Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Auktoriteetti’ Category

”Yksi johtajan tärkeimmistä läksyistä on oppia tietämään, miten luottamus toimii. Mielestäni se muistuttaa hieman vaihtorahan hankkimista ja käyttämistä. Aina tehdessäsi hyvän päätöksen johtajana saat ikään kuin vaihtorahaa taskusi pohjalle. Aina tehdessäsi huonon päätöksen sinun on annettava osa vaihtorahoistasi muille ihmisille. Jokaisella johtajalla on tietty määrä vaihtorahaa taskussaan, kun hän aloittaa uudessa tehtävässään johtajana. Siitä lähtien hän joko kartuttaa vaihtorahojaan tai antaa niitä pois. Jos hän tekee toistuvasti huonoja päätöksiä, hänen vaihtorahansa hupenevat koko ajan. Sitten eräänä päivänä, viimeisen huonon päätöksen tehtyään, hän työntään kätensä taskuun ja käsittää, että vaihtokassa on tyhjä. Siinä vaiheessa on merkityksetöntä sekin, oliko viimeinen huono päätös suuri vai pieni.” –John C. Maxwell

Minulle on viime päivinä käynyt selväksi Johnin kuvailema totuus. Jos seurakuntien johtajia verrataan joskus taistelulaivan kapteeniin, olen minä lähinnä kipparoimassa vasta soutuvenettä (tai ehkä kuitenkin optimistijollaa). Siitä olen kuitenkin varma, että molemmissa tilanteissa riittää omat haasteensa. Suuren seurakunnan johtajan ongelmat voivat olla suuria, mutta resurssit ja mahdollisuudetkin ovat yleensä samaa mittaluokkaa. Ihan viime päivinä olen itse kamppaillut luottamuksen säilyttämisen keskellä. Ei, kyseessä ei ole mikään dramaattinen tilanne, joten jätä spekulaatiot sikseen. Ihan vain tavallisia haasteita ihmissuhteiden ja kokonaiskuvan hahmottamisen kanssa.

Jokaiselle johtajalle tulee joskus eteen tilanne, joka vaatii päätöksiä. Itse asiassa ilman päätöksentekoa ei ole johtajuutta. Jokainen johtaja tajuaa, että yleensä vaihtoehtoina ei ole kolmea huonoa ja yksi hyvä. Todellisuudessa vaihtoehtoina voi olla pari heikkoa, kaksi epävarmaa ja yksi mahdoton. Itse asiassa on äärimmäisen vaikea olla eri vaihtoehdoista ihan täysin varma. Eli mahdotonkin vaihtoehto saattaa silti onnistua ja heikko saattaa osoittautua erinomaiseksi. Andy Stanley onkin sanonut, että parhaimmillasikin olet vain 80% varma. Kuitenkin johtajana eteesi tulee tilanteita, jotka vaativat jonkinlaista reaktiota ja vieläpä kohtuullisessa ajassa. Toisin sanoen jotakin on tehtävä ja se on tehtävä ennenkuin on liian myöhäistä. Et voi olla tekemättä mitään, etkä voi odottaa, että tilanne laukeaa itsestään. Samalla joudut ottamaan riskin, että teetkin huonon päätöksen. Kuitenkin johtajan ja seuraajan ero on muun muassa siinä, johtaja tekee aloitteita ja seuraaja vastaa aloitteeseen.

Omalta kantiltani katseltuna yksi johtajuuden hienouksia on juuri tuo epävarmuustekijä. Vaikka kuinka pohdit ja mietiskelet ja erityisesti seurakuntakuvioissa rukoilet, et silti ole koskaan täysin varma. Joudut tekemään ratkaisun täysin tietoisena siitä, että pelaat vaihtokassallasi ja loppuviimein vain sinä yksin kannat vastuun. Erityisen haastavaa tämä on kaikille niille johtajille, joiden johtajuus on täysin vapaaehtoisuuden varassa. Seurakuntien johtajat, pienten urheiluseurojen valmentajat, kansalaisjärjestöt ja harrastusporukat ovat täynnä johtajia, jotka eivät voi käskeä ketään eivätkä uhata potkuilla. Ainoa pelivara mitä tällaisilla johtajilla on, on se luottamus, minkä he ovat rakentaneet. Nostan hattua teille kaikille. Johtakaa edelleen.

Ps. Tässä lopputoteamuksena mainitsen, että olemme Vedä Henkeä -seurakunnan hallituksena lähdössä Global Leadership Summitiin Jyväskylään. Ehkä opimme jotakin uutta koko porukalla. Raporttia seuraa.

