Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Erilaisuus’ Category

susMielessäni on viime päivinä pyörinyt vanha, ja moneen kertaan kerrottu cherokee-intiaanien legenda. Tarinan mukaan iäkäs cherokee-intiaani kertoo pojanpojalleen kuinka jokaisen ihmisen sisällä käydään taistelua. ”Poikaseni”, mies sanoo, ”sisällämme asuu kaksi sutta ja ne taistelevat jatkuvasti keskenään.”

“Toinen susista on paha. Se on vihaa, kateutta, mustasukkaisuutta, surua, katumusta, ahneutta, itsesääliä, häpeää, halveksuntaa, huonommuutta, valheita, väärää ylpeyttä, ylemmyydentunnetta ja egoa.”

“Toinen susista on hyvä. Se on iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja uskoa”

Poikanen mietti isoisän kertomusta hetken ja kysyi sitten: ”Kumpi susista sitten voittaa?”

Vanha cherokee vastasi vain: ”Se, kumpaa ruokit”

Mitä tuohon sudenruokintaan tulee, niin itselleni oli aikoinaan Facebookista ehtinyt muodostua melkoinen ruokinta-automaatti tuolle pahalle sudelle. Jopa siinä määrin, että pienestä pahasta sudesta oli kasvanut jo iso paha susi. Kenties olin tehnyt vääriä valintoja päästäessäni tai pyytäessäni kavereikseni sellaisiakin ihmisiä, joiden linkittämät asiat, uutiset tai artikkelit ruokkivat vain kaikkea negatiivista sisälläni. Usein samat ihmiset eivät myöskään kommentoinnissaan edustaneet valoisinta tulevaisuudenuskoa tai muutenkaan positiivista maailmankatsomusta.

Ja kun aikasi seuraat kaikkea negatiivista, tulet huomaamattasi ruokkineeksi pahaa sutta sisälläsi. Tai niin ainakin minulle kävi. Edellisen postaukseni aikaan olin vielä jättänyt jäljelle Instagram-tilini, mutta jokin aika sitten poistuin sieltäkin. Ja toisin kuin moni tuulella käyvä luonnonlapsi, minä en tee comebackia palveluun, josta olen kerran lähtenyt. Omalla kohdallani viimeinen niitti oli Instagramin siirtyminen algoritmipohjaiseen kuvien esitystapaan. Toisin sanoen Instagram tietää mielestään parhaiten, mitä kuvia haluan nähdä. Ei kiitos, olen aikuinen ja osaan tehdä valintoja itse. Samalla on todettava, että myös Instagram on muuttunut paljon alkuajoista. Kauniiden kuvien ja hienojen oivallusten sekaan on tullut loputon määrä hämäriä mietelauseita ja kuvia, jotka ovat niin lähellä pornoa, kuin vain voi ilman, että sääntöjä rikotaan. Pitäkää tunkkinne! (Lisäys 10.1.2017: Palasin kuitenkin Instagramiin. Valitsen vain tarkemmin seurattavani, niin höttöiset mietelauseet ja pehmoporno pysyy poissa. Tuulella käyn siis minäkin.)

Mutta sen olen huomannut täällä somettomuudessa eläessäni, että on ihanan rauhallista ja mukavaa. Ei tule koko ajan eteen pseudotieteellisiä maahanmuuttotutkimuksia, vainoharhaisia tulevaisuudenkuvia tai maailmanloppua ennakoivia välimallin profeettoja. Saa ihan vain keskittyä tähän normaaliin elämän ja arjen haastavuuteen. Enkä nyt tarkoita, että siellä Facebookissa tai Instagramissa olisi ollut vain huonoa ja negatiivista, mutta yllättävän paljon sitäkin siellä oli. Enkä minä yksinkertaisesti halua ruokkia sitä sutta sisälläni, joka elää yltäkylläistä elämää negatiivisuuden voimalla. En suosittele sitä sinullekaan.

Ehkäpä sinäkin pysähdyt miettimään, että kumpaa sutta sisälläsi ruokitaan ja kuka sitä ruokaa oikein tarjoaa.

Mainokset

Read Full Post »

syyllistäminen”Meillä on toiveena uusi koti, uusi auto, uusi kännykkä tai että onnistuisimme pudottamaan painoa, loputon lista eikö vain? Syöpäpotilaalla on ainoastaan yksi toive ja se on taistella sairautta vastaan. Minä oletan, että osa teistä ei aio laittaa tätä seinälleen. Ystävistäni vain alle 3% tekee sen. Laita tämä seinälle kunnioituksena heitä kohtaan jotka taistelivat tai ovat taistelemassa syöpäsairautta vastaan.” 

