivät ilman työtä. Ei ollut koskaan moinen ajatus tullut mieleeni.

Kaiken kaikkiaan matka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Yhden päivän käytin ihan vain kiertämällä New Yorkia Manhattanilla. Ground Zero, NYSE, Wall Sreet, Battery Park, Korean War Memorial, Empire State Building, Flatiron Building ja Times Square on nyt nähty ihan omin silmin. Minun mielestäni paikka oli vaikuttava ja jopa mykistävä. Monet vanhat Eurooppalaiset kaupungit, kuten Praha, Berliini tai jopa Tukholma ovat omalla tavalla kauniita. New York on kaunis aivan toisella tavalla. Luulen, että pala sydäntäni jäi sinne. Kaikkien näiden rinnalla kuitenkin jopa pieni Pietarsaari on kaunis. Täältä on hyvä lähteä ja tänne on hyvä palata.

Read Full Post »

Katselin linja-auton ikkunasta pimeää maisemaa. Siellä täällä pimeyttä elävöittivät satunnaiset valopilkut. Pitkän, Kuolleella merellä vietetyn päivän jälkeen useimmat halusivat vain ummistaa silmänsä hetkeksi ennen Jerusalemiin saapumista. Minusta tuntui, että olin tuon saman reitin ajanut jo niin monta kertaa, etten niitä kaikkia edes muista. Silti juuri nyt, kun ajoin tuota tietä kenties viimeistä kertaa, en osannut ajatella mitään. Olin tullut siihen hetkeen, jossa yksi vaihe elämässä päättyy. Jäljelle jää kasa muistoja, joukko ystäviä ja sekalainen ryhmä kokemuksia, joiden lajittelussa aivojen oikeisiin lokeroihin menee vuosia. Edessä on vain uusi ja kartoittamaton tie, joka kiehtoo ja pelottaa yhtä paljon…

Meistä jokainen on joskus samanlaisen tilanteen edessä. Siis siinä hämmentävässä tilanteessa, jossa joku vaihe elämästäsi tulee päätökseen ja uusi alkaa. Niihin vaiheisiin liittyy usein jännitystä, innostusta ja myös surua tai epävarmuutta. Usein kaikkia yhtä aikaa. Olen tehnyt viime vuodet päätyönäni ICEJ:n Grafted-johtajan työtä. Työni on ollut vaihtelevaa ja samalla vähän vaikeasti määriteltävää. Olen johtanut matkoja Israeliin, pitänyt puheita, toiminut tulkkina, suunnitellut esitteitä ja päivittänyt nettisivuja. Siinä yhteydessä olen kiertänyt eri maissa ja tavannut lukemattoman määrän ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Israel ei ole koskaan ollut poliittisesti tai edes teologisesti helppo aihe. Vastustajia ja kannattajia on pilvin pimein ja todellisten ja hyvien argumenttien ohella saa kuulla järkyttävän määrän naiiveja tai suorastaan typeriä ajatuksia. Faktaa ja fiktiota sekoitetaan parhaimpaan Hollywood-tyyliin ja hengellisellä puolella hengellinen tietämättömyys ja Israelin sokea fanittaminen saattavat kulkea suloisesti käsi kädessä. Israel tuntuu myös houkuttelevan uskovissa esiin joskus kaikkein erikoisimmat ja oudoimmat piirteet.

Älä käsitä väärin. Mukana on ihan aidosti fiksuja, osaavia ja valtavalla tietomäärällä varustettuja ihmisiä. On hyvin koulutettua ja ammatillisesti pätevää toimittajaa, pastoria, historioitsijaa ja tutkijaa. Joskus vain hyvä hukkuu epämääräisen keskelle. ICEJ tekee osaltaan ihan aidosti hyvää työtä ja kelpaa kyllä monelle järjestölle esimerkiksi hyvästä ja vastuullisesta tavasta toimia vaikealla työkentällä.

Minä jatkan puolipäiväisenä ICEJ:n Graafisena suunnittelijana. Vastuullani on siis ihan vain esitteet, ilmoitukset ja muu sellainen sälä, joka suunnittelua vaatii. Toisella puoliskolla yritän saada vietyä Vedä Henkeä -seurakuntaa eteenpäin. Tämän pienen yhteisön yksivuotissynttärit lähestyvät ja edessämme oleva tie on vielä piilossa. Siitä huolimatta olen täynnä intoa ja ole jo tajunnut, että olen vuodessa oppinut enemmän kuin ehkä koko muun elämäni aikana yhteensä. Yksi vaihe on tullut päätökseen ja uusi on alkamassa. Niinpä on taas aika olla innostunut, hämillään, epävarma, surullinen, kiitollinen ja toiveikas. Kaikkea yhtä aikaa.

Ps. Kiitos ICEJ tähänastisesta.

Read Full Post »

Older Posts »