Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Hempeily’ Category

Henry David Thoreau vietti erakkoelämää Mainen osavaltiossa. Eräänä päivänä hänen rauhaansa tuli häiritsemään joukko työmiehiä. Tutkiessaan asiaa tarkemmin Thoreau sai selville, että miehet olivat panemassa paikoilleen lankoja, jotka kuuluvat johonkin lennättimeksi nimettyyn uudenaikaiseen keksintöön. ”Ettekö ole kuulleet siitä?” kysyi yksi työmiehistä. ”On keksitty lennätin! Nyt floridalaiset voivat saada silmänräpäyksessä yhteyden mainelaisiin!” ”Sepä hienoa!” vastasi siihen Thoreau. Mutta mietittyään asiaa hän kysyi: ”Entä jos floridalaisilla ei ole mitään sanottavaa mainelaisille?” -Ote kirjasta Pyhät lehmät & taivaan valuutta.

Herra Thoreaun kysymys oli oikea. Tajusin sen hiljattain, kun yhdysvaltalainen kaverini kysyi minulta Facebookissa, että pidänkö yhteyttä yhteisiin tuttuihimme. Kirjoitin hänelle jotakin ympäripyöreää liitteeksi kieltävään vastaukseeni, mutta tajusin että ehkä minä olen se ’floridalainen’, jolla ei ole mitään sanottavaa ’mainelaiselle’. Ehkä minä en pidä tuttuihimme yhteyttä, koska en tiedä mistä puhua. Se mikä meidät joskus yhdisti on jäänyt kauas taakse.

Selitän asiaa tällä tavalla: Moni meistä löytää lapsuudessaan koulusta hyviä ystäviä. Kukaan ei oikeastaan pääse luokkakavereitaan valitsemaan, vaan päädymme samoille luokille ties minkälaisten kaavojen ja elämäntilanteiden seurauksena. Kuitenkin kouluvuosien kuluessa joistakin luokkakavereista tulee todella läheisiä ja ystävyys on ihan aitoa. Koulu kuitenkin ylläpitää ystävyyttä ihan omalla painollaan. Moni meistä havahtuu siihen, että koulun jälkeen yhteydet moniin ystäviin vain katkeavat. Kun ystävyyden ylläpitäminen vaatiikin omaa panostusta, eikä enää hoidu automaattisesti, tapahtuu luonnollista karsintaa kaverisuhteissa.

Varusmiespalvelus tuo sen läpikäyville eteen saman kokemuksen. Moni varusmies tietää, kuinka läheiseksi voikaan ennestään tuntematon varusmieskaveri yhteisten sulkeisten ja metsäkeikkojen aikana tulla. Yhteinen kokemus sitoo porukan nopeasti kasaan. Kuitenkin varusmiesaikojen jälkeen yhteydet katkeavat melko lailla nopeasti. Muistelen, että läheisimmän varusmiestoverini kanssa pidin yhteyttä vuoden verran palveluksen jälkeen. Kun sitten kaikki vanhat armeijamuistot oli koluttu läpi, ei ollut enää mitään sanottavaa.

Tämän päivän teknologia on tuonut mukanaan Skypet ja Twitterit, Facebookit ja MySpaceit. Siitä huolimatta voi edelleen olla niin, että ei vain ole mitään sanottavaa. Huomaan, että vaikka minulla on yli 900 kaveria Facebookissa, niin useimmiten kommunikoin niiden kanssa, joita muutenkin tapaan. Ei siinä, on kivaa löytää joku kauan kadoksissa ollut ihminen vaikka juuri naamakirjan kautta, mutta pakollisen ”mitä sulle kuuluu” -keskustelun jälkeen on pian kaikki niinkuin ennenkin.

Mitä haluan tällä sanoa? Ehkä vain sen, että todellinen yhteys ja ystävyys on muutakin kuin kaveriutta Facebookissa. Se on enemmän kuin seuraajat Twitterissä. Se on suurempaa kuin vain numerot puhelimen yhteystiedoissa. Jos sinua on siunattu todellisilla, elävillä ja läheisillä ihmissuhteilla, vaali niitä. Ne ovat arvokkaita.

Read Full Post »

”Ympärilläni vilisee ihmisiä loputtomana, sekavana massana. Tuhansien äänien sekamelskasta erottuu satunnaisia sanoja, puhelimien soittoääniä, matkalaukkujen pyörien kitinää ja asematunneleissa soittavien muusikoiden musiikkia. Hajuaistiani kuormittavat tuoksut kymmenistä ravintoloista ja pikaruokapaikoista. Junia tulee ja menee. Tämä on Penn Station. Yksi New Yorkin keskeisistä rautatieasemista. Täällä tuhansien ihmisten seassa olen myös minä. Tunnen itseni hyvin pieneksi.”