Jos olet mukana Facebookin ihmeellisessä maailmassa, olet varmasti törmännyt tuohon ylläolevaan postaukseen joskus. Tai jos et juuri tuohon, niin tuon kaltaiseen. Vaikkapa siihen, jossa vastustetaan kiusaamista, tai siihen, jossa vastustetaan nälkää, epäoikeudenmukaisuutta tai muuta epäkohtaa tässä maailmassa. Itse viestityyppihän on ollut olemassa jo kauan ennen Facebookia. Yhdeksänkymmentäluvulla me tapasimme saada sähköpostitse saman tyypin viestejä. Viestien perusrakenteeseen kuuluu kertoa muutamin sanoin, kuinka kurjaa ja vaikeaa jollakulla toisella on. Aiheeksi käy melkein mikä tahansa. Saatetaanpa samalla muistuttaa, kuinka hyvin meidän asiamme ovat. Tärkeintä on kuitenkin muistaa syyllistää viestin lukija lopussa. ”Jos sä välität tästä aiheesta, laita tämä eteenpäin. Älä ole kuin ne 95% maailman idiooteista, jotka ovat kovasydämisiä, kylmiä, välinpitämättömiä ja tyhmiä, vaan ole sinä se rohkea, valaistunut, informoitu ja edistyksellinen ihminen, joka tajuaa olla viestin välittäjän kanssa yhtä huolestunut ja ymmärtää, että koko asia ei korjaannu, jos juuri sinä et lähetä viestiä vähintään kymmenelle kaverillesi” Sellaista se oli sähköpostin kultakaudella.

Nyt tämä sama syyllistäminen on siirtynyt Facebookin seinille. Samat viestit, sama syyllisyys. Milloin vain 3% uskaltaa tai kehtaa laittaa viestiä eteenpäin, milloin taas 95% ihmisistä on niin välinpitämättömiä, että heitä ei kertakaikkiaan kiinnosta vastustaa kiusaamista omalla Facebook-sivullaan. Hengellisissä piireissä on tietysti lisäksi tarjolla jos jonkinlaista Jeesuksen kuvaa, mietelausetta tai raamatunpaikkaa, jotka on sitten postattu seinälle tuon saman vihjailevan viestin kanssa. Hengellisissä postauksissa syyllistävää sävyä saatetaan vielä höystää Raamatun ajatuksella. Mukaan liitetään tietenkin Jeesuksen sanat: ”Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.” (Matteus 10:33) Siinä annetaan hienosti ymmärtää, että jos et nyt samantien linkitä kaverin seinältä Jeesuksen kuvaa omalle seinällesi, niin kohta on turha toivoa taivaspaikkaa omallekaan kohdalle.

Minä en koskaan laita tuollaisia päivityksiä omalle seinälleni. Voin silti kertoa, että kyllä minäkin toivon, että sairaat saisivat olla terveitä. Toivon, että nälänhätää ei olisi, eikä ketään koskaan missään kiusattaisi. Kyllä minä uskon Jeesukseen enkä häpeä häntä millään tavalla. Minä kuitenkin vastustan myös tällaista syyllistämistä. Samaan kategoriaan kuuluvat ne kuvat, joissa on vaikkapa istuu nälkäkuoleman partaalla oleva lapsi kylkiluut paistaen. Kuvan päällä on tietysti teksti: ”Tykkää, jos haluaisit auttaa tätä lasta, jatka skrollaamista, jos et välitä tippaakaan…”. Tietysti kaikki haluavat auttaa tuota lasta ja kuva saa satojatuhansia tykkäyksiä. Lasta meidän tykkäyksemme eivät auta tippaakaan. Itse asiassa koko ilmiö on kliktivismin yksi sivujuonne. Olen kirjoittanutkin aiheesta aiemmin.

Minä en voi sietää noita ”95% ihmisistä ei tee sitä tai tätä” -tyyppisiä postauksia. Minun on vaikea sietää niitä siitä syystä, että minun mielestäni 95% niiden postaajista ei tee mitään MUUTA asiansa eteen. He vain lisäävät seinälleen yhden kopioidun ajatuksen ja ostavat sillä hetkeksi hyvää omaatuntoa ja ylevyyden tunnetta. Jos sinä olet se henkilö, joka olet näitä viestejä jaellut, tämä ei ole hyökkäys sinua vastaan. Minä vain pyydän, että jos todella kannat huolta kiusaamisesta, syöpäpotilaista, nälänhädästä tai muusta, tee paljon muutakin oman asiasi puolesta. Vasta sitten sinua saattaa joku kuunnellakin.

