Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Edelläkävijä’ Category

lawn mowingNurmikon leikkaamisella ja lumitöillä on ainakin yksi yhteinen tekijä. Molemmat ovat kautensa alussa hienoja ja terapeuttisia kokemuksia ja kautensa loppupuolella ärsyttäviä ja tympeitä pakkotöitä. Ainakin minulle. Näin alkukesästä on mukavaa ottaa ruohonleikkuri esille ja ajaa ruoho lyhyeksi ihan ensimmäistä kertaa. Loppusyksystä koko leikkurin pärinäkin alkaa jo ärsyttää.

Tässä ruohoa leikatessani ehdin vaipua pohdiskelemaan nurmikon leikkaamisen syvempää olemusta. Joskus on näet niin, että lasten kasvatuksen (=laiskuuden) nimissä tulee pyydettyä jotakuta lapsista huolehtimaan nurmikon leikkaamisesta. Sellaisessa tilanteessa tankkaan koneen lapselle ja näytän, kuin laite toimii. Saatan siirtyä itse terassille kylmän juotavan ääreen ’valvomaan’ itse toimitusta. Ei mene kauaakaan kun tajuaa, että lapsi valitsee ihan toisen järjestyksen ja tyylin omalle leikkausoperaatiolleen. Sellaisessa tapauksessa nousee nopeasti mieleen ajatus siitä, että käy vähän neuvomassa lasta siinä, kuinka nurmikko tulee leikata oikein.

Ongelma on vain siinä, että oikeastaan ei ole mitään ’oikeaa’ tapaa leikata nurmikkoa. Itse asiassa koko toimituksen tavoitteena lienee se, että tapahtuman jälkeen nurmikko on lyhyempi kuin sen alussa. Joku insinöörin sielulla varustettu piruparka voi yrittää laskea optimaalista kulkua leikkurilleen, mutta meitä muita ohjaa ikiaikainen viettimme päästä nopeasti takaisin lepoon. Kukaan ei kuitenkaan halua konetta työntää huvikseen pitkin pihoja. Niinpä haluni ojentaa nuortaa leikkaajaa liittyy suoranaisesti siihen, että olen itse urautunut omassa tavassani leikata nurmikkoa. Teen sen aina samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen. Tässä kaikessa on jotakin samaa, kuin siinä legendaarisessa ’Väärin sammutettu’ -tarinassa.

Uskoakseni nurmikonleikkuu ei kuulu niihin elämän osa-alueisiin, joilla tekemämme ratkaisut kaikuvat halki iäisyyden mullistaen historiaa ja kaataen kansakuntia. Voi olla, ettei lopulta mikään tekemämme osoittaudu kuuluvaksi tuohon kategoriaan, mutta ehdin pohtia sitäkin, että jos huomaan urautuvani niin helposti nurmikonleikkuussa, niin kaiketi uraudun yhtä helposti myös työelämässäni tai seurakunnassani? Se saattaa jo vaikuttaa ruohonleikkuuta enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin.

Tämän päivän termistöön kuuluu ”Think outside the box” -lausahdus, jonka ihanan ärsyttävästi moni suomalainen luovaksi tekeytyvä kääntää latteasti suoraan muotoon: ”Ajattele laatikon ulkopuolella”. Kaiketi tuolla laatikolla halutaan kuvata juuri edellämainittua urautumista, josta pitäisi siis pyrkiä eroon. Olisi jälleen hienoa sanoa olevansa luova, innovatiivinen ja ennakkoluuloton tienraivaaja ja pioneeri. Olisi (ehkä) hienoa julistaa luovan ajattelun ilosanomaa ja olla edelläkävijä kaikessa mihin ryhtyy. Mutta kun en ole. Tosiasiassa olen ollut todella luova vain muutamia kertoja elämässäni. Muuten turvaudun useimmiten hyväksi havaittuun ratkaisuun. Joudun myöntämään, että teen useinkin asioita samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen.

Luulen, että voin jatkaa nurmikonleikkaustani hyväksi havaitsemani kaavan mukaan. Luulen myös, että työelämässäni, seurakunnassani tai muissa tärkeämmissä asioissa minun olisi silti hyvä ajatella laatikon… Ei, en pysty… Yritän sanoa että olisi hyvä poiketa kaavasta, vaihtaa kanavaa, kammeta itsensä toiselle uralle tai ihan vain uudistaa ajatteluaan, sillä nurmikon leikkaamiseen, palon sammuttamiseen ja elämän elämiseen on onneksi monta oikeaa tapaa.

Paljon ehtii miettiä ruohoa leikatessaan.