Read Full Post »

Aina joskus tulee törmänneeksi ilmiöön, jonka tunnistaa ennenkuin tietää miksi sitä kutsua. Kliktivismi on juuri sellainen ilmiö. Ideana on se, että osoitetaan aktiivisuutta tai aktivismia osallistumalla erilaisiin kampanjoihin ja allekirjoittamalla vetoomuuksia ja adresseja. Facebook on pullollaan erilaisia solidaarisuusliikkeitä, joihin voi yhdellä napin painalluksella liittyä mukaan. En edes tiennyt, että tälle ilmiölle on jo nimikin, mutta ärsyyntyä olen kyllä ehtinyt. (Voit lukea laajemman englanninkielisen artikkelin kliktivismistä täältä ja Hesarin digilehdestä)

Sarvi rupesi oikein kunnolla kasvamaan vuosi sitten, kun minulle satoi kutsuja jos jonkinmoiseen tukiryhmään. Milloin oltiin tukemassa Israelia, milloin auttamassa AIDS -orpoja ja milloin taas etsimässä puhdasta vettä kaikille. Tuntui, että joku oikein etsimällä etsi Facebook-ryhmiä, joihin liittyä. Joku toinen saattoi törmätä ensimmäistä kertaa elämässään adressit.com-palveluun ja yhtäkkiä tuli tuutin täydeltä kutsua allekirjoittamaan adressia jonkun kulkukissan suojelun puolesta tai muun elintärkeän hankeen vuoksi.  Maailmassa on varmasti lukematon määrä epäkohtia, joiden korjaamiseksi kannattaa tehdä työtä. En vain usko, että Facebook-ryhmään kuuluminen auttaa asiaa millään tavalla. Itse asiassa pelkkä ryhmien ja solidaarisuussivustojen määrä on niin valtava, että kaunis ajatus on kuin pisara meressä.

Luulen jopa, että kliktivismistä on tullut tapa hankkia hyvää omaatuntoa ilmaiseksi. Useiden Facebook-ryhmien jäsenmäärä saatta olla kymmenissä tuhansissa mitattu, mutta ryhmän saamat lahjoitukset näyttävät nollaa. Nimi listalla ilman halua tehdä työtä ei auta ketään. Etenkin kun minikaivuritempauksellakin saa enemmän kannattajia kuin vaikkapa tulvauhrien auttamiseen tähtäävällä toiminnalla.

Itse tulin poistuneeksi kaikista Facebook-ryhmistä. Ei siinäkään ole välttämättä mitään järkeä, mutta haluan osoittaa tukeni konkreettisemmin, silloin kun päätän tukeani antaa. Mitä mieltä olet kliktivismistä? Onko se silti tulevaisuuden tapa vaikuttaa? Onko nyt vasta menossa siirtymävaihe?

Read Full Post »

Sattuipa silmiini Graig Groeschelin kirjoitus hänen omassa Swerve -blogissaan. Kaksiosaisessa kirjoituksessaan Graig kertoo saaneensa tehtäväksi tehdä muutamia ehdotuksia Yhdysvaltain metodistikirkolle. Asiallisessa ja mielenkiintoisessa tekstissään Graig kertoo ajatuksiaan metodistikirkon kiertojärjestelmästä. (En löytänyt parempaa käännöstä.) Näin tuo järjestelmä määritellään:

”Kiertojärjestelmä on metodistikirkon hyväksymä tapa, jossa työhönsä siunatut vanhimmat määrätään työkentälleen piispan toimesta. Kaikki vanhimmat hyväksyvät nämä määräykset ja pysyvät niissä.” Graig jatkaa: ”Kun henkilö on valmistunut pastori, niin piispa (tai hallitus) määrää hänet mihin tahansa seurakuntaan Jumalan tahdon mukaan”.

Tässä mallissa on siis Graigin mukaan useita haasteita:

  1. Paikallisella seurakunnalla ei ole juuri sanomista siihen, kuka on heidän pastorinsa.
  2. Pastori ja hänen perheensä eivät kenties sitoudu täysillä yhteisöön, koska tulevaisuus on epävarmaa.
  3. Seurakunnan jäsenet tietävät, että heidän pastorinsa voidaan siirtää milloin tahansa toiseen seurakuntaan.
  4. Yleensä tällaisten työjaksojen pituus jää kovin lyhyeksi. Tämä tuo ongelmia yrityksissä rakentaa luottamusta, vahvistaa näkyä ja rakentaa pitkäaikaisia ihmissuhteita.

Suomalaisesta näkökulmasta tämänkaltainen malli on aika vieras. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, ellen olisi juuri tammikuussa keskustellut Etelä-Afrikan helluntailiikkeen johtajan, Peter Wattin kanssa. Hän näet kertoi, että samantapainen järjestelmä oli käytössä myös Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta oli pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Yleensä tuo järjestelmä toimi niin, että kun seurakunnan johto tai useat seurakuntalaiset alkoivat haluta muutosta, he ilmoittivat siitä piispalle tai muille vastaaville johtohenkilöille. Nämä sitten ilmoittivat pastorille uuden seurakunnan johon oli lähdettävä melko nopeastikin. Pastorilta ei itse kysytty halukkuutta lähteä ja joskus tilanne saattoi tulla melkoisena yllätyksenä pastorille.