Minulla oli etuoikeus käydä Yhdysvalloissa vierailulla ystäväni Lorenzon luona. Pääosan matkastani vietin Schenectadyssa, New Yorkista pohjoiseen. Yksi vierailuni päätavoitteista oli tutustua ystäväseurakuntamme Calvary Tabernacle -seurakunnan toimintaan ja rakentaa verkostoa myöhempää toimintaa ajatellen. Ajatuksenani on siis oppia rakenteita ja toimintamalleja ennekuin niitä edes vielä tarvitaan, että on sitten rakennuspalikoita, millä rakentaa.

Nautin suunnattomasti  mahdollisuudesta tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin ihan omin silmin. Tiedän, että viikon vierailun jälkeen ei kovin suurella asiantuntijuudella kannatta kukkoilla, mutta jotakin ymmärsin silti. Urheilu tuntuu olevan iso asia noilla kulmilla. Kävin perjantai-iltana katsomassa kahden ihan tavallisen lukion välistä jalkapallo-ottelua ja paikalla oli ainakin pari tuhatta ihmistä. Kuulin, että paria viikkoa aiemmin oli porukkaa ollut monin verroin enemmän, mutta tämän perjantain kylmä ja sateinen sää oli verottanut yleisöä tällä kertaa. Minun on vaikea kuvitella yhdenkään suomalaisen lukion tekevän mitään, mikä saisi liikkeelle vaikkapa sen 5000 ihmistä.

Toinen havaitsemani asia oli suhtautuminen pastoreihin. Minua ei ole koskaan puhuteltu pastoriksi niin paljon kuin tämän yhden viikon aikana. Ei sillä, että sitä keneltäkään odotankaan, mutta tuolla se tuntui olevan osa kulttuuria. Jokainen seurakuntalainen puhutteli minua ”Pastor Ramiksi” ja jopa majoittajaperheen emäntä sanoi aamulla aina: Good Morning, Pastor. Eipä tuo titteli ollut vieras kitarakaupan myyjällekään, joka sen otti muitta mutkitta käyttöönsä. Ei sellaista tapaa tarvitse Suomeen yrittää tuoda, mutta siellä se tuntui olevan osa luontevaa kielenkäyttöä.

Seurakuntia alueella oli kuulemma yli 200. Vähän yli 60 000 asukkaan kaupungissa se on aika paljon enemmän kuin vaikkapa noin 20 seurakuntaa Pietarsaaressa. Ja aivan kuten Suomessakin, olivat monet seurakunnat ihan sulassa sovussa ja toisiaan kunnioittavia, kun taas toisilla saattoi olla sellainen yksin oikeassa olemisen taakka harteillaan. Ajattelin mielessäni, että erilaisten ihmisten tavoittamiseksi tosiaan tarvitaan erilaisia seurakuntia. Suomalaisesta näkökulmasta uusi asia oli sekin, että kun eräs tunnettu pastori perusti uutta seurakuntaa uudelle paikkakunnalle, niin muut pastorit vetosivat häneen, ettei hän toteuttaisi suunnitelmiaan. Laskelmien mukaan näet yli 400 pientä seurakuntaa kuihtuisi kasaan yhden ison varjossa ja kaikkien niiden pastorit jäisivät ilman työtä. Ei ollut koskaan moinen ajatus tullut mieleeni.

Kaiken kaikkiaan matka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Yhden päivän käytin ihan vain kiertämällä New Yorkia Manhattanilla. Ground Zero, NYSE, Wall Sreet, Battery Park, Korean War Memorial, Empire State Building, Flatiron Building ja Times Square on nyt nähty ihan omin silmin. Minun mielestäni paikka oli vaikuttava ja jopa mykistävä. Monet vanhat Eurooppalaiset kaupungit, kuten Praha, Berliini tai jopa Tukholma ovat omalla tavalla kauniita. New York on kaunis aivan toisella tavalla. Luulen, että pala sydäntäni jäi sinne. Kaikkien näiden rinnalla kuitenkin jopa pieni Pietarsaari on kaunis. Täältä on hyvä lähteä ja tänne on hyvä palata.

