Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Herätysliike’ Category

Paimen Plus ja uudet seurakunnat

Posted in Ajankohtainen, Herätysliike, Ilmiö, Innokkuus, Johtajuus, Keskustelu, Seurakunta, Vedä Henkeä -Seurakunta, tagged , , , , , , , , , on 18 toukokuun, 2015| 11 Comments »

IMG_5134Helluntaiherätyksen viikkolehti Ristin Voiton ja sen liitteen, Paimen Plussan päätoimittaja Leevi Launonen otti minuun yhteyttä uusien seurakuntien perustamiseen liittyen. Itse olen ollut keskeisessä roolissa vuonna 2009 perustetun Vedä Henkeä -seurakunnan perustamisessa ja Launosen kiinnostus juontaa siis juurensa niihin tapahtumiin. Helluntaiherätyksen toimijat ovat luoneet Talvipäivillä 2010 hankkeen, joka kulkee nimellä: ”Seurakunta jokaiselle 2020”. Helluntailiike on edelleen jäsentänyt toimintaansa muodostamalla ”Helmet – helluntaiherätyksen menettelytapaohjeet” uusien seurakuntien perustamisen avuksi ja tueksi.

Launonen pyysi minua ja muutamaa muuta uuden seurakunnan perustamiseen osallistunutta kommentoimaan Helmet-ohjeistoa ja helluntaiherätyksen nykytilaa. Olin luonnollisesti kiitollinen mahdollisuudesta saada kertoa ajatuksistani. Kuitenkin, kuten jokainen haastatteluja antanut tietää, päätyy pitkästäkin vastauksesta usein paperille vain yksi tai kaksi pientä lainausta. Niin nytkin. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei lehteen ole mahdollista laittaa jokaisen pastorin jaarituksia, mutta kun tarpeeksi moni kommentoi, niin kenenkään ääni ei tule kuuluviin. Loppujen lopuksi aukeaman kokoisen jutun sekaan mahtui ne pari lainausta minulta.

Helluntaiherätyksen mediatoimijoista Aikamedia, joka yllämainittuja lehtiä julkaisee on pitäytynyt tiukan vanhakantaisessa linjassaan sikäli, ettei lehden juttuja juuri pääse mistään näkemään. Näin ollen ihan todellista keskusteluakaan ei pääse syntymään. Paimen Plussa on levikiltään 1300 kappaleen lehti ja se on tarkoitettu helluntaiherätyksen johtajille. Yleisesti pyrin blogissani kommentoimaan asioita, joista jokaisella voisi olla käsitys, mutta tällä kertaa itse artikkelista ei ole toistaiseksi ole sähköistä versiota saatavilla, joten koko juttu voi mennä satunnaiselta lukijaltani ohi. Siitä huolimatta päätin laittaa vastaukseni kokonaisuudessaan näkyville. Puoliksi ihan jo senkin vuoksi, että lupasin niin tehdä.

Liitän tähän Leevin esittämät kysymykset ja niihin antamani vastaukset:

1. Miten arvioitte helluntailiikkeen / helluntaiseurakuntien kykyä uudistaa toimintakulttuuriaan nykypäivän tarpeita vastaavaksi?

Perusongelma toimintakulttuurin uudistamisessa on seuraava: Uudistumistarve on kääntäen verrannollinen uudistumiskykyyn. Toisin sanoen: mitä suurempi tarve uudistumiselle olisi, sitä vähemmän siihen on enää mahdollisuuksia ja kykyä. Toisaalta seurakunnat, jotka kykenevät uudistumaan ovat harvoin sen tarpeessa. Uudistumistarpeen ja uudistumiskyvyn väliin jää vain kapea mahdollisuuden ikkuna ja valitettavasti mielestäni valtaosa helluntaiseurakunnista on tuon mahdollisuutensa jo menettänyt. Suurimmalla osalla helluntaiseurakunnista on ilmeinen tarve toimintakulttuurin uudistamiselle, mutta niillä ei enää vuosiin ole ollut siihen mahdollisuutta eikä kykyä.

2. Miten arvioitte Helmet-menettelytapaohjeisiin (liitteenä tämän tekstin lopussa) sisältyviä periaatteita uusien seurakuntien perustamisesta ja niiden toimivuutta käytännössä?

