Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Innokkuus’ Category

IMG_5134Helluntaiherätyksen viikkolehti Ristin Voiton ja sen liitteen, Paimen Plussan päätoimittaja Leevi Launonen otti minuun yhteyttä uusien seurakuntien perustamiseen liittyen. Itse olen ollut keskeisessä roolissa vuonna 2009 perustetun Vedä Henkeä -seurakunnan perustamisessa ja Launosen kiinnostus juontaa siis juurensa niihin tapahtumiin. Helluntaiherätyksen toimijat ovat luoneet Talvipäivillä 2010 hankkeen, joka kulkee nimellä: ”Seurakunta jokaiselle 2020”. Helluntailiike on edelleen jäsentänyt toimintaansa muodostamalla ”Helmet – helluntaiherätyksen menettelytapaohjeet” uusien seurakuntien perustamisen avuksi ja tueksi.

Launonen pyysi minua ja muutamaa muuta uuden seurakunnan perustamiseen osallistunutta kommentoimaan Helmet-ohjeistoa ja helluntaiherätyksen nykytilaa. Olin luonnollisesti kiitollinen mahdollisuudesta saada kertoa ajatuksistani. Kuitenkin, kuten jokainen haastatteluja antanut tietää, päätyy pitkästäkin vastauksesta usein paperille vain yksi tai kaksi pientä lainausta. Niin nytkin. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei lehteen ole mahdollista laittaa jokaisen pastorin jaarituksia, mutta kun tarpeeksi moni kommentoi, niin kenenkään ääni ei tule kuuluviin. Loppujen lopuksi aukeaman kokoisen jutun sekaan mahtui ne pari lainausta minulta.

Helluntaiherätyksen mediatoimijoista Aikamedia, joka yllämainittuja lehtiä julkaisee on pitäytynyt tiukan vanhakantaisessa linjassaan sikäli, ettei lehden juttuja juuri pääse mistään näkemään. Näin ollen ihan todellista keskusteluakaan ei pääse syntymään. Paimen Plussa on levikiltään 1300 kappaleen lehti ja se on tarkoitettu helluntaiherätyksen johtajille. Yleisesti pyrin blogissani kommentoimaan asioita, joista jokaisella voisi olla käsitys, mutta tällä kertaa itse artikkelista ei ole toistaiseksi ole sähköistä versiota saatavilla, joten koko juttu voi mennä satunnaiselta lukijaltani ohi. Siitä huolimatta päätin laittaa vastaukseni kokonaisuudessaan näkyville. Puoliksi ihan jo senkin vuoksi, että lupasin niin tehdä.

Liitän tähän Leevin esittämät kysymykset ja niihin antamani vastaukset:

1. Miten arvioitte helluntailiikkeen / helluntaiseurakuntien kykyä uudistaa toimintakulttuuriaan nykypäivän tarpeita vastaavaksi?

Perusongelma toimintakulttuurin uudistamisessa on seuraava: Uudistumistarve on kääntäen verrannollinen uudistumiskykyyn. Toisin sanoen: mitä suurempi tarve uudistumiselle olisi, sitä vähemmän siihen on enää mahdollisuuksia ja kykyä. Toisaalta seurakunnat, jotka kykenevät uudistumaan ovat harvoin sen tarpeessa. Uudistumistarpeen ja uudistumiskyvyn väliin jää vain kapea mahdollisuuden ikkuna ja valitettavasti mielestäni valtaosa helluntaiseurakunnista on tuon mahdollisuutensa jo menettänyt. Suurimmalla osalla helluntaiseurakunnista on ilmeinen tarve toimintakulttuurin uudistamiselle, mutta niillä ei enää vuosiin ole ollut siihen mahdollisuutta eikä kykyä.

2. Miten arvioitte Helmet-menettelytapaohjeisiin (liitteenä tämän tekstin lopussa) sisältyviä periaatteita uusien seurakuntien perustamisesta ja niiden toimivuutta käytännössä?

