Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Hempeily’ Category

[Arkistojen kätköistä -sarjan kirjoitukset ovat sellaisia postauksia, jotka on julkaistu joskus jossakin muussa blogisivustossa tai lehtiartikkelina. Tuon niitä aika ajoin esille pitääkseni kirjoitukset yhdessä arkistossa. Kirjoitukset ovat siis oman aikansa tuotteita ja ne eivät välttämättä enää ole ajankohtaisia tai edes paikkaansapitäviä. Elettyä elämää silti.]

Seison keskellä kylmän tuulista lähetyskodin pihaa. Alkutalven tuulet pyyhkivät pitkin puoliksi jäätyneen järven selkää. Tuntuu, että mikään ei estä puhurin voimaa ja talvitakkini alkaa nopeasti osoittaa riittämättömyytensä taistelussaan viimaa vastaan. Radiossa kertoivat juuri talvimyräkän aiheuttamista liikenneongelmista. Kai se tämä äärimmilleen viritetty tietoyhteiskunta yskähtelee jokaisesta vähänkin poikkeuksellisemmasta sääilmiöstä. Autot kolaroivat, junat myöhästelevät ja lentoliikenne takkuaa aina, kun lunta tulee tavallista enemmän. Ihmiset hermoilevat ja ovat ärtyisiä.

Kun samaan aikaan katselen lähetyskotia, tuntuu kuin tuo vanha talo sanoisi: ”Puhalla vaan, on tässä muutama myrsky jo tullut koettua.” Tuntuu, että koko paikka huokuu arvokkuutta ja rauhaa, jotka kertovat viestiä ihan toisesta aikakaudesta. Ehkä joskus on ollut aika, jolloin kiire, tehokkuus, taloudellisuus, globaalit markkinat ja kvartaalitalous eivät ole olleet ihmisten ajan määrittäjinä ja arvokkuuden mittavälineinä. Tuuli painaa liikenteen melun kauemmas. Rahtarit yrittävät kiriä umpeen aikataulujaan ja muut autoilijat kiristelevät hampaitaan pöllyävän lumen sokaisemina. Samaan aikaan minulla on aikaa katsella ilmassa kieppuvan lumen tanssia aukealla pihalla. Joku yksinäinen vaahteranlehti piirtää kuvioitaan ilmaan ja rannan kaislat taipuvat samassa tahdissa tuulenpuuskien kanssa. Taipuvat, mutta eivät katkea.

Miltähän on tuntunut katsella lähetyskodin valmistumista rakennusvaiheessa? Kun ihmiset ovat saaneet jakaa yhteisen näyn lähetyskodista. Talosta, jossa valmistaudutaan lähetystyöhön. Miltä on tuntunut, kun miehet ja naiset ovat yhdessä saaneet rakentaa taloa, josta ovat haaveilleet ja unelmoineet? Miltä on tuntunut nähdä oman unelmansa toteutuminen?

Tänään Lähetyskoti on tyhjänä. Edellinen leiri loppui eikä uusi ole vielä alkanut. On muutaman päivän hiljaista. Ja juuri sen hiljaisuuden aikana voi melkein kuulla ne tarinat, joita näillä seinillä olisi kerrottavanaan. Voi kuulla kertomuksia uhrautuvasta, kaiken taakseen jättävästä uskosta ja sitoutumisesta. Voi kuulla tarinoita ihmisistä, jotka sydän ikävästä itkien kaipaavat päästä lähelle Jumalaa. Ihmisistä, jotka yli kaiken haluaisivat löytää paikkansa Jumalan suunnitelmissa ja oman lähetyskenttänsä ja kutsumuksensa. Voit kuulla niistä, jotka rukoilevat tunteja, päiviä ja viikkoja kantaen sitä taakkaa, jonka vain Jumalan kutsuma esirukoilija tuntee. Tai niistä, jotka lukemattomia tunteja lukevat Raamattua vain oppiakseen palvelemaan Jumalaansa paremmin, tuntemaan hänet läheisemmin ja rakastamaan häntä syvemmin.

Jos lähetyskodin seinät voisivat puhua, juuri tällaisena hiljaisena päivän voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen ihminen, jolle on juuri avautunut mahdollisuus lähteä lähetyskentälle. Voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen esirukoilija, jonka viikkojen rukoustaistelu päättyy voittoon. Taitaisit kuulla jopa pienten ihmisten riemunkiljahduksia niiltä lastenleireiltä, joita talossa on pidetty. Niitä ihania, suloisia ääniä, joita lapsuuden viattomuudessa saa aikaan vain aurinko, uiminen ja kesäiset leikit ystävien kanssa. Aikana, jolloin huolet ovat vielä kaukaisia, mustia pilviä elämän taivaanrannassa. Voisit jopa kuulla, kuinka syntiensä ja murheidensa alleen musertama mies löytää pelastuksen ja saa kerrankin itkeä pois kaiken sen, mikä on vuosia ollut piilotettuna syvälle sydämeen, kauas miehisen ulkokuoren syövereihin.