Vaikuttaaa vahvasti siltä, että Helmet-ohjeiston laadinnassa on jälleen syyllistytty perihelluntailaiseen virheeseen: On tehty ohjeet kysymättä keneltäkään lähteneeltä, ulkopuoliselta tai sellaiselta, joka voisi kuvata uuden seurakunnan perustamisen haasteita toiselta puolelta. Erityisesti ”ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen” on erikoista luettavaa. Tottakai lähtökohdaksi tarjotaan neuvottelua, mutta useimmiten tilanne on se, että uuden seurakunnan perustamiseen joudutaan, koska kaikesta neuvottelusta huolimatta työlle ei löydy tilaa tai ymmärrystä. Jatkoneuvottelu ei auta enää siinä vaiheessa. Sen jälkeen Helmet-menettelytapaohjeet keskittyvät oman tulkintani mukaan kolmeen askeleeseen: Tehdään lausunto, jossa todetaan ettei uusi seurakunta kuulu veljesyhteyteen ja ettei helluntaiseurakunta ole vastuussa sen toilailuista ja tiedotetaan tämä asia vielä kaikkien muidenkin seurakuntien tietoon. Päävaikutelma on siis se, että on annettu ohjeet siihen, kuinka tehdään selkeä, nopea ja lopullinen pesäero niihin, jotka ajattelevat toisin. Muuta apua näistä ohjeista ei ole.

3. Miten Helmet-ohjeistuksen periaatteet ovat toimineet Pietarsaaren helluntaiseurakunnan ja Vedä henkeä -seurakunnan välillä?

Kuten edellisessä kohdassani mainitsin, nämä ohjeet eivät valitettavasti auta oikein mitenkään. Ymmärtääkseni ne on kuitenkin laadittu paljon lähtömme jälkeen. Jos ne ovatkin olleet olemassa, niin tämä haastattelu oli ensimmäinen kerta kun niistä kuulin.

4. Tarvitaanko Helmet-menettelytapaohjeisiin tai helluntailiikkeen nykyisiin käytäntöihin uusien seurakuntien perustamisessa jotain muutoksia? Mitä ja miksi?

Helmet-ohjeet voi laittaa arkistoon ja aloittaa koko homman alusta. Sen sijaan, että perustetaan Seurakunta kaikille 2020 -työryhmiä, luodaan menettelytapaohjeita ja tehdään lausuntoja maakunnallisille neuvottelupäiville, olisi syytä unohtaa kaikki byrokratia ja komiteat ja nöyrästi kuunnella edes niitä syitä, jotka ovat johtaneet uusien seurakuntien perustamiseen ja niitä kokemuksia, joita nämä uuden ajan pioneerit ovat keränneet. Ennen ainuttakaan julkilausumaa ja tiedonantoa on nöyrryttävä kuuntelemaan. Ilman ongelmatilannettakin on nähdäkseni melko rohkeaa ajatella, että toiminnassaan väljähtänyt tai uriinsa kangistunut helluntaiseurakunta kykenee perustamaan vireän, elinvoimaisen ja erilaisen seurakunnan yhtään minnekään. Todennäköistä on, että jos jotakin saadaan aikaan, niin korkeintaan kopio emäseurakunnasta. Sellainen ei palvele ketään.

5. Kuuluuko Vedä Henkeä -seurakunnan keskeisistä vastuunkantajista kukaan enää jäsenenä Pietarsaaren helluntaiseurakuntaan? Jos kuuluu, miksi?

Ei kuulu.

6. Muita vapaamuotoisia ajatuksia aiheesta?

Helluntaiherätys kärsii myös samoista ongelmista, mistä useat seurakunnat kärsivät pienemmässä mittakaavassa: kaksoishallinnosta ja johtajuuden puutteesta. Meidän seurakuntamme ei saa esimerkiksi mainostaa millään tavalla sen enempää Netmissionin kuin Ristin Voitonkaan kautta. Perusteluksi saatetaan mainita, ettei kilpailevaa toimintaa sallita. Kuitenkin vaikkapa Pirkko Jalovaara tai Seppo Juntunen ovat kelvanneet mainostajiksi, vaikka heidänkään taustansa ei ole helluntailiikkessä. Kun yritin asiaan aikoinaan selvyyttä, niin välillä asiaa piti kysyä Avainmedialta tai Aikamedialta. Välillä ohjattiin Ristin Voiton puoleen ja välillä asiaa piti kysyä HyRyn päättäjiltä. Loppujen lopuksi päätösvaltaa ei ollut kenelläkään, mutta selväksi tuli, ettei kannata kysyäkään. Sellaista päättäjää, joka ottaa vastuun ja kantaa sen, ei enää löydy.