 

 

Mainokset

Read Full Post »

”Yksi johtajan tärkeimmistä läksyistä on oppia tietämään, miten luottamus toimii. Mielestäni se muistuttaa hieman vaihtorahan hankkimista ja käyttämistä. Aina tehdessäsi hyvän päätöksen johtajana saat ikään kuin vaihtorahaa taskusi pohjalle. Aina tehdessäsi huonon päätöksen sinun on annettava osa vaihtorahoistasi muille ihmisille. Jokaisella johtajalla on tietty määrä vaihtorahaa taskussaan, kun hän aloittaa uudessa tehtävässään johtajana. Siitä lähtien hän joko kartuttaa vaihtorahojaan tai antaa niitä pois. Jos hän tekee toistuvasti huonoja päätöksiä, hänen vaihtorahansa hupenevat koko ajan. Sitten eräänä päivänä, viimeisen huonon päätöksen tehtyään, hän työntään kätensä taskuun ja käsittää, että vaihtokassa on tyhjä. Siinä vaiheessa on merkityksetöntä sekin, oliko viimeinen huono päätös suuri vai pieni.” –John C. Maxwell

Minulle on viime päivinä käynyt selväksi Johnin kuvailema totuus. Jos seurakuntien johtajia verrataan joskus taistelulaivan kapteeniin, olen minä lähinnä kipparoimassa vasta soutuvenettä (tai ehkä kuitenkin optimistijollaa). Siitä olen kuitenkin varma, että molemmissa tilanteissa riittää omat haasteensa. Suuren seurakunnan johtajan ongelmat voivat olla suuria, mutta resurssit ja mahdollisuudetkin ovat yleensä samaa mittaluokkaa. Ihan viime päivinä olen itse kamppaillut luottamuksen säilyttämisen keskellä. Ei, kyseessä ei ole mikään dramaattinen tilanne, joten jätä spekulaatiot sikseen. Ihan vain tavallisia haasteita ihmissuhteiden ja kokonaiskuvan hahmottamisen kanssa.

Jokaiselle johtajalle tulee joskus eteen tilanne, joka vaatii päätöksiä. Itse asiassa ilman päätöksentekoa ei ole johtajuutta. Jokainen johtaja tajuaa, että yleensä vaihtoehtoina ei ole kolmea huonoa ja yksi hyvä. Todellisuudessa vaihtoehtoina voi olla pari heikkoa, kaksi epävarmaa ja yksi mahdoton. Itse asiassa on äärimmäisen vaikea olla eri vaihtoehdoista ihan täysin varma. Eli mahdotonkin vaihtoehto saattaa silti onnistua ja heikko saattaa osoittautua erinomaiseksi. Andy Stanley onkin sanonut, että parhaimmillasikin olet vain 80% varma. Kuitenkin johtajana eteesi tulee tilanteita, jotka vaativat jonkinlaista reaktiota ja vieläpä kohtuullisessa ajassa. Toisin sanoen jotakin on tehtävä ja se on tehtävä ennenkuin on liian myöhäistä. Et voi olla tekemättä mitään, etkä voi odottaa, että tilanne laukeaa itsestään. Samalla joudut ottamaan riskin, että teetkin huonon päätöksen. Kuitenkin johtajan ja seuraajan ero on muun muassa siinä, johtaja tekee aloitteita ja seuraaja vastaa aloitteeseen.

Omalta kantiltani katseltuna yksi johtajuuden hienouksia on juuri tuo epävarmuustekijä. Vaikka kuinka pohdit ja mietiskelet ja erityisesti seurakuntakuvioissa rukoilet, et silti ole koskaan täysin varma. Joudut tekemään ratkaisun täysin tietoisena siitä, että pelaat vaihtokassallasi ja loppuviimein vain sinä yksin kannat vastuun. Erityisen haastavaa tämä on kaikille niille johtajille, joiden johtajuus on täysin vapaaehtoisuuden varassa. Seurakuntien johtajat, pienten urheiluseurojen valmentajat, kansalaisjärjestöt ja harrastusporukat ovat täynnä johtajia, jotka eivät voi käskeä ketään eivätkä uhata potkuilla. Ainoa pelivara mitä tällaisilla johtajilla on, on se luottamus, minkä he ovat rakentaneet. Nostan hattua teille kaikille. Johtakaa edelleen.

Ps. Tässä lopputoteamuksena mainitsen, että olemme Vedä Henkeä -seurakunnan hallituksena lähdössä Global Leadership Summitiin Jyväskylään. Ehkä opimme jotakin uutta koko porukalla. Raporttia seuraa.