Vaikuttaaa vahvasti siltä, että Helmet-ohjeiston laadinnassa on jälleen syyllistytty perihelluntailaiseen virheeseen: On tehty ohjeet kysymättä keneltäkään lähteneeltä, ulkopuoliselta tai sellaiselta, joka voisi kuvata uuden seurakunnan perustamisen haasteita toiselta puolelta. Erityisesti ”ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen” on erikoista luettavaa. Tottakai lähtökohdaksi tarjotaan neuvottelua, mutta useimmiten tilanne on se, että uuden seurakunnan perustamiseen joudutaan, koska kaikesta neuvottelusta huolimatta työlle ei löydy tilaa tai ymmärrystä. Jatkoneuvottelu ei auta enää siinä vaiheessa. Sen jälkeen Helmet-menettelytapaohjeet keskittyvät oman tulkintani mukaan kolmeen askeleeseen: Tehdään lausunto, jossa todetaan ettei uusi seurakunta kuulu veljesyhteyteen ja ettei helluntaiseurakunta ole vastuussa sen toilailuista ja tiedotetaan tämä asia vielä kaikkien muidenkin seurakuntien tietoon. Päävaikutelma on siis se, että on annettu ohjeet siihen, kuinka tehdään selkeä, nopea ja lopullinen pesäero niihin, jotka ajattelevat toisin. Muuta apua näistä ohjeista ei ole.

3. Miten Helmet-ohjeistuksen periaatteet ovat toimineet Pietarsaaren helluntaiseurakunnan ja Vedä henkeä -seurakunnan välillä?

Kuten edellisessä kohdassani mainitsin, nämä ohjeet eivät valitettavasti auta oikein mitenkään. Ymmärtääkseni ne on kuitenkin laadittu paljon lähtömme jälkeen. Jos ne ovatkin olleet olemassa, niin tämä haastattelu oli ensimmäinen kerta kun niistä kuulin.

4. Tarvitaanko Helmet-menettelytapaohjeisiin tai helluntailiikkeen nykyisiin käytäntöihin uusien seurakuntien perustamisessa jotain muutoksia? Mitä ja miksi?

Helmet-ohjeet voi laittaa arkistoon ja aloittaa koko homman alusta. Sen sijaan, että perustetaan Seurakunta kaikille 2020 -työryhmiä, luodaan menettelytapaohjeita ja tehdään lausuntoja maakunnallisille neuvottelupäiville, olisi syytä unohtaa kaikki byrokratia ja komiteat ja nöyrästi kuunnella edes niitä syitä, jotka ovat johtaneet uusien seurakuntien perustamiseen ja niitä kokemuksia, joita nämä uuden ajan pioneerit ovat keränneet. Ennen ainuttakaan julkilausumaa ja tiedonantoa on nöyrryttävä kuuntelemaan. Ilman ongelmatilannettakin on nähdäkseni melko rohkeaa ajatella, että toiminnassaan väljähtänyt tai uriinsa kangistunut helluntaiseurakunta kykenee perustamaan vireän, elinvoimaisen ja erilaisen seurakunnan yhtään minnekään. Todennäköistä on, että jos jotakin saadaan aikaan, niin korkeintaan kopio emäseurakunnasta. Sellainen ei palvele ketään.

5. Kuuluuko Vedä Henkeä -seurakunnan keskeisistä vastuunkantajista kukaan enää jäsenenä Pietarsaaren helluntaiseurakuntaan? Jos kuuluu, miksi?

Ei kuulu.