Uutta seurakuntaa perustettaessa ongelmatilanteessa on todennäköistä, että seurakunta josta lähdetään pitää lähtöä jollakin perusteella vääränä ja lähtijät puolestaan välttämättömänä. Tilanne etenee kuitenkin kaiketi siten, että olemassaoleva helluntaiseurakunta käyttää veto-oikeuttaan ja ilmoittaa Ristin Voitonn kautta helluntaikansalle, että lähtijät ”Eivät nauti seurakuntamme luottamusta” tai ”Lähtijät eivät ole toimineet raamatullisten periaatteiden mukaan”. Sanomattakin on selvää, että vanha helluntaiseurakunta täyttää kaikki raamatulliset ja teologiset kriteerit. Helluntaikenttää tunteva tietää mikä painoarvo on sillä, että yksilö tai yhteisö todetaan tahoksi, joka ei enää nauti luottamusta. Tämän jälkeen lähtijän tie on suljettu. Ja vaikka tahtoakin olisi, niin ei ole sitä johtajaa, jolla olisi valta enää avata tietä. Minkä helluntaiherätys sulkee, sitä ei Jumalakaan avaa.


Helmet – menettelytapaohjeisto
Suomen Helluntaikirkon julkaisuja 1 (Aikamedia, 2013)

Uuden seurakunnan perustaminen

Seurakunnan perustaminen vastoin yhteisesti sovittuja periaatteita aiheuttaa hajaannusta. Siksi onkin tärkeää, että käytössä on yhteisesti sovittu seurakunnan perustamismenettely.

Neuvoa-antavien vanhimpien luoma ohjeistus seurakunnan perustamiseen

  • Jokaisella seurakunnalla on oikeus perustaa uusia seurakuntia omalle paikkakunnalleen.
  • Seurakunnilla tulisi olla halu kasvaa ja synnyttää uusia seurakuntia alueille, joissa ei ole helluntaiseurakuntaa.
  • Seurakuntaa, jonka toimintaedellytykset ovat jäsenkehityksen myötä heikentyneet, suositellaan hakeutumaan yhteistyöhön lähialueella toimivan helluntaiseurakunnan kanssa.

Ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen

  • Jos paikkakunnalle on syntymässä uusi työ, on siitä neuvoteltava paikkakunnalla jo toimivan seurakunnan johdon kanssa.
  • Uuden työn aloittava taho on vastuussa jäsenensä ja työntekijänsä tekemästä työstä.
  • Ellei yhteistyötä synny, on käännyttävä neuvoa-antavien veljien puoleen, jotka valmistavat prosessin jälkeen lausunnon maakunnallisille neuvottelupäiville.
  • Mikäli osapuolet eivät pääse sopimukseen uudesta työstä, syntyvää seurakuntaa ei katsota veljespiiriin kuuluvaksi helluntaiseurakunnaksi.
  • Neuvoa-antavien veljien toimesta asiasta tiedotetaan seurakuntien vanhimmille.

Read Full Post »

Virkamiesliike

Posted in Ajankohtainen, Herätysliike, Kysymys, Perspektiivi, Seurakunta, Virkamies, tagged , , , , , , on 1 syyskuun, 2010| 9 Comments »

Muistan jossakin kuulleeni rovasti Urho Muroman sanoneen herätysliikkeistä jotenkin tähän tapaan: ”Herätysliikkeen ensimmäinen sukupolvi joutuu raivaamaan tilan itselleen. Toinen sukupolvi saa nauttia hedelmistä, kolmas alkaa tehdä sääntöjä ja neljäs sukupolvi elää traditioissa”. Myönnän heti alkuun, että muistikuvani on niin hatara, että lainaus on sen vuoksi kovin epämääräinen. (Jos joku tietää sanamuodot paremmin, kerro ihmeessä minulle.) Muroman ajatus, sellaisena kun sen itse ymmärrän, on se että jokainen herätysliike kulkee jonkinlaisen kehityskaaren lävitse ja päätyy lopulta vanhoissa muistoissa tarpovaksi marginaalivoimaksi.

Ollessani aikoinani helluntaipastorina törmäsin aika ajoin ihmisiin, jotka arvelivat ajan kulkeneen jo helluntaiherätyksenkin ohitse. En oikein osannut sanoa asiaan mitään, sillä moisen toteaminen vaatii enemmän perspektiiviä kuin minulla silloin oli. En laita kovin paljoa painoarvoa tämänhetkiselle perspektiivin tasollenikaan, mutta muutamat yksittäiset esimerkit ovat silti pysäyttäneet miettimään.