Read Full Post »

[Ajatuksia Mark Battersonia mukaillen]

Kun Jeesus tuli maininneeksi muinoin, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, on moni joutunut miettimään tuon ajatuksen sisältöä. Lapsissa havaitsee monta sellaista kykyä, jotka ovat itseltä jo kadonneet syvälle suojamuurien alle. Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan 98% kolmivuotiaista aina viisivuotiaisiin asti luokitellaan neroiksi erilaisessa ajattelussa (divergent thinking) kun vain 2% yli kaksikymmentäviisivuotiaista on neroja. Erilainen ajattelu on sitä kuuluisaa kykyä ajatella kaavasta poikkeavasti tai kuten englantia puhuvat ystävämme sanovat: ”Think outside the box”.

Eräs äiti kirjoittaa:
”Milloin tahansa tyttäreni haluaa olla joko prinsessa tai koiranpentu. Häntä eivät rajoita sen enempää sukujuuret kuin genetiikkakaan. Poikani kertoo haluavansa olla rokkitähti, ritari, roskakuski, lehtienjakaja, astronautti, viidakko-opas tai Aladdin ihan sen mukaan millä tuulella hän on. Kummallekaan ei tule mieleen, että he eivät voisi tehdä näistä jotakin.”

Toinen tapa kuvailla samaa asiaa on Gordon MacKenzien havainto ala-asteikäisistä lapsista. MacKenzie tapasi kysyä koko luokalta: Kuinka monta taiteilijaa täällä on? Vastaukset vaihtelivat. Ekaluokkalaiset yleensä nostivat kaikki kätensä ja heiluttivat niitä innokkaasti. Toisella luokalla enää puolet oli taiteilijoita, kolmannella 30% ja kuudennella enää vain yksi tai kaksi lasta nosti varovasti kätensä. MacKenzie totesi, että jokaisessa koulussa tuntui olevan tapana haihduttaa luova älykkyys. Ei tarkoituksella, mutta jonnekin se vai tuntui katoavan. MacKenzie sanoo: Kohdusta hautaan meillä on valtavat paineet olla normaali.

Me haluamme olla normaaleja. Niinpä teinit pukeutuvat samoihin merkkivaatteisiin, kuuntelevat samaa musiikkia ja hengaavat samoissa paikoissa. On helpompaa olla normaali. Seurakunnistakin voi tulla paikkoja, joissa kaikki näyttävät samalta, puhuvat samoin, ajattelevat samoin ja pukeutuvat samoin. Pahimmillaan tästä kaikesta tulee jonkinlainen pyhyyden mittari. Kunhan et vain sano vääriä asioita tai käy väärissä paikoissa, olet ihan normaali. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se on todellisuutta monessa seurakunnassa.

Me kuitenkin tarvitsemme tuota erilaista ajattelua. Me tarvitsemme erilaisuutta niin yhteiskunnassa, kuin seurakunnassakin. Me tarvitsemme niitä, jotka osaavat ajatella asioita, joita muut eivät ajattele. Me tarvitsemme rohkeutta kokeilla asioita, joita muut eivät kokeile. Me tarvitsemme sitä lapsen kaltaisuutta, joka ei mieti rajoituksia vaan näkee unelmia. Se ei ehkä ole normaalia. Se voi olla jopa vähän outoa.

Oikeastaan meidän kannattaisi olla ihanalla tavalla outoja. Vähän sellaisia kuin Phoebe vanhassa Frendit – tv-sarjassa. Olisi hienoa, jos me löytäisimme sen kadonneen taiteilijan sielustamme. Olisi upeaa, jos olisimme taas nerokkaita erilaisella tavalla ajattelijoita. Olisi hienoa, jos me edustaisimme kaikkea sitä erilaisuutta, jota maailmasta löytyy. Ehkäpä yritämme jatkossa olla vähemmän normaaleja ja enemmän outoja. Se voisi olla terveellistä.

Read Full Post »

Harhaillessani päämäärättömänä virtuaalimaailman loppumattoman linkkiviidakon ummehtuneissa tiheiköissä, törmäsin mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen. Promener Oy:n toimitusjohtaja Marko Sykkö pohtii kirjoituksessaan hallittua muutosta tutun apinatarinan kautta. Jos et tunne kyseistä tarinaa, lue se alkuperäisestä postauksesta. (Tarina on melko tunnettu, mutta en pikaisella etsinnällä löytänyt siihen alkuperäistä lähdettä, josta varmentaa tarinan todenperäisyys.)