Minä olen ollut se pieni poika, joka on lapsuuden huolettomuudessa saanut juosta pitkin lähetyskodin pihaa. Minä olen saanut etsiä kutsumustani ja itkeä syntisyyttäni tässä samassa talossa. Minä olen saanut oppia Raamatun totuuksia ja saanut rukoilla ja laulaa tässä samassa vanhassa talossa.

Annan katseeni kiertää ympäri taloa. Muistan, kuinka suurelta urakalta tuntui ruveta kunnostamaan vanhaa taloa. Seiniä revittiin ja lattioita hakattiin. Voi kuinka monta hirttä ja lautaa vietiin pois poltettavaksi. Voi kuinka monta kottikärryllistä betonimurskaa ja tiiliä. Kuinka monta hikipisaraa on otsalta pyyhitty ja kuinka paljon on hiekkaa lapioitu. Muistan, kuinka joskus loppuun väsyneenä saunassa pyyhittiin kyyneltä ja kuinka joskus riitojenkin jälkeen itkien tehtiin sovintoa.

Tänään katselen lähetyskotia. Sen alakerta on täysin remontoitu, piha on kylvetty uudelle nurmelle, sauna on kunnostettu, katto uusittu, rännit ja ikkunat vaihdettu ja uudet terassit rakennettu. Minä en tiedä miltä kaikki tuntui silloin alussa. Mutta minä tiedän, miltä tuntuu nähdä unelmansa toteutuvan. Minä tiedän miltä tuntuu tehdä työtä yhteisen näyn eteen. Tuuli pauhaa ulkona, mutta minun sydämessäni palaa liekki. Se liekki syttyi kauan ennen minua ja se palaa vielä kauan minun jälkeeni.

(Tämä teksti on kirjoitettu Larsmon Lähetyskodin ensimmäisen remontin valmistuttua. Olin mukana remontissa yhtenä monista. Teksti on vuodelta 2008, mutta en enää muista missä se on julkaistu alunperin.)

Read Full Post »

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Read Full Post »

uuttajavanhaa

Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on tapana vuoden vaihteessa ja näin alkaneen vuoden alkupuolella katsella vielä hieman taaksepäin ja pohtia, että mitä juuri päättyneestä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen. Oma vuoteni oli varsinkin työkuvioiden osalta melkoisen poikkeuksellinen. Vaihdoin alkuvuodesta työpaikkaa vain kahden kuukauden työskentelyn jälkeen. Toisaalta ehdin myös kesällä toimia kuolevan firman toimitusjohtajana myös sen kaksi kuukautta. Siltä osin kohdallani ajatus ”varastomiehestä toimitusjohtajaksi” pitää paikkansa. Harmittavsti siihen ei kuitenkaan liity taloudellista ”From Rags to Riches”- puolta. Huolimatta molempien pestien lyhyydestä opin niistä paljon. Ehkäpä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä asioista teillekin.

Suurta nautintoa tuotti kautta aikain ensimmäinen täysipainoinen veneilykesä. Aiemmat vuodet ovat menneet venettä kunnostaessa tai huonokuntoisen veneenmoottorin kanssa tapellessa. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin kaikki asiat veneessä toimviat moitteetta ja vesillä tulikin oltua kiitettävästi. Tästä olen vieläkin kiitollinen.

Harrastuspuolella tuli kuvioihin mukaan kuitenkin otsikon mukaisesti uutta ja vanhaa. Uutena harrastuksena innostuin Geokätköilystä. Geokätköily kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, mutta harvallapa meistä on aikaa aloitella jatkuvasti uusia harrastuksia. Jokaisen uuden asian aloittamiseen liittyy myös jonkilainen kynnys jonka ylittäminen on sitten enemmän tai vähemmän työlästä. Itse pääsin kyllä alkuun helposti, mutta itse kätköjen löytäminen oli aluksi hankalaa. Minä kun lähdin liikkeelle ilman ainuttakaan neuvojaa, enkä edes oikein tiennyt mitä etsiä. En voi sellaista tapaa suositella, koska lähestulkoon menetin mielenkiintoni koko touhuun. Päätin kuitenkin etsiä kaikkein helpoimmiksi määritetyt kätköt ensin ja pikkuhiljaa kätköjen löytyessä pääsin paremmin jyvälle siitä mitä, ja ennenkaikkea mistä etsiä. Tätä kirjoittaessa olen löytänyt vähän kolmattasataa kätköä ja olen siis vielä aloittelija. Monien löydöt liikkuvat tuhansissa ja joillakin jopa lähempänä kahtakymmentätuhatta. Toki eräskin tuhansia kätköjä löytänyt oli Geocaching.com -sivuston tilastojen mukaan löytänyt kätköjä lähes 350 päivänä vuodesta. Se kertoo jo melko vakavasta suhtautumisesta harrastukseen. Minä puolestani olen innostunut lähinnä veljeni ja muutamien kaverieni kanssa puoliksi ulkoilemaan ja puoliksi kätköilemään enkä todellakaan ehdi ihan noin paljoa kätköjä etsiä. Saa nähdä mitä tapahtuu, jos pahemmin hurahtaa tähän touhuun. Toistaiseksi olen saanut jopa värvättyä kolme uutta kätköilijää mukaan.