Taannoin pastori harmitteli puhelimessa tehneensä virkavirheen antaessaan siirtotodistuksia seurakuntaansa vaihtaneille ihmisille. (Siirtotodistus on ns. vapaiden suuntien seurakuntien tulostama lappunen, jossa siirtyvät yhteys- ja muut tiedot uuteen seurakuntaan. Suosituksena on, että paperi lähetetään suoraan uuteen seurakuntaan eikä sitä anneta ihmiselle itselleen, ettei se jää hyllyyn makaamaan.) . Pastorin vilpittömän harmistuksen purkausta kuunnellessani ajattelin: ”Ethän sinä ole virkamies. Et sinä voi tehdä virkavirhettä. Ei ole olemassa sääntöä siirtotodistuksesta, on vain suosituksia. Ei tämä siirtotodistus ole huippusalainen asiapaperi, se on itse tulostettu lappunen”. On ikävää, että pastori koki niin voimakkasti tehneensä väärin, vaikka hän ei itse asiassa ollut minkäänlaista rikettä tehnyt.

Sama vakava virkamiehen asenne tuntuu vain yleistyvän muutenkin helluntaiherätyksessä. Joskus tulin maininneeksi seurakuntaoppaasta, jonka suositusten mukaan maksetaan kilometrikorvauksia ja puhujapalkkioita. Hyvä tavoite tasapuolisesta palkkauksesta on toisaalta johtanut monin paikoin puhujavierailujen loppumiseen. Ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa sitä, mitä suositukset sanovat. Kun äänentoiston volyymin kestoaihe kiertää RiVon palstoilla, on laki 85 desibelin voimakkuusrajasta esillä. Tavoite on hyvä, mutta afrikkalaisen seurakunnan kirkonmenoja katsoessa ei tule ensimmäisen mieleen, että murehtivatkohan nämä desibelirajaa?

Tiedän kyllä, että muuttuva ja uudistuva lainsäädäntö tuovat uusia vaatimuksia seurakunnille. Olen kuitenkin huolissani jos seurakunnat ja pastorit, joiden tulisi murehtia ihmisistä ja ilosanomasta, ovat kiinni strategioiden luomisessa, pelastussuunitelmien täyttämisessä ja lapsi- ja nuorisotyön linjausten parissa. Tarkistetaan työehtosopimuksia ja rikosrekisteriotteita. On huolehdittava koulumaksuista ja kannatusmaksuista. Ollaan mukana erilaisten järjestöjen hallituksissa, lautakunnissa, valiokunnissa ja yhteistyöelimissä. Ylläpidetään kortistoa, säännöstöä ja rekistereitä.

Sanalla sanoen tuntuu, että ihminen on hukkunut kaiken muun säätämisen keskelle. Tuntuu, että herätysliikkeestä on tullut virkamiesliike. Tuntuu, että on saavuttu tuohon neljänteen sukupolveen, joka elää menneiden aikojen muistoissa ja traditioissa. Olenko väärässä? Ovatko syyssateet pehmittäneet pääni? Onko helluntaiherätys tullut marginaalivoimaksi?  Onko tämä vain katkeruudesta kumpuavaa kitinää? Onko tässä ponttia?

[Lisäys: Tämän postauksen kirjoittamisen ja julkaisun välillä meni pari päivää. Nyt kun luen sitä uudestaan haluan täsmentää vähän. Tarkoitukseni ei ole ensisijaisesti kiukutella tai kritisoida , vaan avata keskustelua. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että voin olla väärässä ja turhan kriittinen. Minä tiedän, että helluntaiherätyksessä on paljon potentiaalia. Saadaanko se käyttöön, on toinen juttu. Kerro oma ajatuksesi. Miten sinä näet asiat?]

Read Full Post »

Syrjintääkö?