Vaikka alkuperäisen postauksen näkökulma liittyy erityisesti yrityksiin ja kaupallisiin organisaatioihin, on apinatarinaa helppoa soveltaa myös seurakuntapuolelle. Vaikka itse tarina osoittautuisi jopa sepitetyksi, sen ydinajatus toteutuu sellaisenaan liian usein mitä erilaisimmissa yhteisöissä, myös seurakunnissa. Jotkut ovat luonnehtineet minua edelläkävijäksi tai tienraivaajaksi. Ne ovat aika mahtipontisia määritelmiä ja aika voi osoittaa minut köykäiseksi moisia arvonimiä kantamaan.  Näiden imartelevien kuvausten taustalla lienee roolini sekä uuden seurakunnan perustajana että koukussapornoon.com -sivuston ylläpitäjänä, vaikka kummassakaan roolissa en ole mitenkään ainutlaatuinen. Rohkenipa taannoin eräs pastoriystäväni arvioida, että meidän ratkaisumme perustaa uusi seurakunta on vain ensimmäinen monista samankaltaisista ratkaisuista. Kokenut pastori koki, että monen vanhan seurakunnan on mahdoton enää uudistua tarpeeksi nopeasti ja uusia seurakuntia tarvitaan.

On selvää, että me emme ensijaisesti ole olleet käynnistämässä mitään vallankumousta tai radikaalia muutosliikettä. Toisaalta on aivan yhtä selvää, että meidän esimerkkimme on silti puhutellut monia ihmisiä. Tiedän sen niistä ihmiskohtaloista, joista olen saanut kuulla. Monet ovat oman näkynsä valtaamana etsineet seurakunnastaan tilaa tehdä asioita uudella tavalla. On surullista nähdä niin monia väsyneitä, pettyneitä ja turhautuneita, mutta silti palvelualttiita henkilöitä ilman seurakunnan tukea. Nämä ihmiset ovat niitä, joiden on tavattoman turhauttavaa kuulla kuinka ”tarvitaan työmiehiä elonkorjuuseen”, kun heidän työpanoksensa tai työtapansa ei kuitenkaan ole ollut tarpeellinen. Luulen että yksi syvimmistä haavoista, joka seurakunnassa voidaan ihmiseen lyödä on yksilön tarpeettomaksi tekeminen. ”Kukaan ei tarvitse minua” -haava paranee hitaasti.

Jos minä kelpaan juuri sinulle edelläkävijäksi, niin salli minun yrittää neuvoa sinua edes hiukan. Apinatarinan mukaan voi olla niin, että ympärilläsi tai seurakunnassasi on ihmisiä, joita on aikoinaan suihkutettu kylmällä vedellä. Toisin sanoen he ovat polttaneet näppinsä, polttaneet siipensä tai pudonneet korkealta. Mikä tahansa on ollutkaan tavoitteena, he eivät ole saaneet sitä tavoitella. Näiden ihmisten on tavattoman vaikea suoda sinullekaan mitään sellaista, mitä he eivät itse ole saaneet tavoitella. Toinen tosiasia apinatarinasta johdettuna on se, että jossakin vaiheessa alkuperäiset apinat olivat kaikki poissa, mutta käytäntö jatkui. Vaikka apinoita ei enää suihkutettu vedellä, alkuperäisten apinoiden kokemus ajoi kaikki apinat varomaan uuden tekemistä.

Jos sinä olet taistellut pitkään elintilasta ja halunnut kokeilla jotakin uutta tapaa viedä Jumalan valtakuntaa eteenpäin, kenties sinunkin pitää harkita astumista tyhjän päälle. Kenties vanhan seurakuntasi sisällä on niin monta kylmän suihkun saanutta, että he haluavat estää sinuakin menemästä eteenpäin. Kenties näkyäsi jarruttavat ja rajoittavat käytännöt ovat peräisin vuosikymmenten takaa ja seurakunnastasi on tullut apinoiden planeetta. Kenties kukaan ei enää tiedä miksi kaikki tehdään niinkuin tehdään, ja kenties kukaan ei uskalla myöntää että aika voi muuttua. Kenties kylmät suihkut ovat loppuneet.

Jos sinä olet juuri tässä suloisessa, pysäyttävässä, elävöittävässä, kuluttavassa ja musertavassa prosessissa, niin rukoile. Kysy Jumalalta hänen ajatuksiaan. Jos Jumala on antanut sinulle näyn työstä, älä kuluta voimiasi loppuun taistelemalla tuulimyllyjä vastaan. Anna tilaa niille, jotka eivät halua muutosta. Jos joudut jäämään pois seurakuntasi toiminnasta, tee se mahdollisimman rauhallisesti. Itse jätin jälkeeni kirjallisen anteeksipyynnön ihan vain yrittääkseni puhdistaa pöydän mahdollisista skismoista. Lähtiessäni seurakunnan toimistosta kättelin reilusti pastoria ja toivotin hänelle siunausta. Tämän kerron vain siksi että muistaisit, ettei kyse ei ole taisteluhaasteesta tai kilpailusta vaan erilaisesta näystä. Erilaisten ihmisten tavoittamisen tarvitaan erilaisia näkyjä, erilaisia seurakuntia ja erilaisia ihmisiä. Kenties juuri sinua.

Read Full Post »