Vanhana harrastuksena olen uudelleen innostunut Salibandystä. Ei vanha rakkauteni ole mihinkään koskaan sammunut, mutta olin tässä välissä monia vuosia ihan vain höntsypallolinjalla. Edellisestä sarjapelistä on aikaa useita vuosia ja paikallinen kyläsarjakin jäi taakse, kun erään kerran peliin sattui parikymmentä pelaajaa paikalle. 2 x 15 minuutin pelissä ei montaa vaihtoa ehdi sillä pelaajamäärällä kokea. Lähdin kesken pelin kotiin, enkä ole sen jälkeen kyläsarjaa pelannut. Ymmärrettävästi ei ole kyllä kysyttykään. Tänä vuonna kuitenkin paikkallinen Jeppis FBC päätti kokeilla miesten kakkosjoukkueen perustamista. Lähes veteraani-ikäisenä salibandymiehenä jouduin tekemään sellaista sielun syväluotausta, jossa tosissaan kyselin itseltäni, että jaksanko enää lähteä turnauksiin ympäri Suomea. Ilokseni huomasin, että pelimatkat jäävät tätä nykyä melko lyhyiksi, sen verran joukkueita löytyy ihan Pohjanmaaltakin. Monia muitakin asioita joutui siinä pohtimaan, mutta lopulta puntari kääntyi siihen suuntaan, että päätin lähteä taas kerran areenoille kihisemään. Täytyy todeta, että on ollut mukavaa. Olen aiemminkin kertonut, että mielestäni joukkulajeisssa on sitä jotakin. Samaa mukavaa huulenheittoa ja yhteisöllisyyttä on oikeastaan ehtinyt vähän kaivatakin. Ja onhan siinä oma viehätyksensä olla yksi joukkueen vanhimmista (ellei vanhin, en tiedä jokaisen ikää) pelaajista. Sen olen jo huomannut, että koko ikänsä venyttelyä inhonnut pelimies joutuu vain ikävuosien nujertamana antautumaan ja venyttelemään ennenkuin kroppa suostuu yhtään mihinkään.

Vuosi 2013 jää muistoihin ja historiaan voittopuolisesti positiivisena vuotena. Kiitollisin mielin koitetaan tehdä tästä vuodesta entistä parempi. Uuden vuoden lupauksenani julkistin tavoitteen olla taas vuosi ilman karkkia, sipsiä ja suklaata. Geokätköjä koetan maltillisesti löytää sen verran, että 500 menee rikki tänä vuonna ja veneillä aion niin paljon kuin sielu sietää. Tämä kaikki Raamatun muistutusta mukaillen: ”Jos Jumala elinpäiviä suo ja saamme elää.”

Ps. Arvaatte varmasti, että edellämainitut harrastukset, työ ja seurakunnan johtaminen ovat osaltaan syyllisiä harventuneeseen kirjoitustahtiini. Koitetaan tehdä parannus.

Read Full Post »

KaruselliVihdkoinkin on aikaa istua alas ja kirjoittaa. Tuntuu siltä, että elämäni on ollut yhtä hullunmyllyä viimeiset kuukaudet. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle omasta mokasta. Aloin alkusyksystä kyllästymään silloiseen työhöni, joka oli vain puolipäivätyö. Tai ei työssä mitään vikaa, mutta se puolipäivätyön puolipäiväpalkka alkoi jurppimaan. Niinpä päätin alkaa tosissani etsimään uutta työtä. Innokkaana etsiskelin sopivaa vaihtelua työhöni ja laitoin hakemusta menemään, niinkuin kaikki työpaikkoja etsiskelevät. Parin läheltä piti -työpaikan jälkeen pääsin kuin pääsinkin työhaastatteluun ja sain uuden työpaikan. Astetta erikoisempi työaikakaan ei minua pelottanut, sillä täysi kuukausipalkka tuntui siinä vaiheessa kovin houkuttelevalta.

Minä raukka kuvittelin, että voin tehdä kaikenlaista työtä. Olen kuitenkin melko monenlaista hommaa kokeillut ja arvelin, että kyllä tämä uusi haastekin hoidetaan kunnialla. Haasteeksi muodostui kuitenkin se, ettei työssä ollut mitään haastetta. Siitä oppi viikossa kaiken oleellisen ja mitään muuta ei sitten ollutkaan tarjolla. Tajusin tehneeni mokan. En halua mitenkään mollata sitä työpaikkaa, koska siellä oli paljon asioita todella hyvin, mutta se ei vain ollut minua varten. Onneksi meistä pidetään sen verran huolta, että sain melko nopeasti, itse asiassa alle kolmen kuukauden vaihdettua uuteen työhöni. Siinä olen omimmillani ja viihdyn todella hyvin. Nautin jokaisesta työpäivästä ja menen jopa maanantaina tyytyväisenä töihin.