Toki Suomessakin on joskus pastori vaihtunut joillakin paikkakunnilla melko tiheään, mutta syy lienee muualla kun suoranaisessa järjestelmässä. On niitäkin, jotka tuskailevat sitä etteivät ”pastorit kierrä tarpeeksi nopeasti”.

Kun samaan kokonaisuuteen lisää sen tutkimustuloksen, jonka mukaan kasvavilla seurakunnilla on useimmiten ollut vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) sama pastori, on syytä miettiä, että miksi moiseen malliin on oikein päädytty. Siispä haastankin niitä muutamia, joita tällainen saattaa kiehtoa, mukaan pohdintaan. Mitä etuja saattaa olla edellä mainitusta mallista? Miksi sellainen on nähty hyväksi? Onko pastorin työpaikka vain järjestelykysymys?

Read Full Post »

Perheiden ABC+ -lehden numerossa 1/2010 Uusi Tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela kirjoittaa kristillisestä kasvatuksesta otsikolla: ”Lastenkasvatuksessa tarvitaan tilaa kysymyksille”. Artikkelin perustana Nummela siteeraa America’s Research Groupin tekemän tutkimuksen tuloksia, joiden mukaan Pyhäkoulussa käyminen johtaa uskosta etääntymiseen. Tutkimuksen mukaan erityisen häiritsevää ja hälyttävää oli tieto siitä, että opiskelijaikään ehdittäessä pyhäkoulua käyneet olivat huomattavasti kirkkokriittisempiä kuin ne, jotka eivät olleet käyneet pyhäkoulua. Erityisen läheisesti ilmiö näyttää liittyvän konservatiivisen suunnan seurakuntiin.

Muutama tilasto:

  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät jättävät seurakunnan todennäköisemmin kuin ne, jotka eivät käy pyhäkoulussa.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät uskovat todennäköisemmin, että Raamattu ei ole totta.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin aborttia ja homoavioliittoja.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin esiaviollista seksiä.

Keskeisenä syynä näyttää olevan se, että konservatiivisissa seurakunnissa ei anneta tilaa kysymyksille. Eli kun eteen tulee väistämättömiä epäilyksiä ja vaikeita kysymyksiä, on lasten ja nuorten annettava rauhassa kysyä kysymyksensä. Perinteinen ”Älä epäile, usko ainoastaan” näyttää olevan siis tuhoisaa jatkokehitykselle. Logiikkana näyttää olevan, että jos ei saa kysellä, niin sen täytyy johtua siitä, että kristinusko ei kestäkään älyllistä pohdintaa. Pikkuhiljaa rapistuu usko seurakuntaan, Raamattuun ja Jumalaan. Nummela mainitsee että älyllisen pohdinnan kieltäminen on myrkkyä uskonelämälle. Muita uskoa nakertavia elementtejä ovat: tekopyhät kristityt, pappien, ja auktoriteettien epäaitous, epäystävällisyys ja epäoikeudenmukaisuus. Tästä näyttää myös seuraavan kapina lapsuudessa vallineita arvoja kohtaan ja moni ankaran kristillisen kasvatuksen saanut onkin myöhemmin keskivertoihmistä rajummin vastaan kristillisiä arvoja ikäänkuin tasapainottaakseen tilannetta.

Lääkkeeksi tutkimuksen tekijät tarjoavat positiivista kokemusta kristillisyydestä. Ihmisen pitää saada vastauksia epäilyihinsä jo nuorena. Apologetiikka on yksi loistava keino opettaa ihmisiä löytämään hyviä vastauksia eteen tuleviin kysymyksiin. Kun ihminen oppii, että kysymyksiin on olemassa hyviä vastauksia, hän tietää uusien kysymystenkin noustessa esiin, että kenties näihinkin on olemassa vastaus. Koko tutkimuksen tiedot on luettavissa kirjasta: Already Gone: Why your kids will quit church and what you can do to stop it. Mielenkiintoista asiaa, eikö totta?