6. Muita vapaamuotoisia ajatuksia aiheesta?

Helluntaiherätys kärsii myös samoista ongelmista, mistä useat seurakunnat kärsivät pienemmässä mittakaavassa: kaksoishallinnosta ja johtajuuden puutteesta. Meidän seurakuntamme ei saa esimerkiksi mainostaa millään tavalla sen enempää Netmissionin kuin Ristin Voitonkaan kautta. Perusteluksi saatetaan mainita, ettei kilpailevaa toimintaa sallita. Kuitenkin vaikkapa Pirkko Jalovaara tai Seppo Juntunen ovat kelvanneet mainostajiksi, vaikka heidänkään taustansa ei ole helluntailiikkessä. Kun yritin asiaan aikoinaan selvyyttä, niin välillä asiaa piti kysyä Avainmedialta tai Aikamedialta. Välillä ohjattiin Ristin Voiton puoleen ja välillä asiaa piti kysyä HyRyn päättäjiltä. Loppujen lopuksi päätösvaltaa ei ollut kenelläkään, mutta selväksi tuli, ettei kannata kysyäkään. Sellaista päättäjää, joka ottaa vastuun ja kantaa sen, ei enää löydy.

Uutta seurakuntaa perustettaessa ongelmatilanteessa on todennäköistä, että seurakunta josta lähdetään pitää lähtöä jollakin perusteella vääränä ja lähtijät puolestaan välttämättömänä. Tilanne etenee kuitenkin kaiketi siten, että olemassaoleva helluntaiseurakunta käyttää veto-oikeuttaan ja ilmoittaa Ristin Voitonn kautta helluntaikansalle, että lähtijät ”Eivät nauti seurakuntamme luottamusta” tai ”Lähtijät eivät ole toimineet raamatullisten periaatteiden mukaan”. Sanomattakin on selvää, että vanha helluntaiseurakunta täyttää kaikki raamatulliset ja teologiset kriteerit. Helluntaikenttää tunteva tietää mikä painoarvo on sillä, että yksilö tai yhteisö todetaan tahoksi, joka ei enää nauti luottamusta. Tämän jälkeen lähtijän tie on suljettu. Ja vaikka tahtoakin olisi, niin ei ole sitä johtajaa, jolla olisi valta enää avata tietä. Minkä helluntaiherätys sulkee, sitä ei Jumalakaan avaa.



Helmet – menettelytapaohjeisto

Suomen Helluntaikirkon julkaisuja 1 (Aikamedia, 2013)

Uuden seurakunnan perustaminen

Seurakunnan perustaminen vastoin yhteisesti sovittuja periaatteita aiheuttaa hajaannusta. Siksi onkin tärkeää, että käytössä on yhteisesti sovittu seurakunnan perustamismenettely.

Neuvoa-antavien vanhimpien luoma ohjeistus seurakunnan perustamiseen

  • Jokaisella seurakunnalla on oikeus perustaa uusia seurakuntia omalle paikkakunnalleen.
  • Seurakunnilla tulisi olla halu kasvaa ja synnyttää uusia seurakuntia alueille, joissa ei ole helluntaiseurakuntaa.
  • Seurakuntaa, jonka toimintaedellytykset ovat jäsenkehityksen myötä heikentyneet, suositellaan hakeutumaan yhteistyöhön lähialueella toimivan helluntaiseurakunnan kanssa.

Ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen

  • Jos paikkakunnalle on syntymässä uusi työ, on siitä neuvoteltava paikkakunnalla jo toimivan seurakunnan johdon kanssa.
  • Uuden työn aloittava taho on vastuussa jäsenensä ja työntekijänsä tekemästä työstä.
  • Ellei yhteistyötä synny, on käännyttävä neuvoa-antavien veljien puoleen, jotka valmistavat prosessin jälkeen lausunnon maakunnallisille neuvottelupäiville.
  • Mikäli osapuolet eivät pääse sopimukseen uudesta työstä, syntyvää seurakuntaa ei katsota veljespiiriin kuuluvaksi helluntaiseurakunnaksi.
  • Neuvoa-antavien veljien toimesta asiasta tiedotetaan seurakuntien vanhimmille.