Huomaan kuitenkin sen, että vaikka järki ehtii mukaan kaikkeen tähän, niin sydän on kuin karusellissä pyörisi. On ollut jotenkin harvinaisen irrallinen ja rauhaton olo. Kaksi työpaikan vaihtoa muutamassa kuukaudessa on kyllä aika iso stressin aihe kenelle tahansa. Huomaan itsestäni myös sen, että odotan jo kovasti kesää. Veneilyihmisenä kesä on tietysti suurten odotusten kohde, mutta en muista koskaan elämässäni odottaneeni kesää niin hartaasti kuin nyt odotan. Siinäpä piilee yksi elämän sudenkuopista. Miksi on niin tavattoman helppoa elää aina jossakin muualla kuin nykyhetkessä? Miksi toiset meistä eivät tunnu pääsevän irti menneestä ja toiset elävät jatkuvassa tulevan odotuksessa? Miksi on niin vaikeaa välillä olla tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt?

Minä toivon, että kun kevät etenee, valo lisääntyy ja sydämeni pääsee samalle levelille pääni kanssa, minä oppisin nauttimaan ihan vain jokaisesta päivästä sellaisenaan.  Muuten tämä ennestäänkin lyhyt elämä menee todella nopeasti ohi, vai mitä?

Read Full Post »

Innokkaimmat Korpialttarin lukijat ovat huomanneet, että olen pitänyt luvattoman pitkää taukoa viimeisen postaukseni jälkeen. Syy on kovin yksinkertainen: lisääntyvä valo ja ankara veneilykuume pitävät minut poissa tietokoneeni ääreltä. Marraskuussa 2010 kirjoittelin ostovimmasta, joka tuntuu meistä itse kutakin joskus vaivaavan. Tällä kertaa minua ei niinkään vaivaa ostovimma, vaan ihan perinteisen sairas odotus, että jäät sulaisivat jo pois. Ystäväni näet yllätti minut antamalla minulle lahjaksi vanhan, mutta omalla tavallaan kauniin Finmar-veneen. (Kuva ei liity siihen veneeseen mitenkään. Laitan kuvia myöhemmin.) Olen viettänyt tuntikausia omassa tallissani vanhaa venettä kunnostaen ja ehostaen. Jokainen jonkinlaista remonttia joskus tehnyt tietää sen palkitsevan tunteen, joka liittyy omilla käsillä tekemiseen ja selkeään tuloksen näkemiseen.

Yksi meidän aikamme ilmiöistä on valitettavan yleiseksi käynyt työssä uupuminen. On monenlaista väsymistä, uupumista, loppuunpalamista, masennusta ja paniikkihäiriötä. Lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet näitä valitettavia kohtaloita. Olen siinä venettä kunnostaessani pohtinut, että mahtaako edes pienenä osasyynä joidenkin uupumiseen olla se, etteivät he saa oikeastaan koskaan kunnolla nähdä työnsä tuloksia. Monen ihmisen työ on sellaista jatkuvaa prosessia, jossa ei ole kunnollista alkua tai loppua. Työpäivän jälkeen ei välttämättä voi kokea tehneensä hyvää työtä tai näyttää jotakin sellaista, josta voi olla aidosti ylpeä.

Ei sillä, että en pitäisi kaikenlaista työtä arvokkaana, mutta luulen vain, että monen työstä puuttuu jokin sellainen elementti, joka työhön on entisaikaan saattanut liittyä. Suutari lienee ollut ylpeä tekemistään kengistä ja räätäli ompelemistaan puvuista. Koko päivän palavereissa istuva ja papereita siirtelevä konttori-ihminen tekee myös arvokasta työtä, mutta mahtaako hän silti kokea työtänsä arvokkaaksi? Tehtaalla prosessia valvova ammattilainen saattaa kokea näyttöpäätteiden tuijottamisen ja mittareiden seuraamisen loppuviimein melko yksitoikkoiseksi työksi. Alkaako mahdollinen arvottomuuden tunne syömään sitä jaksamista pitemmän päälle? Väsymyskin voi olla hieno tunne. Sitä se on ainakin silloin, kun raskaan työn ja tekemisen jälkeen jokainen lihas huutaa lepoa ja saa kaatua omaan sänkyyn. Itse tarvitsen sitä ainakin silloin tällöin.

Toivottavasti sinä saat kokea onnistumisen tunteita ja löydät jotakin sellaista elämääsi, joka tuo siihen sisältä. Toivottavasti saat tehtyä jotakin sellaista, josta voit olla ylpeä ja kokea tehneesi hyvää työtä.