Mitä mieltä sinä olet?

Read Full Post »

Vedä Henkeä -seurakunnalla on ystäväseurakunta muun muassa Intian Chennaissa. Kävin tammikuun alussa siellä vieraana ja olin mukana vihkimässä Contemporary Cafe Churchin uusia toimitiloja käyttöön. Tässä raporttia matkasta.

Olen jo tähän ikään mennessä saanut kokea oman osani matkailusta. Vaikka en monen muun rinnalla ole kovin ahkera matkailija, olen sen verran reissanut minäkin, että en löydä itsestäni enää minkäänlaista matkakuumetta ennen matkaa. Eikä tämäkään reissu ollut poikkeus. Avoimin mielin lähdin kuitenkin kokemaan uutta kulttuuria.

Menomatkani Chennaihin vei tällä kertaa Lontoon kautta. Kahdentoista tunnin siirtoaika seuraavalle lennolle ei riittänyt British Airwaysille, vaan matkalaukkuni jäi Lontooseen. Sitä en kuitenkaan vielä silloin tiennyt. Sinänsä rauhallisen lennon jälkeen pääsin lopulta perille Intiaan. Valitsin lyhimmän jonon passi- ja viisumitarkastaukseen, mutta se olikin samalla hitain. Pääsin melkein viimeisenä läpi tarkastuksesta. Laukkulinjalla odottelin aikani laukkuani ja kun näytti ilmeiseltä, että laukkuni jää saapumatta, menin tekemään siitä ilmoitusta. Tottakai pääsin viimeisenä myös ilmoitusta tekemään.

Kun sitten kaksi tuntia myöhemmin pääsin viimeinkin astumaan ulos terminaalista, oli paikallinen kaveri minua vastassa. Nopea ajomatka hotelliin ja kirjautuminen sisään. Portieeri nukkui pöydän takana, joten hetki meni kaveria herätellessä. Aamuyöllä puoli neljän aikaan yritin päästä huoneessani lämpöiseen suihkuun. Lämmintä vettä ei tullut, mutta riemukseni huomasin, että vesi valuikin eteiseen sen sijaan, että lattia olisi viettänyt viemäriin. Kuivailin siinä sitten ensitöikseni vielä lattiankin koko eteisen alueelta. Lämpöistä vettä saimme vasta kolmantena päivänä ja päivittäiset sähkökatkot muistuttivat, ettei olla ihan edistyneimpien yhteiskuntien syleilyssä.

Alkupäivien nautintoa himmensi se tosiasia, että kuljin hellesäässä mustissa farkuissa ja mustassa kauluspaidassa. Kotisuomessa sopiva asu oli melko tuskainen Intian talvessa. Hotellin katolla oleva uima-allaskaan ei auttanut, sillä vesi ei tunnetusti viilennä altaan reunalla. Keskiviikkoillan kohokohtana oli Contemporary Cafe Churchin uusien tilojen vihkiäisjuhla. Ajamaton partani ja nukkavieru olemukseni eivät olleet juhlan arvon mukaisia, mutta minkäs teet. Juhla itsessään oli upea ja toistakymmentä paikallista pastoria oli tullut juhlimaan uusia tiloja ja yksivuotissynttäreitä, joita seurakunta myös vietti. Muita vieraita oli salin täydeltä.

Tottakai viikon matkaan mahtuu monta muutakin upeaa ja huomionarvoista hetkeä, mutta nostan vielä esille vierailun Pyhän Tuomaan vuorella. Vuorivierailuun mennessä olin jo saanut ostettua uusia vaatteita, joten oloni oli siltäkin osin hyvä.. Itse vuori on paikka, jossa perimätiedon mukaan surmattiin Jeesuksen opetuslapsista Tuomas, epäilijä. Itse koin hyvin puhuttelevevaksi ajatuksen, että juuri tuo epäilijä oli kuitenkin päätynyt loppujen lopuksi niinkin kauas sanomansa kanssa. Jotakin suurenmoista sain kokea rukoillessani pienessä kappelissa vuoren huipulla. Näkymä vuorelta oli kaunis. Se on kuulemma ainoa paikka, josta on näkymä yli koko Chennain.