Posted in Herätysliike, Kiitollinen, Kirkkopolitiikka, Kritiikki, Syrjintä, Vedä Henkeä -Seurakunta, Ystävyys, tagged , , , , , , , on 3 kesäkuun, 2010| 27 Comments »

”Kuinka toivonkaan, että eläisimme ajassa, jossa ei tarvita lakeja vartioimaan meitä syrjinältä” -Barbra Streisand

Ihmisoikeusliiton asiantuntija Milla Aaltonen ja Uskontojen uhrien tuki ry:n puheenjohtaja Joni Valkiala kirjoittivat tiistain 1.6. Helsingin sanomien mielipidepalstalle yllättävän asiallista tekstiä. Ankean pitkällä otsikolla: ”Uskonnollisissa yhteisöissä ilmeneviä ihmisoikeusloukkauksia tulee tutkia” -varustetusta mielipidekirjoituksesta jäi mieleeni erityisesti seuraava kohta:

”Yhteisöstä hylätyksi tuleminen on voimakas painostuskeino. Uskonnosta eroaminen johtaa usein myös läheisten ihmissuhteiden katkeamiseen. Uskonnollisissa yhteisöissä esiintyy myös entisen jäsenen syrjimiskäytäntöjä. Esimerkiksi Jehovan todistajien sääntöjen mukaan entistä jäsentä ei saa edes tervehtiä, eikä hänen kanssaan saa keskustella; myös lähisukulaiset ja omaiset ovat velvollisia katkaisemaan yhteydenpidon entisen jäsenen kanssa kurinpitotoimien uhalla.”

Korpialttarin lukijoille ei liene epäselvää, että minä en kuulu enää helluntaiseurakuntaan. Entisenä kolmannen polven helluntailaisena voin kertoa, että minä en ole silti koskaan ollut jäsenenä tai edes kuullut sellaisesta helluntaiseurakunnasta, jossa olisi sääntönä edellä mainitun katkelman kaltainen käytäntö. Toisaalta, kirjoitettujen sääntöjen ohella taitaa aina kaikissa ihmisten rakentamissa yhteisöissä olla niitä kirjoittamattomia sääntöjä. Näitä kirjoittamattomien sääntöjen seurakuntia tiedän useita.

Kun olemme päätyneet, osin omasta valinnastamme ja osin pakosta valitsemaan toisenlaisen tien, on minulle ollut suuri yllätys huomata kuinka moni ystävä ei enää olekaan ystävä. On niitä, jotka ihan ilman sääntöjäkin katkaisevat yhteydenpidon ja päättävät olla tervehtimättä. Mielestäni on kovin erikoista, että yli kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeenkin on helppoa katkaista yhteydet ihmisiin kertalaakista. Yksi seurakunnan johtohahmo esitti ajatuksenaan, että: ”Ei täällä ole pakko olla, vapaaehtoistahan tämä on.” Totta kai sekin, mutta jotenkin siihen on vaikea sovitella Jeesuksen vertausta paimenesta, joka jättää 99 etsiäkseen yhden.

Helluntairetoriikkaan kuuluvat lausahdukset ”Helluntailaiset tappavat haavoittuneensa” tai ”Meillä käy takaovi tiuhempaan kuin etuovi” ovat todisteena siitä, että monin paikoin ongelma kyllä tunnistetaan. Retoriikasta on kuitenkin vielä matkaa ihan aitoon muutokseen. Tällaista aihetta käsiteltäessä on silti muistettava, että kyllä niitä todellisiakin ystäviä on. Siis niitä, jotka uskaltavat seistä meidän rinnallamme ja osoittaa tukensa tilanteessamme. Heille suuri kiitos. Onko sinua syrjitty seurakunnassa? Onko sinua alettu karttamaan jonkin asian vuoksi? Miksi?

Read Full Post »

Aavekaupunki

Posted in Herätysliike, Kiertue, Muutos, Nuoret, Seurakunta, Suomalainen, Yhteiskunta, tagged , , , , , , on 21 maaliskuun, 2010| 6 Comments »

Olen hankkinut itselleni mittavan yhdysvaltain historiaa koskevan tietämyksen sivistämällä itseäni Tex Willer ja Lucky Luke -nimisillä historian pikkujättiläisillä. Muistan lukeneeni, että joskus kultaryntäyksen aikaan saattoi kultaesiintymän lähelle nousta kaupunki melkein tyhjästä. Kullankaivajia seurasivat kauppiaat, baarimikot, parturit, ilotytöt, korttihait ja hautausurakoitsija. Mutta samalla nopeudella, millä nuo kaupungit nousivat, ne myös autioituivat. Kultaesiintymän loputtua tai osoittauduttua vain huhuksi, muuttivat kaupunkilaiset muualle ja jäljelle jäi vain hiljalleen ränsistyvä aavekaupunki.

Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa kuljin taannoisella lapin kiertueellani. Kuulin monia kertomuksia kouluista, joilla oli joskus ollut satojakin oppilaita, mutta jotka nyt seisoivat tyhjillään. Näin kauppoja, joiden viimeisimmät mainokset oli kirjoitettu joskus viime vuosituhannen puolella. Tuntui, että joka puolella oli pölyisiä näyteikkunoita, suljettuja kauppoja, muovipussilla peitettyjä bensapumppuja ja seiniä, johon oli auringon paisteessa jäänyt tummempi kohta siihen, missä joskus oli ollut valomainos. Niistä voi vieläkin lukea postien, pankkien ja baarien nimiä. Muistoja ajalta, jolloin kylässä oli vielä elämää. Nyt moni kylä vaikutti aivan Tex Willerin aavekaupungilta.

Nääntyvien kylien ja kuolevien kaupunkien mukana sinnittelee monesti myös seurakunta, jonka keskuudesta nuoret muuttavat töiden ja opiskeluiden perässä muualle. Paikalla olevat, jo ikääntyneet seurakuntalaiset ovat kultaisia ja uskollisia ihmisiä ja monet olivat syvästi murheissaan nähdessään oman kotiseutunsa autioituvan. Noita seurakuntia katsellessa tulee mieleen monenlaisia kysymyksiä. Itse asiassa kysymyksiä on paljon enemmän kuin niihin vastauksia. Olisi upeaa kyetä auttamaan ihan konkreettisesti, ei vain rohkaisemalla. Konkreettisia ja toimivia ohjeita on vain niin vaikea antaa.

Sen huomasin, että edes pohjoinen ilmasto tai lappilainen kansanluonne eivät riitä kumoamaan kaikkia seurakuntaan liittyviä lainalaisuuksia. Vaikka pohjoisen seurakunnilla on omat, erityiset haasteensa, on siellä esillä myös muutamia yleisen tason ongelmia. Samat ongelmat ja samat kiistanaiheet puhuttavat välillä niin suuria etelän seurakuntia kuin pieniä pohjoisenkin seurakuntia (jos sallitte karkean yleistyksen). Oman kiertuekokemukseni mukaan (siis koko Suomessa, ei vain Lapissa. Lapin kiertueeni oli upea ja siunaava kokemus) todennäköisimmät kihinät ja siihen liittyvät keskustelut saa käydä seuraavista aiheista:

1. Helluntaikirkko
Helluntaikirkko ja siihen liittyvät asiat eivät ehkä enää ole pastorien puheenaiheissa ensimmäisenä, mutta kyllä aiheesta silti puhetta riittää. Useimmissa keskusteluissa on sellainen tuntu, että pitää ensin tarkkailla, että ”mitähän mieltä tuo toinen on?”, ennenkuin omaan kantaansa ottaa esille. Keskustelussa on hyvä osata käsitteet: ”Raamattu ei tunne sanoja: kirkko, herätys, pastori, yhdistys ja kirkkokunta.” Yleisiä argumentteja ovat myös: ”Emme tarvitse muutakuin Jeesusta, Pyhää Henkeä, Jumalaa, johdatusta tai rukousta”

2. Musiikki
Musiikkikeskustelussa esiin nousee erityisesti ns. ylistysmusiikin suhde hengellisen laulukirjan lauluihin. Tätä ikuisuusaihetta voi värittää keskustelulla musiikin volyymistä tai kertosäkeiden liiallisesta hokemisesta. Erityisen kitkerää sävyä saa mukaan arvoimalla että mitkä kappaleet ovat ”syntyneet hengestä” ja mitkä eivät. Avaintermejä ovat hokeminen, ”siinä on Henki” tai ”Henki vai jotenkin yhtyy sihen”, jumputus, maailmallinen, ylistys, ketkutus ja palvonta.

3. Nuoret
Nuorten kokouksessa käymättömyydestä tai käymisestä on jo kirjoitettu täällä paljon. Lue vaikka tästä.

Tätä pientä Suomen maata kiertäessäni alkaa tajuntaani pikkuhiljaa terävöityä kuva siitä, missä seurakuntakuvioissa oikein mennään. Kuva alkaa olla jo melko selkeä ja minusta alkaa tuntua, että se ei ole kovin kaunis kuva. Onko kenelläkään ideoita, miten tästä eteenpäin?


Read Full Post »

Kukin taaplaa tyylillään.

Posted in Ajankohtainen, Herätysliike, Johtajuus, Keskustelu, Kirkko, Lojaalius, Nuoret, Seurakunta, Suomalainen, Yhteiskunta, tagged , , , , , , , , , , , , , , , on 12 helmikuun, 2010| 9 Comments »

Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.

Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.

Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. Ne ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.

Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: ”Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”

Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?

* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]

Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.

Read Full Post »