Read Full Post »

Muistan sen päivän oikein hyvin. Olin menossa kolmannelle luokalle. Kaksi ensimmäistä luokkaa olin käynyt pienessä Choreaeuksen koulussa. Nykyisin ei kai missään ole enää kahden luokan kouluja, mutta silloin ennen kun raha ei määrännyt kaikkea, se oli vielä mahdollista. Kolmannelle luokalle me siirryimme Ristikarin koululle. Olimme muuttaneet kesällä uuteen taloon ja se sattui olemaan sellaisella aluella, että sieltä mentiin juuri Ristikarille. Syksyn ensimmäisenä päivänä törmäsin koulun pihalla pariin kaveriinkin. Jari Pyykölä ja Timo Hanhikangas tulivat minua vastaan ja he tietysti kokeneina Ristikarilaisina halusivat opettaa uutta tulokasta talon tavoille. En nyt tarkoita mitään simputusta, vaan ihan reilusti kaverit esittelivät koulua. Kaksi asiaa on syöpynyt mieleeni tuosta kolmannen luokan ensimmäisestä päivästä syksyllä 1986: Olli Tuikka ja Kusisuo.

Olli Tuikalla oli jokseenkin legendaarinen maine Ristikarilla, joskaan legendaarisen maineen saavuttamiseen ala-asteella ei tarvita ehkä kuitenkaan niin legendaarisia tekoja. Se, miksi hänet muistan johtuu siitä, että Jari ja Timo molemmat toivoivat ettei Tuikka tulisi minulle opettajaksi. Muistan, kuinka säihkähdin kun meidän opettajamme sitten todella esittäytyi Olli Tuikaksi. En tiedä, miksi kaverini toivoivat minulle toista opettajaa. Tiedän vain, että minulle jäi hyvät muistot Ollista.

Ristikarin takana olevassa metsässä oli jonkinlainen märkä litakko, jolle oli annettu nimeksi Kusisuo. Siihen liittyi joku sopiva urbaanilegendakin kummituksesta tai suolle hukkuneesta tai mistä lie. Likainen lätäkkö oli tavallaan kiellettyä aluetta ja se kaikki lisäsi paikan suuruutta, arvoituksellisuutta ja pelottavuutta pienen pojan mielessä.

Kun kävin hiljattain kävelylenkillä, päätin hetken mielijohteesta poiketa takaisin Kusisuolle. Se oli kadonnut. Viereinen KWH Plastin tehdas oli laajentunut ja tehdasalue peitti alleen lapsuuden legendaarisen suon. Mutta niinkuin aina joskus käy, niin jäin siinä jotenkin muistelemaan menneitä. Oikeastaan hätkähdin, kun tajusin että noista päivistä on yli kaksikymmentä vuotta kulunut. Luulen, että parhaimmat muistot ala-asteelta liittyvät kuudenteen luokkaan. Onhan se sentään jotakin, kun saa olla koulun kinginä. Joskus silloin ajattelin, että meillä on maailman paras luokka. Minä nautin kuudennesta luokasta ja meillä oli ihan aidosti hyvä luokka ja luokkahenki.

Oli välituntijalkapalloa, jossa yksi luokkakavereista sai lisänimen ”Karahka”. Kaverin potku lähti kuin hevosen jalasta, sekä voimakkuudeltaan, että suunnaltaan. Oli Diskoja, joihin en saanut mennä ja tappeluita, joihin ei olisi pitänyt mennä. Oli ihastumisia ja niitä suloisen lapsellisia ”Alatko munkaa?” -tyyppisiä ”seurusteluita”. Mä taisin ”seurustella” yhden suloisen tytön kanssa yhdeksän kertaa. En tosin tainnut puhua tytölle kertaakaan…

Me kaikki synnyimme eri perheisiin, eri puolilla Suomea ja erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin me satuimme myös yhdessä elämänvaiheessa asumaan samassa kaupungissa ja sellaisessa kaupunginosassa, että me päädyimme samalle luokalle. Ja niin meidän elämämme kulkivat hetken rinnatusten. Luokkakaverini Ville Hautala on muistaakseni ainoa, jonka kanssa olimme yhdessä kaikki luokat ensimäiseltä luokalta aina lukion loppuun asti. Kaksitoista vuotta koulunkäyntiä ja siitä lähdettiin kohti elämän suurta seikkailua. Tänään olemme kaikki jossakin. Jotkut ovat vielä Pietarsaaressa. Toiset ovat muualla Suomessa ja jonkun tie on vienyt Kusisuolta kaukomaille.

