Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Facebook’ Category

susMielessäni on viime päivinä pyörinyt vanha, ja moneen kertaan kerrottu cherokee-intiaanien legenda. Tarinan mukaan iäkäs cherokee-intiaani kertoo pojanpojalleen kuinka jokaisen ihmisen sisällä käydään taistelua. ”Poikaseni”, mies sanoo, ”sisällämme asuu kaksi sutta ja ne taistelevat jatkuvasti keskenään.”

“Toinen susista on paha. Se on vihaa, kateutta, mustasukkaisuutta, surua, katumusta, ahneutta, itsesääliä, häpeää, halveksuntaa, huonommuutta, valheita, väärää ylpeyttä, ylemmyydentunnetta ja egoa.”

“Toinen susista on hyvä. Se on iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja uskoa”

Poikanen mietti isoisän kertomusta hetken ja kysyi sitten: ”Kumpi susista sitten voittaa?”

Vanha cherokee vastasi vain: ”Se, kumpaa ruokit”

Mitä tuohon sudenruokintaan tulee, niin itselleni oli aikoinaan Facebookista ehtinyt muodostua melkoinen ruokinta-automaatti tuolle pahalle sudelle. Jopa siinä määrin, että pienestä pahasta sudesta oli kasvanut jo iso paha susi. Kenties olin tehnyt vääriä valintoja päästäessäni tai pyytäessäni kavereikseni sellaisiakin ihmisiä, joiden linkittämät asiat, uutiset tai artikkelit ruokkivat vain kaikkea negatiivista sisälläni. Usein samat ihmiset eivät myöskään kommentoinnissaan edustaneet valoisinta tulevaisuudenuskoa tai muutenkaan positiivista maailmankatsomusta.

Ja kun aikasi seuraat kaikkea negatiivista, tulet huomaamattasi ruokkineeksi pahaa sutta sisälläsi. Tai niin ainakin minulle kävi. Edellisen postaukseni aikaan olin vielä jättänyt jäljelle Instagram-tilini, mutta jokin aika sitten poistuin sieltäkin. Ja toisin kuin moni tuulella käyvä luonnonlapsi, minä en tee comebackia palveluun, josta olen kerran lähtenyt. Omalla kohdallani viimeinen niitti oli Instagramin siirtyminen algoritmipohjaiseen kuvien esitystapaan. Toisin sanoen Instagram tietää mielestään parhaiten, mitä kuvia haluan nähdä. Ei kiitos, olen aikuinen ja osaan tehdä valintoja itse. Samalla on todettava, että myös Instagram on muuttunut paljon alkuajoista. Kauniiden kuvien ja hienojen oivallusten sekaan on tullut loputon määrä hämäriä mietelauseita ja kuvia, jotka ovat niin lähellä pornoa, kuin vain voi ilman, että sääntöjä rikotaan. Pitäkää tunkkinne! (Lisäys 10.1.2017: Palasin kuitenkin Instagramiin. Valitsen vain tarkemmin seurattavani, niin höttöiset mietelauseet ja pehmoporno pysyy poissa. Tuulella käyn siis minäkin.)

Mutta sen olen huomannut täällä somettomuudessa eläessäni, että on ihanan rauhallista ja mukavaa. Ei tule koko ajan eteen pseudotieteellisiä maahanmuuttotutkimuksia, vainoharhaisia tulevaisuudenkuvia tai maailmanloppua ennakoivia välimallin profeettoja. Saa ihan vain keskittyä tähän normaaliin elämän ja arjen haastavuuteen. Enkä nyt tarkoita, että siellä Facebookissa tai Instagramissa olisi ollut vain huonoa ja negatiivista, mutta yllättävän paljon sitäkin siellä oli. Enkä minä yksinkertaisesti halua ruokkia sitä sutta sisälläni, joka elää yltäkylläistä elämää negatiivisuuden voimalla. En suosittele sitä sinullekaan.

Ehkäpä sinäkin pysähdyt miettimään, että kumpaa sutta sisälläsi ruokitaan ja kuka sitä ruokaa oikein tarjoaa.

Mainokset

Read Full Post »

albert-einstein-fear-technology-surpass-human-interaction-generation-idiots

”Pelkään sitä päivää, jolloin teknologia ottaa vallan ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Silloin maailma näkee ensimmäisen idioottien sukupolven” -Albert Einstein

Olen tietoinen siitä, että tuo alun sitaatti ei itse asiassa ole Albert Einsteinin sanoma. En loppujen lopuksi löytänyt selvää vastausta siihen, että kuka tuon ajatuksen on alunperin keksinyt. Minä käytän sitä tässä yhteydessä, koska JOKU on sen keksinyt ja MINÄ olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Minua on nimittäin tänä keväänä vaivannut pahemman laatuinen kevätallergia. Tähän allergiaan ei ole syypäänä mikään siitepöly, vaan yllätyksekseni olen tullut allergiseksi älypuhelimille ja sosiaaliselle medialle.