Matkan aikana pidimme viisi erilaista tilaisuutta. Pieneksi seurakunnaksi ystävillämme on tiivis tahti. Osa samoista ihmisistä oli mukana joka tilaisuudessa palvelemassa ja luulenkin, ettei meidän länsimaisista seurakunnistamme löydy samanlaista asennetta helpolla. Vaikka olenkin saanut nähdä paljon palvelualttiita ihmisiä, emme me intialaisten rinnalla voi rintaamme röyhistellä. Omalla tavalla yllättävää oli myös se, kuinka länsimaalaisia heidän tilaisuutensa olivat. Hillsong oli valtavirtamusiikkia myös Contemporary Cafe Churchin musiikissa, vaikka ystäväni Lorenzon mielestä intilaiset todella ”teurastavat nämä laulut tulkinnallaan”. Mene ja tiedä. Volyymitasossa haettiin koko ajan maksimia ja kukaan ei tuntunut äänentasosta valittavan. Olisi ollut kivaa nähdä parin helluntaijäärän kiemurtelevan penkissä näiden tilaisuuksien ajan.

Intia jätti silti lähtemättömän jäljen. Enkä puhu vain tästä toista viikkoa jatkuneesta turistiripulista, jonka toivon joskus lähtevän jälkiä jättämättä. Intia on hieno maa. Siellä on vaurautta ja loistoa ja aivan vieressä kurjuutta ja köyhyyttä. Jälkimmäistä edusti yksi alueen suurimmista slummeista, jossa kävimme kääntymässä. Liikenne oli kaoottista ja isännän mukaan liikennettä ei valvo kukaan. Meitäkin tuli yksisuuntaisella kadulla vastaan jatkuva liikennevirta. Yksisuuntaisuus taisi olla vain suositus. Ajokortin saa, kun osaa autolla ajaa S-mutkan ja arvailee liikennemerkkejä. Jos niitä ei osaa, voi osaamattomuuttaan paikata muutamalla rupialla. Mopojen, moottoripyörien ja autojen vellovaa merta katsellessa tuntuvat suomalaiset pyrkimykset päästöjen vähentämiseksi naurettavalta pelleilyltä.

Intia pitää kokea. Sitä on mahdoton muuten selittää. Kaiken jälkeen haluan joskus kokea Intian vielä uudestaan. Kunhan toivun ensin tästä… ai niin, British Airways hukkasi matkalaukkuni myös tulomatkalla, että ehkä kokeillaan jotakin toista lentoyhtiötä?

Read Full Post »

Muistelen Bill Cosbyn joskus ihmetelleen sitä, kuinka eri aikaa pojat ja tytöt kehittyvät. Erityisesti hän laittoi merkille sen, kuinka tietyssä vaiheessa hänen tyttärensä käyttivät paljon aikaa näyttääkseen sieviltä poikien silmissä, kun pojat vielä ameeba-asteellaan rymysivät kuralammikoissa ja söivät kilpaa kastematoja.

Jotenkin tuo palasi mieleeni, kun vein tytärtäni synttärivieraaksi samanikäisen pojan luokse. Tarkkaa oli hameen ja sukkahousujen, pipon ja nahkatakin valinta. Lahjassakin nuori neiti olisi ollut valmis melko vahvaan panostukseen, mutta isän köyhyys löi vielä tässä vaiheessa jarrua. Itse juhlapaikalla oli jo täysi hulina päällä. Pojat olivat jo ehtineet paikalle ja meno oli sen mukaista. Sankari malttoi keskeyttää rymyämistään sen verran, että vei lahjan tyttäreni kädestä ja kertoi toisille pojille miehekkään vähättelevästi, että ”se oli vaan Ruut”. Tukat pörröllä, räkä poskella ja päivän ruokalista paidan etumuksella nämä nuoret miehenalut rymistelevät halki lapsuutensa tajuamatta tytöistä enempää kuin sika tuulimyllystä.

En vain voi paukuttaa henkseleitäni kovin rajusti minäkään. Muistelen aavistuksen häpeissäni lapsuuteni tapahtumaa. Olimme kulkemassa kohti kotia koulupäivän päätteksi. Muistelen, että olimme viidennellä tai kuudennella luokalla. Mukanani oli hyvä ystäväni Janne ja yksi tyttö luokaltamme. Jääköön hän nyt tuntemattomaksi. Meillä pojilla oli pyörät ja tyttö oli matkassa kävellen. Jotenkin silloin tuli puheeksi tykkääminen ja tyttö kertoikin tykkäävänsä kahdesta pojasta meidän luokaltamme. Jannesta tykkääminen oli aika ilmeistä, sillä hän oli jo silloin tyttöjen suosikki. Toista kohdettaan tyttö ei suostunut aluksi kertomaan, kunnes lopulta paljasti, että olin itse tuo toinen poika. Kun näin lopulta saimme ’puristettua’ tiedon hänestä ulos, me vaistomaisesti hyppäsimme pyöriemme selkään ja jätimme hänet kävelemään yksin kotiin. Kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia.