Kun jatkoin lenkkiäni, olin oikeastaan kiitollinen kaikesta kokemastani ja niistä ihmisistä joihin sain tutustua. Minäkin olen maailmaa kiertänyt, mutta tänne pieneen rannikkokaupunkiin aina palannut. Tänään on poikani vuoro mennä Ristikarille. Moni asia on koulussa muuttunut, mutta niin moni asia on myös pysynyt ennallaan. Uudet muistot syntyvät, uudet ihastukset, uudet futismatsit ja uudet lempinimet. Minun muistojani ei kuitenkaan kukaan vie pois. Niissä muistoissa soi Europe, Jason Donovan ja Bon Jovi. Ne ovat upeita muistoja.

Ps. Kiitos kaikille entisille luokkakavereilleni. Toivottavasti teillekin jäi hyviä muistoja koulusta. Jos ei, niin toivon etten minä ollut se, joka teidän kouluaikaanne pilasi. Lisääthän kommenttiisi jonkun muiston, joka on sinulle jäänyt ala-asteelta mieleen.

Read Full Post »

Helsingin sanomat julkaisi tänään sunnuntaidebatissa Teuvo V. Riikosen kirjoituksen ”Kirkko on menettänyt otteen miehistä”. Aihe saattuu olemaan oman mielenkiintoni kohde myös vapaaseurakunnallisella puolella jo vuosien takaa. Parin vuoden takainen Marc Driscollin video toi asiaa esille yhdenlaisesta näkökulmasta. Olen törmännyt samaan tilanteeseen myös täällä Suomessa eri seurakuntia kiertäessäni. Mistä siis on kysymys? Siitä, että seurakunnat ja niiden toiminta on liian feminististä ja naisellista useimpien miesten makuun. Kuulostaako rajulta? Kuulostakoon.

Tosiasiassa on, kuten Riikonen kirjoittaa, kirkossa ja seurakunnissa käytetty kieli juuri sellaista lepertelyä ja hymisteltyä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella. Vapaaseurakunnallinen ylistysmusiikki, jossa kädet kohotettuna heilutaan musiikin tahdissa ja lauletaan rakkauslauluja Jeesukselle ei myöskään toimi joka jannulle. Vaikka minäkin olen kolmannessa polvessa seurakuntaihminen ja pastorin työssäkin oppinut toimimaan kaikenlaisissa toimintaympäristöissä, en minä ole luonteeltani naisellisen ylistysmusiikin ystävä. Ja suurin osa ylistysmusiikista tai siitä tavasta, jolla sitä soitetaan on nimenomaan naisellista. Suuri osa ylistysryhmäläisistä ja laulajista on naisia tai tyttöjä.

Jotakin rosoisuutta ja karheutta pitäsi puheisiimme ja toimintaamme saada. Jokunen vuosi sitten kuulin sellaisenkin määritelmän, että mies tarvitsee oman luolakokemuksensa. Eli miehen pitää päästä autotalliin, metsään, verstaalle tai vaikkapa salille, jossa saa koettua sen luolakokemuksen. Luolassa ei tarvitse puhua kenellekään eikä selittää tekemisiään toisille. Olen huomannut, että vaimoni haluaa töistä tullessaa jutella päivän tapahtumista. Minä en. Olen juuri elänyt päivän tapahtumat, joten en halua niitä keskustellen referoida. En myöskään halua kuunnella lässyttäviä lepertelijäpastoreita, en kuunnella vaaleanpunaista hempeilymusiikkia, en katsella naisellista ylistystanssia tai pukeutua siistiin kauluspaitaan, kun menen Jumalani eteen. Onkohan tällaiselle alfauros-tyyppiselle luolamiehelle vielä tilaa? Vai onko syytä heittää jo toivo menemään? Mitenkä minä voin seurakunnassa saada kokea luolakokemuksia tai peräti luolamieskokemuksia?

Riikonen kertoo myös, että miehillä menee huonosti. Sen saa nähdä ihan lähipiirissäkin. Joku ei nyt vain täsmää. Riikonen kirjoittaa: ”Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Vangeista miehiä on 93 prosenttia. Alkoholi tappaa vuosittain 2 000–3 000 miestä. Avioeroissa mies on aloitteentekijä vain 20–30 prosentissa tapauksissa. Itsemurhista miehet tekevät noin 80 prosenttia.” Miksi on näin? Muista, kuinka vierailin Turun vapaaseurakunnassa viime keväänä. Siellä on kehitelty Fuel Men-illat. Oli kuulemma penkkipunnerrusta yhtenä iltana ja alumiinivanne-esittelyjä toisena. Melkein teki mieli muuttaa Turkuun saman tien. Tarviiko? Kuka ottaa taas tavallisen miehen huomioon seurakunnassa?

Read Full Post »

« Newer Posts