Muistan, kuinka joku vuosi sitten olin käymässä Englannissa tapaamassa muutamaa kaveria. Meistä kellään ei ollut paikallista puhelinliittymää, joten kun sitten pääsimme ilmaisen langattoman verkon ääreen, jokainen nappasi puhelimensa ja päivitti kuulumisensa Facebookiin. Kun tajusin meidän kaikkien päivittävän statuksiamme ja vieläpä tykkäävän toistemme tilapäivityksistä ja kommentoivan niitä samalla, kun istuimme samassa huoneessa hiljaisina puhelinten näyttöjen valaistessa kasvojamme, minä raukka pidin sitä jotenkin hienona ja modernina.

Viime kesänä sain etuoikeuden viedä kauniin vaimoni veneretkelle lastemme jäädessä isovanhempien huomaan. Ajoimme veneellämme läheiseen rantaravintolaan ja nautimme upeasta kesäsäästä ja toisistamme. Siinä ruokaamme odottaessamme läheiseen pöytään tuli keski-ikäinen pariskunta. Hetkeä myöhemmin omilla veneillään saapuivat ilmeisesti pariskunnan pojat, pari kaveria ja mahdollinen tyttöystävä tai vaimo. Ruokansa tilattuaan jokainen otti puhelimensa eteensä ja alkoi räpeltää sillä. Muistelen, että ainoastaan perheen äiti oli ilman puhelinta ja hän katseli yksinäisenä ympäriinsä, kun kaikki olivat kiinni koneissaan. Silloin se ei enää näyttänyt hienolta tai edes modernilta.

Niin, kyllä minä tiedän, että älypuhelimilla voi tehdä paljon hyvää. Samoin sosiaalinen mediakin on tuonut mukanaan paljon hyvää ja toimivaa. Niiden yhdistelmä on vain hankala. Liian usein näkee ihmisiä, jotka sen sijaan että keskittyisivät läsnäoleviin ihmisiin, käyttävät aikaansa puhelintaan räpeltäen. On liian tärkeää selata Facebookia, Twitteriä tai WhatsAppia. On todella ärsyttävää olla sellaisessa seurassa läsnä. Tiedän, että on jo olemassa yrityksiä ja vaikkapa seurakuntia, joissa puhelinten tuonti palaveriin on kokonaan kielletty. Erään seurakunnan nuorisotiimin jäsenet jättävät puhelimensa oven vieressä olevaan koriin, äänettömänä ja kuvaruutu alaspäin.

Viimeksi, kun tyttäreni synttäreillä törmäsin samaan ilmiöön tein päätöksen. Tästä lähtien meidän perhejuhlissamme ovat puhelimet kiellettyjä. Niin ikään olen alkanut huomautella kavereille asiasta. Sanon melko suoraan ja töykeästikin: Laita puhelin pois! Ole läsnä! Me olemme tässä nyt! Räplää kotonasi!

Kevätallergia ei ole naurun asia! Minä en enää suostu siihen, että kanssani olevat ihmiset kokevat virtuaalimaailman tärkeämmäksi kuin minut. Olen ehkä vanhanaikainen. Kenties olen itsekäs. Olkoon niin, mutta rajansa kaikella. Tässä on minun rajani.

Mitä mieltä sinä olet?

Ps. Tässä on aiheeseen liittyvä video. Törmäsin siihen sattumalta tänään.

Read Full Post »

”Jos vartuit kotiruualla, ajoit polkupyörällä ilman kypärää, sait tukkapöllyjä kun siihen oli aihetta, sinulla oli telkkari jossa oli 3 kanavaa ja jouduit nousemaan sohvalta kanavan vaihtoon, kelasit C-kasetteja lyijykynällä, kaupat olivat sunnuntaisin kiinni, kukaan ei puhelimessa kysynyt ”Missä muuten olet?”. Kopioi seinällesi todistaaksesi, että silti selvisit hengissä.” – Facebookissa kiertävä statuspäivitys