 

Read Full Post »

Muistelen Bill Cosbyn joskus ihmetelleen sitä, kuinka eri aikaa pojat ja tytöt kehittyvät. Erityisesti hän laittoi merkille sen, kuinka tietyssä vaiheessa hänen tyttärensä käyttivät paljon aikaa näyttääkseen sieviltä poikien silmissä, kun pojat vielä ameeba-asteellaan rymysivät kuralammikoissa ja söivät kilpaa kastematoja.

Jotenkin tuo palasi mieleeni, kun vein tytärtäni synttärivieraaksi samanikäisen pojan luokse. Tarkkaa oli hameen ja sukkahousujen, pipon ja nahkatakin valinta. Lahjassakin nuori neiti olisi ollut valmis melko vahvaan panostukseen, mutta isän köyhyys löi vielä tässä vaiheessa jarrua. Itse juhlapaikalla oli jo täysi hulina päällä. Pojat olivat jo ehtineet paikalle ja meno oli sen mukaista. Sankari malttoi keskeyttää rymyämistään sen verran, että vei lahjan tyttäreni kädestä ja kertoi toisille pojille miehekkään vähättelevästi, että ”se oli vaan Ruut”. Tukat pörröllä, räkä poskella ja päivän ruokalista paidan etumuksella nämä nuoret miehenalut rymistelevät halki lapsuutensa tajuamatta tytöistä enempää kuin sika tuulimyllystä.

En vain voi paukuttaa henkseleitäni kovin rajusti minäkään. Muistelen aavistuksen häpeissäni lapsuuteni tapahtumaa. Olimme kulkemassa kohti kotia koulupäivän päätteksi. Muistelen, että olimme viidennellä tai kuudennella luokalla. Mukanani oli hyvä ystäväni Janne ja yksi tyttö luokaltamme. Jääköön hän nyt tuntemattomaksi. Meillä pojilla oli pyörät ja tyttö oli matkassa kävellen. Jotenkin silloin tuli puheeksi tykkääminen ja tyttö kertoikin tykkäävänsä kahdesta pojasta meidän luokaltamme. Jannesta tykkääminen oli aika ilmeistä, sillä hän oli jo silloin tyttöjen suosikki. Toista kohdettaan tyttö ei suostunut aluksi kertomaan, kunnes lopulta paljasti, että olin itse tuo toinen poika. Kun näin lopulta saimme ’puristettua’ tiedon hänestä ulos, me vaistomaisesti hyppäsimme pyöriemme selkään ja jätimme hänet kävelemään yksin kotiin. Kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia.

Oman elämäni naisia, vaimoani ja kahta tytärtäni seuraamalla olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Jumalallakin on maanantaiaamuja. Olen näet varma, että Jumala loi miehen maanantai-aamuna ennen kahvitaukoa. Vasta kupin juotuaan hän katseli uusin silmin tekelettään ja päätti ettei tee enää koskaan mitään vasemmalla kädellä. Uskon niin ikään, että loppuviikon hän keskittyi muovaamaan naista. Luulen, että jokaisen yksityiskohdan hiottuaan hän piti Steve Jobsia mukailevan tuotejulkistuksen, jossa kaikki taivaan enkelit olivat paikalla. Olen aivan varma, että vastaanotto oli haltioitunut.

Jossakin joku kuitenkin mokasi, ja laittoi miehenkin tuotantolinjalle. Sillä linjalla ei vain ole minkäänlaista laadunvarmistusta…

Read Full Post »

Ihmisenä en ole kovin kerkeästi kaihtamassa uuden teknologian ja tekniikan hyödyntämistä. Taidan itse asiassa olla melko innokkaasti tarttumassa uusimpaan materiaan heti, kun vain rahavarani sen sallivat (nykyään melko harvoin). Niinpä olen myös innokas digikuvauksen puolestapuhuja. Digikuvauksen yleistyminen onkin yksi todellisista kiitoksen aiheista elämässäni.

Digikuvauksen helppouden ja edullisuuden kääntöpuolena on ainakin minulla se, että kuvia ei enää tule kehitettyä kuten ennen. Entisaikaan tuli filmirullia vietyä kehittämöön ja useimmiten vastavalmistuneet kuvat piti auton penkillä selata parikin kertaa läpi, ennenkuin malttoi ajaa takaisin kotiin. Kotona niitä sitten sijoiteltiin albumeihin ja usein pyysin vaimoani kirjoittamaan pienen kuvauksen kuvasta, hänellä kun on useimpien naisten (tai ihmisten) tavoin siistimpi käsiala kuin minulla. Näiden hyvien puolien lisäksi muistan toki senkin, kuinka kalliiksi kuvaaminen saattoi tulla ja kuinka monta kuvaa joutui heittämään pois, koska ne olivat yksinkertaisesti epäonnistuneet. En kaipaa filmirullia ja niiden kanssa häseltämistä.

Nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että kuvat päätyvät kyllä koneelle eri kansioihin, mutta sinne ne sitten hautautuvatkin. Jotenkin kuvia ei vain tule selattua koneella, vaikka monenlaista kuvaesitystä ja albumiohjelmaakin on tarjolla. Satunnaisesti konetta selatessaan kokee välillä aitoja yllättymisen hetkiä: ”Ai, oliko mulla nämäkin kuvat vielä täällä?”. Kun yhtenä ehtoona innostuin etsimään kuvia Vedä Henkeä -seurakunnan eri vaiheista, tulin aikani kuluksi koostaneeksi kuvista tuon ylläolevan mosaiikkikuvan (Kuvan oikea koko 73 x 73cm.). Kuvia selaillessani tunsin syvää kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. On jotenkin uskomatonta, miten yksi kuva voi tuoda mieleen niin paljon muistoja ja tunteita. Yhtä kuvaa katsomalla voit muistaa kokonaisen päivän tapahtumat, ihmiset, ilot ja surut.

Valokuvakokoelmastani innostuin niin, että päätin tehdä vielä toisen kuvaesityksen. Päätin hyödyntää iPhoton kuvaesityksen siirtymiä saadakseni ripauksen näyttävyyttä mukaan. Yllättäen esityksen tekemiseen meni tunteja aikaa. Niin paljon kuvia. Mitä valita ja mitä jättää pois? Kovan työn ja ankaran karsimisen jälkeen oli kuvaesitykseni silti yli kahdeksan minuuttia pitkä. Se ei ole ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, mutta hällä väliä, ne ovat minun muistojani. Ne ovat niitä pieniä hetkiä, jotka on tullut ikuistettua muistojen maailmaan.

Missä ovat sinun kuvasi? Oletko tehnyt viime aikoina matkoja muistoihisi? Mitäpä, jos tänään istuisit hetkeksi koneellesi tai mieluummin ihan perinteisen valokuva-albumisi äärelle ja eläisit uudelleen joitakin elämäsi hetkiä? Luuletko, että olisit kiitollinen tai onnellinen elämäsi kuvia katsoessasi? Saisivatko kuvasi sinut tuntemaan ylpeyttä, iloa tai tyytyväisyyttä? Mitä jos elämäsi kuvakirjassa on vain sivuja, jotka haluaisit repiä irti? Onko siellä hetkiä, jotka haluat unohtaa ja vaiheita, jotka halua pyyhkiä pois? Voiko olla niin, että päällimmäiset tunteesi ovatkin häpeä, inho tai viha? Miltä näyttää sinun albumisi?

Et enää voi vaikuttaa siihen, minkälainen kuvakirja elämästäsi on tähän mennessä muodostunut. Voit vain vaikuttaa siihen, minkälainen albumi elämästäsi tehdään tästä eteenpäin.

Tähän sopii Mamba ja valokuvia…

Read Full Post »

Joskus, kun pysähtyy muistelemaan elämäänsä, taakse jäänyt aika tuntuu kuin muinaiselta esihistorialta. En tiedä, onko kyseessä jokin myöhäinen kolmenkympin kriisi vai nopeasti muuttuvan maailman aikaansaama muutosangsti, mutta joskus kaipaan yksinkertaisia asioita lapsuudestani.

Kun asuin vielä kotonani, meillä kävi usein vieraita. Itse asiassa tuntuu, että meillä kävi lähes päivittäin ihmisiä kylässä. Parasta siinä oli se, että useimmat vieraat tulivat käymään ihan vain yllättäen. Oli sitten kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, milloin tahansa saattoi ovikello soida ja oven takana oli joku vanhempieni monista ystävistä.

Oli meillä itsellämmekin tapana lähteä usein autolla sunnuntai-ajelulle. Tuona toisenlaisen bensiininhinnan aikana me ajoimme ympäri kaupunkia leppoisasti erilaisia pikkuteitä ja kujia pitkin. Autossa soi usein kasettidekistä Dolly Partonia, Jerry Williamsia tai Jason Donovania. Monet olivat ne kerrat, kun lopuksi isi kaartoi autonsa jonkun tutun pihaan. Nopeasti keitetyt kahvit, ehkä tuore pulla ja paljon hyviä keskusteluita – Niistä oli onnelliset hetket tehty.

Kun olin sen verran vanha, että minua ei enää häädetty pois jokaisesta keskustelusta ja osaisin olla riittävän hiljaa, sain joskus kuunnella, mistä aikuiset oikein puhuvat. Tuntui, kuin eteeni olisi avautunut kokonaan toinen maailma. Aikuisten jutut tuntuivat joskus mielenkiintoisilta, joskus tylsiltä, mutta aina erilaisilta kuin kavereiden kanssa käydyt keskustelut.

Minulla on muutamia kavereita, jotka ovat muistelleet aivan samoja asioita. Heidänkin kotonaan oli joskus aika, jolloin ex tempore -vierailut olivat arkipäivää. Aivan samoin hekin kaipaavat noita vaiheita lapsuudestaan. Jostakin meille tuntemattomasta syystä emme kuitenkaan itse ole oppineet koskaan kyläilemään ilman etukäteiskutsua. Lieneekö syynä liian ohjelmoitu kalenterimme vai viihteen täyttämät kotimme, mutta lapsuuden yllätysvieraat tuntuvat olevan dinosaurusten kanssa sukupuuttoon kuollut ilmiö.