Read Full Post »

Eräänä iltana sängyssä pyöriessäni ja unta odotellessani päätin taas pohtia elämääni ja sen erilaisia kiemuroita. Usein tuollaisessa tilanteessa päässä risteilee kaikenlaisia jäsentymättömiä ja irrallisia ajatuksia. Ajatuksia, joista ei oikein saa muodostettua itselleenkään kokonaiskuvaa. Tuo ilta oli kuitenkin poikkeus. Kun olin tehnyt tarpeeksi tutkimusmatkaa omaan päähäni, alkoi tajunnassani muodostua jonkilainen kokonaisuus ja tajusin, että minä olen sairaalloinen sitoutuja. Eli siinä missä toinen on sitoutumiskammoinen, minä olen sitoutumattomuuskammoinen.
Ennenkuin selitän sitoutumattomuuskammoani, liitän tähän väliin kuitenkin osan puheesta, jonka pidin seurakuntalaisillemme tässä parisen viikkoa sitten. Nämä ajatukset löytyvät alunperin useasti siteeraamastani kirjasta ”Se jokin”. Olen niitä täydentänyt puhettani varten. Puheessani kerroin kolmesta sitoutumisen tasosta nimenomaan seurakuntatyön näkökulmasta. Ne tulevat tässä:

1. taso: Ihmiset uskovat näkyyn sen verran kuin hyötyvät siitä
Ensimmäisellä tasolla näyn sisäistämisessä seurakunnan (tai mihin tahansan muuhun) toimintaan osallistujilla on samanlainen kuluttaja-asenne kuin niillä, jotka hyödyntävät mieliravintolansa palveluja tai käyvät mukavan matkan päässä olevalla kuntosalilla. He tulevat, koska se on heistä mukavaa. He saavat työstä jotakin itselleen ja heille juuri tämä on tärkeää. Ensimmäisen tason ihmiset siis tulevat, kun on se on heistä mukavaa ja sopivaa, eivät muulloin. Ykköstason ihmiset menevät paljon mieluummin kyläilemään tai elokuviin tiistai-iltaisin sen sijaan, että tulisivat Vedä Henkeä -iltaan. He tulevat paikalle, kunhan puheet ovat miellyttäviä ja laulut suloisia. He tulevat itseään varten. Yleensä tämä ryhmä on valitettavan suuri jokaisessa yhteisössä. He ovat mukavia ja kultaisia ihmisiä, mutta heidän varaansa ei voi koskaan laskea. Koskaan et voi olla varma, ettei joku muu asia ole sillä hetkellä mukavampaa, sopivampaa tai tärkeämpää. Näkyä ei voi koskaan viedä eteenpäin näiden ihmisten varassa.

2. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että auttavat sen toteuttamisessa, kun se mukavasti sopii heille.
Toisella tasolla on ihmisiä, jotka olivat ennen ykköstasoisia kuluttajia, mutta ovat nyt valmiita tekemään oman osansa, jos se sopii heille. He ovat niitä ihmisiä, jotka pudottavat muutaman kolikon punaisen ristin lippaaseen tai ovat mukana koti-kouluyhdistyksessä. He auttavat mielellään, ellei se häiritse heidän muuta elämäänsä. He auttavat, ellei satu tärkeämpää eteen. Seurakuntatouhujen ulkopuolella olen ottanut tavakseni kerätä kaksi kertaa viikossa porukkaa pelaamaan pihasählyä. Porukkaa kerätessä kaikkein ärsyttävintä on, kun joku vastaa että: ”Tulen, jos pääsen”. Sellaisten ihmisten kohdalla lasken AINA, että hän EI OLE tulossa mukaan. Sellainen vastaus ärsyttää peliporukassa ja se ärsyttää seurakunnassa: ”Tulen jos pääsen”. Kakkostason ihminen auttaa ja tekee, jos vain saa auttamisensa ja tekemisensä sovitettua aikatauluunsa. Näitä ihmisiä on yleensä tarjolla jonkin verran. Kakkostason ihmisiä, jotka auttavat, kun voivat. Heistä on iso apu moneen projektiin, mutta omat remontit, kesälomat, harrastukset ja sen sellaiset tekevät näistä aika satunnaisia auttajia. Näkyä et voi viedä eteenpäin näidenkään ihmisten varassa.

3. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään.
Kolmannella tasolla ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään. He ymmärtävät näyn ja ovat sisäistäneet sen. He ovat sitoutuneet toimintaan ja priorisoivat tämän työn ensimmäiselle sijalle elämänsä aktiviteeteista. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka sovittavat muut harrastuksensa tämän yhden näyn mukaan. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka silloin tällöin järjestävät lomamatkansa, aktiviteettinsa ja jopa työvuoronsa siten, että pääsevät mukaan esimerkiksi tiistain Vedä Henkeä -iltaan. Nämä ihmiset ovat sitoutuneita silloinkin, kun fiilis ja tunteet eivät sitä edellytä. Kolmostason ihmiset ovat mukana, koska he haluavat ja ovat päättäneet olla mukana. Nämä ihmiset viettävät joskus öitä pohtien, kuinka näky voitaisiin toteuttaa paremmin. He pohtivat seurakuntaa vapaa-aikanaankin ja odottavat innolla seuraavaa tilaisuutta, jossa jälleen tehdä työtä näyn eteen. He tekevät kaiken tämän, koska he haluavat tehdä niin. Kukaan ei heitä pakota siihen. Yleensä näitä ihmisiä on vain harvassa. Ilman kolmostason ihmisiä näky kuolee.

Ja se selitys:
Voi olla, että satunnainen lukija pitää minua fanaattisena hörhönä, eikä välttämättä osu silloin kauas totuudesta. Minä näet tajusin tuossa yöllä miettiessäni, että minä olen itse aina halunnut sitoutua kaikella voimallani siihen mitä teen. Jo silloin, kun nuorena poikana pelasimme kaveriporukalla salibandyä, en minä yleensä ollut koskaan pois treeneistä. Ei ollut sellaista säätä, ei sellaista koulutehtävää, ei sellaista TV-ohjelmaa, joka olisi saanut minut jäämään pois harjoituksista. Sen seurauksena rehellisesti sanottuna halveksin niitä, joilla tuntui aina olevan jotakin muuta ja tärkeämpää tekemistä treenien aikana. Nuorena miehenä en voinut sietää sitä, että joku ei sitoutunut samalla asenteella pelaamiseen kuin itse sitouduin. Joukkueeseenhan ei koskaan ole pakko liittyä, mutta mukaan tultuaan olisi syytä olla sitten mukana. Minä halveksin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli tosiaan vain kaveriporukka, eikä mikään seurajoukkue.
Onneksi ajan kanssa ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ja viisastua. Enää en halveksi toisia enkä voi sanoa, etten siedä jotakuta, mutta perusasenteeni on vielä tallella. Minun on vaikea tottua ajatukseen, että kaikki eivät halua sitoutua niihin asioihin, joiden he sanovat olevan tärkeitä itselleen. Elämässäni on toki monia tärkeitä asioita, mutta seurakunta ja salibandy ovat niitä, jotka ovat ehdottomasti joukkulajeja. Kumpaakaan ei voi tehdä yksin.

Jos olet johtaja, niin muista nämä kolme perusneuvoa:
1.Tee kaikkesi, että mahdollisimman monesta tulisi kolmostason ihminen sitoutumiseen ja näkyyn nähden.
2. Hyväksy se, että joukossa on aina enemmistö ykkös- ja kakkostason seuraajia.
3. Muista aina säilyttää oma sitoutumisesi.
Olenko hakoteillä? Olenko fanaatikko? Mitä sinä ajattelet sitoutumisesta?
Ps. En tiedä sopii Rocky Balboa sitoutumisblogin kuvitukseksi, mutta menköön nyt…
Pss. Tätä kirjoittaessani WordPressissä on jokin häikkä ja kaikki kappalejaot poistuvat. Korjaan tekstin, kun tämä taas toimii…

Read Full Post »