Yllä kuvatun kaltaisia tilapäivityksiä kiertää Facebookissa useita. Niille on yhteistä se, että ne kaikki kuvailevat mennyttä aikaa. Erityisesti kerrotaan asioista, jotka ennen olivat toisin kuin nykyään. Jokainen minun ikäiseni on tosiaan kelannut C-kasetteja lyijykynällä ja tehnyt niille samoille kaseteille omia musiikkikokoelmiaan kauan ennen iPodeja ja Spotifytä. Joku on kenties soittanut puhelunsa puhelinkopista ja jokainen joutunut olemaan sovittuna aikana sovitussa paikassa, ettei jää pois matkasta. Ehkäpä tuollaisten tilapäivitysten ajatuksena on osaltaan nostaa pikkuisen sitä omaa itsetuntoa, kun on sentään selvinnyt lähes keskiaikaisesta kurjuudesta.

Yleisesti ottaen en haikaile menneiden aikojen perään. Ajat ja maailma muuttuvat ja on vain muututtava mukana. On kuitenkin asioita, joiden en toivoisi muuttuvan. Sosiologit tietävät kertoa, että esimerkikisi perheiden yhteiset ruokailuhetket alkavat olla aina vain harvinaisempia ja että keskivertoihmisellä on nykyään tilastollisesti vähemmän ystäviä kuin ennen. Tämä on osaltaan syynä ’ostettujen’ ystävien (terapeuttien, kouluttajien ja valmentajien) määrän kasvuun. Samaan aikaan kun meillä on yhteyksiä ihmisiin ympäri maailmaa, meidän aidot ja todelliset ihmissuhteemme ovat vähenemään päin. Niinpä toivoisinkin, että aito välittäminen ei koskaan tulisi vanhanaikaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitettiin, kuin miesporukka töhri junan keskellä kirkasta päivää. Uutista seuranneessa keskustelussa ihmeteltiin, että miksi kukaan ei puutu asiaan. Olenpa itsekin joskus samasta aiheesta kirjoittanut. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että sellainen aito toisesta välittäminen on katoava luonnonvara. Edellä mainittujen töhrimisten lisäksi on melko tavallista lukea ihmisistä, jotka ovat joutuneet pahoinpitelin uhriksi ilman, että kukaan olisi edes yrittänyt auttaa heitä. Sattuipa maahanmuuttajataustaiselle ystävällenikin tapaus, jossa ulkopaikkakuntalaiset, miehisyyttään etsivät nuorukaiset tulivat Pietarsaareen ystävääni nöyryyttämään. Apua ei tarjonnut kukaan.

Yhtenä ilmentymänä välittämisen vähenemisestä lienee talkoohengen kuolema. En sano tätä siksi, että juuri nyt olisi kohdallani jotkut talkoot menossa, vaan enemmänkin muistelen kertomuksia siitä, kuinka taloja ja vaikkapa rukoushuoneita on aikoinaan rakennettu pelkällä talkoovoimalla. Siirtyminen ’rahalla saa ja hevosella pääsee’ -tyyppiseen kulttuuriin ei ole puhtaasti hyvä asia. Tuntuu, että liian monet yksinhuoltajat ja apua tarvitsevat ovat oman onnensa nojassa. Meillä on tuhansia Facebook-kavereita, mutta muuttopäivänä olemme yksin. Twitterissä sinulla on satoja seuraajia, mutta lapsenvahdiksi suostuvat vain vanhempasi.

Kehitys on upea asia. Minä en kaipaa C-kasetteja, ankeita lankapuhelimia enkä missään nimessä VHS-kasetteja. En silti toivo, että kaiken kehityksen ja sosiaalisen median alle unohtuu yksinkertainen totuus välittämisestä ja siitä, mitä on olla ihminen ihmiselle. Meillä oli kavereiden kanssa tapana hokea suomalaista sananlaskua: ”joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään”. Tässä tapauksessa tikku silmässä voi olla halpa hinta…

Read Full Post »

”Useimmat ihmiset joita tapaan olettavat, että kristitty merkitsee erittän konservatiivista, ajatteluunsa jumiutunutta, homovastaista, abortinvastaista, vihaista, epäloogista, väkivaltaista imperiumin rakentajaa. He haluavat käännyttää jokaisen eivätkä yleisesti ottaen kykene elämää rauhassa sellaisten kanssa, jotka eivät ajattele kuten he.” – Nimetön kommentoija UnChristian-kirjassa.