Oman elämäni naisia, vaimoani ja kahta tytärtäni seuraamalla olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Jumalallakin on maanantaiaamuja. Olen näet varma, että Jumala loi miehen maanantai-aamuna ennen kahvitaukoa. Vasta kupin juotuaan hän katseli uusin silmin tekelettään ja päätti ettei tee enää koskaan mitään vasemmalla kädellä. Uskon niin ikään, että loppuviikon hän keskittyi muovaamaan naista. Luulen, että jokaisen yksityiskohdan hiottuaan hän piti Steve Jobsia mukailevan tuotejulkistuksen, jossa kaikki taivaan enkelit olivat paikalla. Olen aivan varma, että vastaanotto oli haltioitunut.

Jossakin joku kuitenkin mokasi, ja laittoi miehenkin tuotantolinjalle. Sillä linjalla ei vain ole minkäänlaista laadunvarmistusta…

Read Full Post »

Seurakuntapiireissä on jo kauan aikaa pyörinyt ajatus palvelemisesta ’levosta käsin’. Muistan kuulleeni jo vuosia sitten ihmisten kertovan, että pitäisi elää levosta käsin, palvella levosta käsin tai muuten vain edetä siitä samasta levosta käsin. Tunnustan, että olen itsekin joskus – enempää asiaa ajattelematta – esittänyt samankaltaisia ajatuksia. Olen tullut kuitenkin siihen lopputulokseen, että tuo ajatus on kaikenkaikkiaan melko typerä!

Päinvastoin kuin ehkä kansankirkossa, jossa pyritään maksamaan selkeää palkkaa kaikille työntekijöille, vapaammin järjestäytyneissä seurakunnissa työ perustuu paljon enemmän vapaaehtoisuuteen. Työ perustuu ihmisten hyväntahtoisuuteen ja alttiuteen tehdä asioita ihan vain yhteisen hyvän eteen. Samaa asennetta löytyy monista urheiluseuroista tai yhdistyksistä, joissa innokkaat talkoolaiset mahdollistavat paljon laajemman toiminnan, kuin pelkkien palkkalaisten varassa olisi mahdollista. (Huomaa, että palveleminen, talkootyö ja vapaaehtoisuus ovat kaikki samaa asiaa.) Siispä levosta käsin palvelemisessa haetaan sitä, että tuon vapaaehtoisuuden tulisi olla hauskaa tai ainakin sen tulisi sopia helposti ihmisen senhetkiseen aikatauluun. Missään nimessä vapaaehtoisuudesta ei saisi tulla stressiä tai prässiä ihmisen elämään. Aikataulujen pitäisi olla joustavia ja asioita tehdään sitä tahtia, kun sopivasti ehditään. Oikeastaan ei saisi vaatia kovin paljoa eikä antaa edes negatiivista palautetta, ettei lepo kärsi.

Pienelläkin pohdinnalla täyspäinen lukijani ymmärtää, että levosta käsin tekemällä ei saada mitään aikaan. Tai se mitä saadaan aikaan, tehdään hitaasti, kankeasti ja siten, että käytetään valtavasti energiaa ihmissuhteiden säilyttämiseen. Voi olla, että joudut käyttämään suhteettoman paljon aikaa siihen, että maanittelet ja innostat ’palvelijaa’ tekemään osansa ajoissa tai kunnolla. Jos joudut antamaan palautetta, joudut miettimään tarkkaan mitä sanoisit, ettei vastaanottaja vain suutu ja lopeta työtään kokonaan. Jos työssä mukana oleva on vielä niin sanottua ’High Maintenance’ -tyyppiä, niin alat olla ihan aidosti kus…, anteeksi, lirissä. Olen varma, että jokainen vapaaehtoisten kanssa työtä tehnyt tunnistaa tämän piirteen.