”Jotta Vinttikoirat saadaan juoksemaan oikeaan suuntaan, lehdistöaitiossa oleva mies ohjaa tekojänistä ja pitää sen juuri koirien kuonojen edessä, niin etteivät ne aivan saavuta sitä. Koirat jahtaavat jänistä radan ympäri. Kerran Floridassa lehdistöaitiossa oleva mies oli valmiina käynnistämään tekojäniksen. Kaikki koirat haukkuivat häkeissään. Kun mies painoin käynnistysnappulaa, jänis lähti juoksemaan ja koirat lähtivät sen perään. Mutta kun jänis kääntyi ensimmäisesta mutkasta, se räjähti oikosulun seurauksena. Yhtäkkiä koirat eivät tienneet mitä niiden pitäisi tehdä. Niillä ei enää ollut jänistä, jota jahdata: rautalangasta riippui vain palanen turkkia.”Craig Groeschel, Se jokin. Päivä Osakeyhtiö 2009.

Craig jatkaa kirjassaan vielä kuvausta siitä, kuinka jotkut koirista vain lysähtivät paikoilleen läähättämään. Toiset yrittivät juosta aida läpi ja niiltä murtui kylkiluita. Jotkut koirista vainm haukkuivat yleisöä. Yksikään koirista ei juossut kisaa loppuun.

On pakkoa kysyä, että onko sinulta joskus räjähtänyt jänis? Kysymys on relevantti, olit sitten yrittäjä, toimitusjohtaja, urheiluvalmentaja tai seurakunnan pastori. Itse asiassa jokaisessa johtajuutta vaativassa tehtävässä on olemassa sama vaara: räjähtänyt jänis. Vaikka kaikki elämä on arvokasta, niin ihmisiä ei silti pitäisi rinnastaa koiriin. Siitä huolimatta meille käy samoin: kun näky katoaa, niin jotkut meistä istuvat vain paikoilleen läähättämään. Toiset touhuvat niin, että satuttavat vain itsensä ja jotkut päätyvät haukkumaan kaikkea ympärillään liikkuvaa.

Minä olen nähnyt saman ilmiön työpaikoilla, jossa johdon vilpittömät ja hyvää tarkoittavat strategiat eivät välity työtätekevien portaaseen oikein (jos mitenkään). Seurauksena on hämmentymistä, turhautumista ja jopa vihaa. Olen nähnyt seurajoukkueita, joiden harjoittelusta on kadonnut näky ja tavoitteet. Jänis on räjähtänyt. Jäljellä on vain päämäärätön rutiini ja puolivillaisesti tehdyt suoritteet. Erityisen tuhoisaa tämä on toki seurakunnissa. Hengellisyys kun on ja tulee aina olemaan vapaaehtoista toimintaa. Ihmiset ovat siis tulleet mukaan omasta tahdostaan ja omasta tahdostaan he myös jäävät pois, jos suunta ei ole selvillä.

Vision tai näyn välittäminen toisille on haastava tehtävä. Jokainen moista yrittänyt tietää miltä tuntuu puhua innostuneesti uudesta näystä, kun edessä on kasa suomalaisia kylmäsydämisiä kivikasvoja. Eväkään ei värähdä ja tuntuu, kuin puhuisit seinille. Silti sinun on välitettävä näkyä toisille kerta toisensa jälkeen. Johtajana se on sinun tehtäväsi. Ilman näkyä porukka vain väsyy ja palaa loppuun.

Onko sinun jäniksesi räjähtänyt? Mistä uusi jänis tilalle? Mitä seuraamuksia siitä oli sinun tapauksessasi?

Read Full Post »

Se lähti liikkeelle yhdestä elämäni satunnaisista päähänpistoista. Päätin hommata itselleni projektiautoksi Sunbeam Alpine GT:n. Ei projektiautossa sinänsä ole mitään ihmeellistä – sellaisia harrastavat lukemattomat ihmiset tässäkin maassa – minulla vain ei ollut minkäänlaista kokemusta autojen korjaamisesta. Sen, mikä osaamisesta puuttui korvasin sitäkin palavammalla innolla.