Onko sinulla tapana selata kirjahyllyäsi siinä toivossa, että joku kirja alkaisi uudelleen houkuttelemaan sinua? Minä teen niin useinkin. Tällä kertaa intouduin palaamaan UnChristian-kirjan pariin. Luin kirjan ensimmäisen kerran keväällä 2009, jolloin myös valmistelin puheen silloisen kotiseurakuntani, Pietarsaaren helluntaiseurakunnan tilaisuuteen. UnChristian kertoo yksinkertaisesti niistä mielikuvista ja asenteista, joita kristittyjä kohtaan tunnetaan tänä päivänä. Tutkimus on toki tehty Yhdysvalloissa, mutta muutamat suppeammat suomalaistutkimukset ja pitkä kokemus seurakuntakuvioista ovat vahvistaneet minulle sen käsityksen, että nämä tilastot pitävät melko hyvin paikkansa myös Suomessa.

Tällaista blogia varten tiivistän koko kirjan seuraavaan toteamukseen: ”Uskovaiset ovat tuomitsevia, tekopyhiä ja homovastaisia.” (Lue silti koko kirja itse. Se on erittäin mielenkiintoinen) Itse asiassa noiden kolme päämielikuvan takaa löytyy laajempi määritelmä: Uskovaiset tunnetaan ensisijaisesti siitä, mitä he vastustavat eikä siitä, minkä puolella he ovat. Luulen, että tätä lukeva uskova saattaa tuntea tarvetta vastahyökkäykselle. Jotkut meistä tuntevat tarvetta asettua puolustuskannalle ja vältellä koko ajatusta.

Facebook tarjoaa kaiken muun ohella mahdollisuuden tarkkailla joidenkin ihmisten tapaa ajatella asioita. Näet nopeasti, minkälaisesta huumorista toiset pitävät, minkälaisia harrastuksia heillä on ja mikä mahtaa olla heidän musiikkimakunsa. Se lienee yksi sosiaalisen median ideoistakin. Samalla huomaat, kuinka uskovat kertovat omasta vakaumuksestaan (Jos sinulla on heitä ystävinäsi). Oman kokemukseni perusteella näyttää siltä, että olemme kyllä ihan itse syypäitä surkeaan maineeseemme.

On melko helppoa nähdä uskovan ihmisen kommentoivan toisen ihmisen profiiliin jollakin aavistuksen provosoivalla tavalla. Kun siihen sitten liittyy ihmisiä, jotka osoittavat ihan aitoa halua keskutella asioista, ja ottaa selvää kommentin taustalla vaikuttavista ajatuksista, niin ennen pitkää dominaattoriuskova suolaa kaikki pystyyn tuomitsemalla, hyökkäämällä ja piiloutumalla pyhyytensä taakse. ”En halua tuomita, kerron vain totuuden”, on perusmuoto puolustusargumentista, jonka kuulet varmasti näissä keskusteluissa. Olen sivusta seurannut väittelyitä, joiden jälkeen olen syvästi hävennyt kanssauskovieni käytöstä. Oletko sinä?

UnChristian-kirjassa yhdeksi neuvoksi annetaan läpinäkyvyyden lisääminen. Siis rehellinen ja avoin toiminta. Avoimuus on yksi korpialttarin perusideoista. Haluan omalta osaltani tunnustaa, että minä olen uskovana syyllistynyt tuomitsemiseen, tekopyhyyteen ja mustavalkoiseen ajatteluun. En ole osannut kuunnella toisen ajatuksia, koska minulla on ollut niin kiire kertoa oma näkemykseni. Olen tehnyt monta virhettä ja luullakseni tulen niitä vielä monia tekemäänkin. Olen seurakuntani pastori ja olen kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat mukaan lähteneet. Ei minulla silti ole kaikkia vastauksia ja kaikkea tietoa siitä, mikä olisi seuraava tärkeä askel.

UnChristian-kirjan kirjoittaja, David Kinnaman toteaa: ”Törmäämme usein siihen kymykseen, että miksi uskovien pitäisi välittää siitä, mitä meistä ajatellaan? Jeesushan varoitti, että ’maailma’ tulee vihaamaan meitä… …Jos me haluamme edustaa Kristusta, joka on palvelemisen, myötätunnon, nöyryyden, anteeksiannon, kärsivällisyyden, lempeyden, rauhan, ilon, hyvyyden ja rakkauden ruumiillistuma, on todella väliä sillä minkälaisen kuva me annamme”.

Mitä mieltä olet? Onko maineellamme mitään merkitystä? Oletko törmännyt hävettäviin keskusteluihin vai häpetkö tätä ’mielisuosiota’ kalastelevaa blogikirjoitustani?

Lopuksi huvittava videokokoelma tuomitsemisesta:

Read Full Post »