Itse asiassa luulen, että koko ’levosta käsin’ -palvelemisen taustalla on ongelmana ihan joku muu asia. Olen listannut tähän muutamia ajatuksiani siitä, mistä todella kiikastaa silloin, kun alat kuulla vaatimuksia levosta käsin palvelemisesta:

1. Alttiuden kirous
Ikiaikainen ongelma on, että ihminen, joka vastaa sinulle mielellään ’kyllä’, vastaa usein samoin myös muille. Alttiit ja innokkaat ihmiset kuormittavat usein jopa huomaamattaan itseään lupautumalla moniin eri rientoihin ja harrastuksiin. Heidän alttiutensa on heidän kirouksensa. Heillä on niin monta rautaa tulessa, että he alkavat yksinkertaisesti uupua taakkansa alle. Tällöin he kaipaavat lepoa ja sitä, että saisivat helpotusta kuormaansa. Toisinaan on päivänselvää, että nämä ihmiset ovat itse sotkeneet elämänsä lupaamalla itsensä liian paljoon, ja niin vaatimus levosta käsin palvelemisesta voi olla vain hätähuuto liian täyden viikko-ohjelman vuoksi.

2. Sitoutumisen suo
Kirjoitin sitoutumisesta elokuun alkupuolella. Sitoutumisen haaste liittyy kuitenkin oleellisesti myös levosta käsin palvelemiseen. Erityisesti silloin, kun sitoudutaan johonkin tiettyyn näkyyn, visioon tai konseptiin, liittyy siihen myös selkeitä vaatimuksia. Jos esim. rockbbändi asettaa tavoitteekseen radiosoittoon yltävän levyn tekemisen, niin se samalla vaatii bändiläisiä harjoittelemaan enemmän, hiomaan kappaleitaan kauemmin ja ehkä hylkäämään rakkaitakin luomuksia, jotka eivät vain sovi levylle. Bändin sisällä esitetään varmasti rajuakin kritiikkiä prosessin aikana. Sama lainalaisuus toki toimii seurakunnassa tai muussakin yhteisössä. Joskus työhön tulee ihminen, joka ei ole ymmärtänyt sitä, kuinka paljon sitoutuminen häneltä vaatikaan ja kuinka kovaa palautetta hän joutuu vastaanottamaan. Tämä yksilö on uppoamassa sitoutumisen suohon. Niinpä hän kaipaa saada palvella levosta käsin.

3. Mukavuuden viehätys
Tosiasia on, että harva asia on hauskaa jatkuvasti. Yleensä kaikkiin uusiin asioihin liittyy oma uutuudenviehätyksensä ja alkuinnostus, jotka kyllä kantavat pitkälle, mutta eivät koskaan perille. Ihminen, joka haluaa palvella levosta käsin on kenties huomannut, että haskuus on vähän väljähtänyttä ja nyt edellytetäänkin määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä. Usein mukavuutta ja uutuutta kaipaavilla on kovasti uusia ideoita, koska he etsivät sitä kautta aina sitä uutuudenviehätystä ja uutta alkuinnostusta. He ovat koukussa mukavuuden viehätykseen. Kuitenkin edelliset sitoutumiset saattavat jäädä kesken. Heidän ideoihinsa on hankala suhtauta innostuneesti, koska tiedät, että heiltä loppuu kohta innostus siihen uuteenkin juttuun.

Nämä kolme esimerkkiä ovat toki vain yleisimmät havaitsemani syyt siihen, että halutaan palvella levosta käsin. Muitakin syitä löytyy. Jos sinun tehtävänäsi on johtaa, pyri tunnistamaan oikeat syyt näiden vaatimusten takaa. Anna lepoa sille, joka on liian suuren kuorman alla. Muista esittää selkeät vaatimukset ennenkuin kukaan sitoutuu mihinkään. Käytä impulsiivisia ihmisiä projektiluontoisissa tehtävissä, joissa heidän kykynsä ovat parhaimmillaan. Et voi koskaan valita niitä, jotka päättävät tulla mukaan työhön. Voit kuitenkin itse tehdä parhaasi, että työ menee eteenpäin ja kukaan ei kuole.

Read Full Post »

[Kun ihmisellä on ammattina puhuminen ja harrastuksena höpöttäminen, tulee joskus eteen sellainen hetki, jossa epäilee kertoneensa asiansa samalle kuulijalle aiemminkin. Uskoakseni tunnistat tilanteen? Tätä kirjoittaessa minulla on juuri sellainen tunne. No, kertaus on opintojen äiti. Jos siis toistan itseäni laita se alkavan dementian piikkiin.]