Niinpä päädyin hakemaan löytämäni auton Kangasalalta asti. Lähes käyttökuntoinen auto vedettiin trailerille ja matka kohti kotia alkoi. Matkalla haaveilin kovasti kesäisistä kilometreistä persoonallisen brittiautoni ratissa. Kotona ryhdyin töihin melko nopeasti ja purin autosta kaikki osat siististi pois. Moottorin ja vaihdelaatikon nostin autosta oikein varta vasten projektiani varten hankkimallani moottorinosturilla ja laitoin paketin odottamaan toiseen ostokseeni, moottoritelineeseen.

Tulin koko projektin aikana purkaneeksi auton ihan atomeiksi. Kori hiekkapuhallettiin ja pohjamaalattiin, moottori koneistettiin ja tasapainotettiin. Löysin englannista varaosaliikkeen ja tilasin tiivistesarjoja, männänrenkaita ja muuta sälää. Jossakin vaiheessa hommasin toisenkin auton varaosiksi. Sitten vain kävi, kuten niin usein käy. Loppui rahat ja into. Ei mitään sen vakavampaa. Todettakoon vain, että autopurkaamon paalaimella ei mennyt kauaa pelkän korin rusentamisessa…

En silti jaksa olla itselleni kovin ankara. Itse asiassa innostuksen lopahtaminen on niin kovin tavallista meille ihmisille. Lähdin tänä talvena mukaan paikallisen salibandyseuran harjoituksiin ’pujottelukepiksi’ ja huomasin, että sama ilmiö toistuu sielläkin. Syyskauden harjoituksissa äijiä oli kuin meren mutaa, mutta kevätkaudella sai pelailla ihan ilman vaihtomiehiä. Jonnekin se into vain oli kadonnut.

Mielestäni Sunbeamin remontti-innon lopahtaminen on kuitenkin vain henkilökohtainen murhe ja salibandyjoukkueen harjoittelualttiuskin enimmäkseen valmentajan päänsärky. Tänä keväänä olen törmännyt samaan piirteeseen myös seurakunnassani ja se kirpaisee jo paljon syvemmältä. Olen huomannut pieniä rutinoitumisen ja apatiaan vaipumisen merkkejä siellä täällä. Koska olen aina inhonnut sitä niissä yhteisöissä, joissa olen toiminut, olen tietysti sopivasti kevätraivon vallassa. (Onneksi kevätraivo on kaikista raivoistani lievin.) Ei kyse ole mistään übervakavasta, mutta en myöskään halua päästää tilannetta täysin hoitamatta pahenemaan. Olen nähnyt tarpeeksi niitä tilanteita, joissa mitään ei ole enää tehtävissä. Me olemme sieltä vielä kaukana.

On kohtuullisen helppoa innostaa ihmisiä jonkin projektin tai hankkeen aloittamiseen. On melko yksinkertaista ylläpitää intoa, kun työ on alkuvaiheessa. Luulen, että ajan kuluessa innokkuuden säilyttämisen haastavuus kasvaa eksponentiaalisesti. Uskon, että jokainen ihminen on luonnostaan taipuvainen tyytymään vallitsevaan tilanteeseen. Erityisesti silloin, kun vallitseva tilanne on kohtalaisen mukava. Seurakuntaa ei kuitenkaan ole kutsuttu olemaan mukava, vaan tehokas. Jos voit saavuttaa molemmat, niin hyvä. Jos et, pyri tehokkuuteen.

Meidän seurakunnallamme on edessään aikalisä. Me yksinkertaisesti tarkistamme suuntaamme jo tässä vaiheessa. Me mietimme, mitä olemme tehneeet hyvin ja mitä huonosti. Koetamme löytää sellaisia kehityssuuntia, joihin meillä on mahdollisuuksia edetä. Ennenkaikkea me yritämme palauttaa mieliimme sen, mitä me oikein lähdimme tekemään. Yksi Sunbeam riittää.

Oletko sinä kadottanut innostuksesi? Mitä teet, että löydät sen jälleen? Onko sinulla antaa minulle hyviä neuvoja?

Sananlaskut 15:22 ”Jos harkinta puuttuu, hanke kaatuu, jos on neuvonantajia, se onnistuu.”

Read Full Post »