Yksi elämän traagisia ja surullisimpia totuuksia on sekin, että läheiset ystävät voivat vain kasvaa niin kovasti erilleen, että tulee päivä jolloin ei ole enää mitään sanottavaa. Siihen ei tarvita riitaa tai syyllisiä, niin vain käy. Luulen tunnistavani sellaisia loppuneita ystävyyssuhteita monien läheisteni elämästä, mutta ehdottomasti löydän niitä omasta elämästäni.

Jos sinulla on elämässäsi ystävä, joka tulee luoksesi aivan yllättäen, pidä hänestä kiinni kaksi käsin. Sitä et tule katumaan. Ja mene tänään käymään jonkun luona. Ihan vain yllättäen.

Read Full Post »

Pietarin ristiinnaulitseminen. Kuva Wikipediasta.

Lähetä leipäsi vetten yli, sillä ajan pitkään sinä saat sen jälleen.” (Saarnaaja 11:1)

Suomesta, kuten muistakin länsimaista on aikojen saatossa lähetetty lähetystyöntekijöitä Kiinaan ja sinne syntyi useita seurakuntia, joiden sittemmin arveltiin tulleen hävitetyiksi ateistisen kommunistihallinnon toimesta. Mutta mitä enemmän noita seurakuntia vainottiin, sitä enemmän ne kasvoivat. Ei virallisesti, mutta maan alla! Aivan uskomattomia kertomuksia tännekin asti kantautuu Jumalan ihmeellisestä huolenpidosta kaikesta kärsimyksestä huolimatta. Nyt on sitten tapahtunut se mitä tuossa Saarnaajan kirjan lainauksessa luvataan.

Mutta pitikö heidän lähettää meille pullamössökristityille takaisin leipä, jota meidän länsimaiseen hyvinvointiin tottuneet elimistömme eivät kestä! Eihän meille valistuneille länsikristityille saa tulla puhumaan sellaisesta Kristuksen seuraamisesta joka maksaa vapauden kaikkine kidutuksineen, ja jopa hengen!

Laitan tähän vertailun vuoksi Joel Kontisen (Bwana Joe) blogista lainaamani otoksen ruotsalaisen papin Ulla Karlssonin mielipiteistä, jotka hän kirjoitti Kyrkans tidningiin: ”kristittyjen on jo aika lopettaa puhumasta synnistä, syyllisyydestä, verestä, uhratusta karitsasta ja muista kauhistuttavista asioista. Ne eivät kuulu nykyajan valistuneille ihmisille.”

Niin, olen saanut jo jokin aika sitten luetuksi Veli Yunin elämästä kertovan kirjan: Elävää Vettä, ja olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni sitä, miten siitä voisi jonkinlaisen arvion esittää. Olen oman kristityn vaellukseni aikana törmännyt sellaiseenkin mielipiteeseen, -jo useita vuosia uskossa olleen henkilön sanomana, että ”en minä ainakaan haluakaan vahvaa ruokaa, minä haluan juoda vain maitoa”, kun puheen aiheena oli sisäisen hengellisen ihmisen ruokkiminen. Sen voin todellakin sanoa, että tuo kyseinen kirja ei ole hänen kaltaisensa lukemistoa!

”Tehkää parannus” taitaa olla jo muinaisjäännös nykyajan kristillisessä terminologiassa, mutta mistäpä sitä parannusta tekemään kun syntiäkään ei enää ole olemassa!

Hassu juttu muuten että meille pitää ateistisesta Kiinasta tulla mies herättelemään meidän uinuvaa kristillisyyttämme, sillä herättelevä tuo kirja kyllä parhaimmillaan on, jos sen annetaan sitä olla. Ehkäpä se on merkki siitä, että Jumala ei ole meitä suomalaisiakaan unohtanut eikä ole menettänyt toivoaan meidän suhteemme!

Siinä missä meidän kristillinen pohdiskelumme vakavimmillaan (tosin sitä vielä takavuosina kaskuna kerrottiin) keskittynee aiheeseen: ”Jos kärpänen putoaa ehtoollis-astiaan, pyhittyykö kärpänen vai saastuuko viini”, haluan laittaa tähän loppuun otteen mainitusta kirjasta maistiaisena siitä, minkälaista jälkeä kärsimyksen akatemia parhaimmillaan saa aikaan:

”Jumala olkoon todistajani, että kaikkien kokemieni kidutusten ja haakkaamisten jäljiltä en ole koskaan vihannut vainoojiani. Olen päinvastoin nähnyt heidät Jumalan siunauksen välikappaleina ja työvälineinä, jotka hän valitsi puhdistaakseen minut ja tehdäkseen minut enemmän Jeesuksen kaltaiseksi. Kun Jumalan lapsi kärsii, sinun tulisi ymmärtää, että sellaista tapahtuu ainoastaan silloin, kun Herra sallii niin tapahtua. Ei hän ole sinua unohtanut!”