”Vuodet olivat vaatineet silti veronsa. Osaksi kyse oli kai vain vanhenemisesta, sillä jos ihmisellä on vähänkin itseymmärrystä, hän tajuaa vuosi vuodelta paremmin omat vikansa – ne opitut tai synnynnäiset sokeat kohdat ja umpinaiset ajatusradat, joiden haitallisuus kasvaa ajan myötä yhtä varmasti kuin ontuminen muuttuu lonkkakivuksi”Barack Obama, Rohkeus toivoa, BTJ Kustannus 2009

Barack Obaman kirjan prologia lukiessani muistui mieleeni John Schlittin taannoinen vierailu Kokkolassa. En sen syvemmin puutu tuon sinänsä ikimuistoisen vierailun yksityiskohtiin, mutta muistan kuinka konserttia seuranneena sunnuntaina istuin herra Schlittin vierellä (toimin hänen tulkkinaan) kun hän antoi nimikirjoituksia niitä haluaville. Juuri 50v täyttänyt Rock-laulaja antoi nimikirjoitustaan samanikäiselle levyseppähitsaajalle. Molempien viisikymppisten uravalinta on tietääkseni ollut heille mieluinen, mutta siinä heitä katsoessani tajusin, että tuossa vaiheessa elämää heidän valintojensa erilaisuus näkyi jollakin tavalla heistä jopa ulkoisesti. Pitkä ura rock-laulajana jättää kun vain erilaiset jäljet ihmiseen kuin ura hitsarina.

Muistan senkin, kun aikoinani keskustelin silloisen pastorimme kanssa musiikista ja sen eri tyyleistä. Tämä pastori oli monien muiden pastorien tavoin mieltynyt rauhalliseen ja melko melankoliseen virsi- ja kuoromusiikkiin, joka on monissa seurakunnissa niin tavattoman yleistä. Minä taas puolustelin – kuten arvata saattaa – menevämpää ja rajumpaa nuorisomusiikkia ja sen soveltuvuutta moderniin seurakuntaelämään. Pastori arveli, että moinen musiikki liittyy vain tiettyyn elämän vaiheeseen. ”Kyllä tekin sitten vanhempana kuuntelette tällaista rauhallisempaa musiikkia”, oli miehen arvio tulevaisuudesta.

Tuolloin, sunnuntaisen nimikirjoitushetken aikana, tajusin ettei pastoriystäväni arvio pidä paikkaansa. Katsoessani 50-vuotiaan Rocklaulajan habitusta ja eläen mielessäni vielä edellisenä iltana pidettyä konserttia minun on täysin mahdotonta kuvitella, että koko elämänsä rockia laulanut mies alkaisi joskus erityisesti nauttimaan virsistä. Ymmärsin, että elämänsä loppuun asti tämä mies todennäköisesti nauttisi eniten juuri sellaisesta musiikista, jota hän oli koko elämänsä laulanut. Saman ilmiön voi havaita katselemalla Rollings Stonesia ja sen 67-vuotiasta keulahahmoa, Mick Jaggeria, joita ikä ei tunnu hidastavan sen enempää kuin Kokkolassa upeasti laulanutta John Schlittiäkään. Eikä kyse edes ole mistään kapinasta tai kiukuttelusta. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkälaisessa (musiikki)ympäristössä kukin on kasvanut. Rauhallisten virsien helppoudessa kasvanut seurakuntaihminen kaipaa todennäköisesti vanhempanakin samoja lauluja. Rockia kuunnellut kaipaa samaa rockia ja Hip Hop-sukupolvi haikalee kenties oman musiikkinsa perään myöheminkin.

Tässä juuri piilee ongelma. Seurakunnissa ja monissa muissakin yhteisöissä on taipuksena odotella, että seuraava sukupolvi jotenkin ajallaan tajuaa edellisen sukupolven paremmuuden. On jääty Obaman tavoin kiinni omiin umpinaisiin ajatusratoihin. Seuraava sukupolvi ei tule koskaan palaamaan takaisin edellisen sukupolven tapoihin, tottumuksiin ja tyyleihin. Ei merkittävässä määrin. Satunnaiset retrohenkisyyden puuskat tai pikkuvanhat konservatiivit jäävät suuri sellaisiksi – satunnaisiksi ilmiöiksi. Eikä umpinaisten ajatusratojen tai aikanaan oman parhaansa tajuavan nuorison odottelun haaste ei edes rajoitu pelkästään musiikkikäsityksiin vaan moneen muuhunkin maku- tai tyyliseikkaan. Musiikki on vain tämän kirjoituksen kannalta helppo esimerkki. Moni nuori on oppinut seurakuntaelämää aivan erilaisessa tilaisuudessa kuin hänen vanhempansa. Kontrasti nuorten ja vanhempien toiminnan välillä on aina vain suurempi. Energisissä, monipuolisissa ja moderneissa nuortenilloissa kasvanut nuori kaipaa samaa energisyyttä, monipuolisuutta ja moderniutta vanhempanakin. Kyse ei ole kapinasta, vaan kasvuympäristöstä. Ehkä kyse on loppujen lopuksi siitä, että on osattava nähdä oleellinen tyyliseikkojen keskellä. Makuasiat ja tyylit saavat muuttua, mutta ydinasiasta on pidettävä kiinni.

Read Full Post »

[Ajatuksia Mark Battersonia mukaillen]

Kun Jeesus tuli maininneeksi muinoin, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, on moni joutunut miettimään tuon ajatuksen sisältöä. Lapsissa havaitsee monta sellaista kykyä, jotka ovat itseltä jo kadonneet syvälle suojamuurien alle. Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan 98% kolmivuotiaista aina viisivuotiaisiin asti luokitellaan neroiksi erilaisessa ajattelussa (divergent thinking) kun vain 2% yli kaksikymmentäviisivuotiaista on neroja. Erilainen ajattelu on sitä kuuluisaa kykyä ajatella kaavasta poikkeavasti tai kuten englantia puhuvat ystävämme sanovat: ”Think outside the box”.

Eräs äiti kirjoittaa:
”Milloin tahansa tyttäreni haluaa olla joko prinsessa tai koiranpentu. Häntä eivät rajoita sen enempää sukujuuret kuin genetiikkakaan. Poikani kertoo haluavansa olla rokkitähti, ritari, roskakuski, lehtienjakaja, astronautti, viidakko-opas tai Aladdin ihan sen mukaan millä tuulella hän on. Kummallekaan ei tule mieleen, että he eivät voisi tehdä näistä jotakin.”

Toinen tapa kuvailla samaa asiaa on Gordon MacKenzien havainto ala-asteikäisistä lapsista. MacKenzie tapasi kysyä koko luokalta: Kuinka monta taiteilijaa täällä on? Vastaukset vaihtelivat. Ekaluokkalaiset yleensä nostivat kaikki kätensä ja heiluttivat niitä innokkaasti. Toisella luokalla enää puolet oli taiteilijoita, kolmannella 30% ja kuudennella enää vain yksi tai kaksi lasta nosti varovasti kätensä. MacKenzie totesi, että jokaisessa koulussa tuntui olevan tapana haihduttaa luova älykkyys. Ei tarkoituksella, mutta jonnekin se vai tuntui katoavan. MacKenzie sanoo: Kohdusta hautaan meillä on valtavat paineet olla normaali.

Me haluamme olla normaaleja. Niinpä teinit pukeutuvat samoihin merkkivaatteisiin, kuuntelevat samaa musiikkia ja hengaavat samoissa paikoissa. On helpompaa olla normaali. Seurakunnistakin voi tulla paikkoja, joissa kaikki näyttävät samalta, puhuvat samoin, ajattelevat samoin ja pukeutuvat samoin. Pahimmillaan tästä kaikesta tulee jonkinlainen pyhyyden mittari. Kunhan et vain sano vääriä asioita tai käy väärissä paikoissa, olet ihan normaali. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se on todellisuutta monessa seurakunnassa.

Me kuitenkin tarvitsemme tuota erilaista ajattelua. Me tarvitsemme erilaisuutta niin yhteiskunnassa, kuin seurakunnassakin. Me tarvitsemme niitä, jotka osaavat ajatella asioita, joita muut eivät ajattele. Me tarvitsemme rohkeutta kokeilla asioita, joita muut eivät kokeile. Me tarvitsemme sitä lapsen kaltaisuutta, joka ei mieti rajoituksia vaan näkee unelmia. Se ei ehkä ole normaalia. Se voi olla jopa vähän outoa.

Oikeastaan meidän kannattaisi olla ihanalla tavalla outoja. Vähän sellaisia kuin Phoebe vanhassa Frendit – tv-sarjassa. Olisi hienoa, jos me löytäisimme sen kadonneen taiteilijan sielustamme. Olisi upeaa, jos olisimme taas nerokkaita erilaisella tavalla ajattelijoita. Olisi hienoa, jos me edustaisimme kaikkea sitä erilaisuutta, jota maailmasta löytyy. Ehkäpä yritämme jatkossa olla vähemmän normaaleja ja enemmän outoja. Se voisi olla terveellistä.

Read Full Post »