Read Full Post »

”Musiikki on ihmeellinen lääke, joka voi rauhoittaa sinua tai sytyttää sinut. Paras musiikki vie sinut lähelle Jumalaa.” – Rick Warren.

Musiikissa on voimaa. Moni meistä on tehnyt upeita mielikuvamatkoja nuoruuden kesiin tai lapsuuden muistoihin yhden ainoan kappaleen kuljettamana. Aina ei musiikin tarvitse olla erityisen hyvää (mitä hyvä musiikki sitten onkaan), kunhan se vain liittyy johonkin tiettyyn hetkeen elämässäsi. Itse törmäsin hiljattain Matchboxin ja Shakin’ Stevensin musiikkiin, joka soi lapsuuteni mummolareissuilla Saabin kasettisoittimesta taukoamatta. Voin vieläkin muistaa ohikiitävät maisemat, äidin ja isin auton etupenkillä, viimeiset mutkat tiessä ja kääntymisen mummolan pihaan aina, kun kuuntelen edellämainittua musiikkia.

Ehkäpä musiikin voima on myös joskus koettu pelottavaksi. Erityisesti seurakuntakuvioiden kasvatit saattavat muistaa, kuinka välillä ei saanut edes Elviksen Gospel-levyjä kuunnella. Musiikkia luokiteltiin maalliseen ja hengelliseen musiikkiin ja edellinen oli tietenkin Perkeleestä. Jälkikäteen surkuhupaisia, mutta aikanaan kovinkin vakavia olivat myös parannuksentekoyritykset maallisen musiikin kuuntelusta. Levyjä ja kasetteja annettiin pois tai radikaaleimmissa piireissä jopa poltettiin. (Ei sentään tanssittu rovion ympärillä.) Eräs veljeni ystävistä heitti kaikki levynsä rautasillalta alas. Mukana menivät myös veljeltäni lainassa olleet levyt. Loppujen lopuksi kokoelmat aina kuitenkin täydentyivät uusilla levyillä. Entisaikojen hengellinen musiikki kun oli yksinkertaisesti laadullisesti aika surkeata. Tänään on sentään jo huippuluokan artisteja ihan kaikilla musiikin alueilla.

Maailma oli toki monella tapaa mustavalkoisempi ennen. Siksi jaksan jotenkin ymmärtää 70-luvulta alkanutta radikaalia suhtautumista musiikkiin. Radikaalia suhtautumista kun riitti lähes asiaan kuin asiaan ihan ilman hengellistä kontekstiakin. Joskus minua kuitenkin häiritsee se, että tapaan samaan ajattelumalliin ihan näin armon vuonna 2011. Loppukesällä törmäsin ohimennen nuoreen mieheen, joka oli kovin vakuuttunut siitä, että meidän pitäisi tehdä parannus ”maallisen” musiikin kuuntelusta. Sukeltamatta sen syvemmälle asian teologisiin nyansseihin totean vain, että loppujen lopuksi minun kävi jotenkin sääliksi tuota miestä. Ei sillä, että hän olisi sääliäni kaivannut ja uskon, että hän puolestaan koki säälivänsä minua.

Asia tuli tässä mieleeni, kun hyvä ystäväni kävi meillä kylässä. Erinomaisen laulajana tunnettu ystäväni oli ollut vieraana keski-suomalaisessa seurakunnassa ja laulanut tämänkin blogisivuston kommenteissa esiintyneen ”Maailma on kaunis” -kappaleen. Yleisö oli ollut haltioissaan ja joku oli kokenut Pyhän Hengen läsnäoloakin kappaleen aikana. En epäile hänen läsnäoloaan, sillä koen itse aivan samoin kyseistä kappaletta kuunnellessani. Olisin vain ollut halukas näkemään, että olisiko tilanne muuttunut, jos kuulijoille olisi mainittu Irwin Goodmanin, Olli Lindholmin tai Vesa-Matti Loirin levyttäneen kyseisen kappaleen. Eli jos kuulijoille olisi kerrottu, ettei se ole millään tavalla hengellinen kappale. Ehkä se ei sitten olisikaan ollut niin hyvä kappale? Siis vähän samaan tapaan, kuin tuo edellämainittu Elviksen Gospel-musiikkikin oli joissakin piireissä ikäänkuin takautuvasti pilaantunut hänen myöhemmän ”maallisen” uransa vuoksi. Mene ja tiedä.

Minun sielulleni musiikki on lääkettä. Yli kahdentuhannen kappaleen kokelman voimin olen ajanut tämän maan teitä ristiin rastiin. Olen autossani musiikkia kuunnellessani itkenyt, nauranut, laulanut ja huutanut. Olen käynyt läpi koko tunneskaalani laidasta laitaan ja kaiken jälkeen ollut entistä kiitollisempi Jumalalle elämän lahjasta ja musiikista.

Read Full Post »

Older Posts »