Read Full Post »

”Seurakunnat ovat organisaationa pahamaineisia siitä, että niissä on syväänkaivautuneena omat voimahahmonsa. Kun tuore nuori pastori suoraan raamatukoulusta kertoo uudelle seurakunnalleen, että hän haluaisi vähän uudistaa seurakuntaa ja tehdä siitä hiukan nykyaikaisemman, miksi kaikki katsovat seurakunnan harmaahiuksista matriarkkaa nähdäkseen ensin hänen reaktionsa. Seurakunnissa auktoriteetti on joskus oudoissa paikoissa. Kahdessa edellisessä seurakunnassani auktoriteetti oli talonmiehellä. Talonmiehellä oli viimeinen sana siinä, että mitkä toimintamuodot olivat ok ja milloin ja miten. Jos talonmies ei ollut samaa mieltä. Asioita ei tehty, ei ainakaan ilman tappelua. Toisessa seurakunnassa useat seurakunnan vanhinten vaimoista olivat itse nimenneet itsensä omien pienten tiluksiensa hallitsijoiksi. Perusseurakuntalainen ei tiennyt, että seurakunnassa oli työmuotoja tai vastuualueita, joissa heidän oma pastorinsa ei rohjenut kulkea.”

Tuossa edellisessä katkelmassa Berryessa Valley Churchin pastori Douglas Estes kiteyttää hyvin omat ajatukseni tai huolenaiheeni monen seurakunnan kohdalla. Olen läheltä nähnyt vastaavien valtataisteluiden uuvuttamia pastoreita, työmuotojen vastuuhenkilöitä ja olenpa oman osani noista myrskyistä käynyt itsekin läpi. Suomalaisessa (tai pohjoismaisessa) helluntaikentässä on ajateltu, että vanhimmisto johtaa seurakuntaa. Muualla maailmassa saattaa olla, että päävastuu on johtavalla pastorilla. Suomalaisen perushelluntaiseurakunnan johtoa saattaa hämmentää vielä hallitus, joka on lain edessä vastuussa. Seurakunnan hengellinen johto on siis vanhimmistolla ja käytännön asioiden hoitovastuu on hallituksella. Toisaalta, vaikka Raamattu puhuu vanhimmistosta, niin Suomen laki ei sellaista tunne. Suomen helluntaiseurakunnistahan valtaosa on yhdistyksiä. Useimmiten tämä niin sanottu kaksoishallinto toimii, mutta joskus tästäkin tulee ongelmia. Lain edessä vanhimmistolla ei ole mitään sanomista, jos hallitus päättää irtisanoa vaikkapa pastorin. Joskus samat henkilöt ovat mukana molemmissa, joskus ei. Soppaan voidaan lisätä vielä käsitteet: laajennettu vanhimmisto, johtoryhmä, tiimivastaavat tai solujohtajat.

Yksi klassinen esimerkki vaikkapa sisäisestä johtamisongelmasta voisi olla vaikkapa tilanne, jossa vanhimmisto hengellisenä johtajana haluaa järjestää jonkinmoisen hintavan kampanjan, mutta hallitus ei suostu siihen myöntämään varoja. Muistan tapauksen, jossa vanhimmisto päätti lähettää seurakunnan tilaisuuksia Streaming-lähetyksinä netissä, mutta hallituksen puheenjohtaja esitti, että ADSL-modeemia hallinnoi hallitus, joten heillä on oikeus päättää, mitä nettiin laitetaan. Samasta teemasta on olemassa monta muuta variaatiota. Toisaalta vahvojen sukujen tai yksilöiden mahti saattaa lamaannuttaa koko toiminnan. Pelko varakkaan seurakuntalaisen lahjoitusten loppumisesta saa päättäjät varomaan mitään sellaista päätöstä, joka voisi kyseisen seurakuntalaisen suututtaa. Ise asiassa monessa tapauksessa todellisen eteenpäin menemisen ja johtajuuden tilalle on tullut varpaisillaan miinakentässä pyöriminen. Mihinkään suuntaan ei päästä ja pitää varoa, ettei astu miinaan.

Kun maallisellakin tasolla sekavaan organisaatiomalliin lisätään teologiset käsitykset, on mahdollista saada tilanteet todella jumiin. Jälleen omaan kokemuspiiriini kuuluu tilanne, jossa johtava pastori koki toimintamuodon ”olevan Jumalasta” (Eli että työ on hyvä ja Jumalan innoittama ja siunaama asia) kun taas seurakunnan vanhimpana toimiva kertoi nähneensä enkeli-ilmestyksen, jossa enkeli kertoi häntä pysymään kaukana samasta työmuodosta. Tulkoon tässä sanottua, että kaikilla näillä henkilöillä oli ja on vilpitön, puhdas ja voimakas halu olla kuuliaisia Jumalalle ja he kokevat toimivansa Jumalan tahdon mukaisesti. Kaikki eivät vain voi olla oikeassa samaan aikaan.

Haluaisin kuulla lukijoiden kokemuksia. Kerro vastaava tapaus, jossa johtajuus on hautautunut jonkin teknisen seikan, sukurasitteen tai vaikkapa vahvan talonmiehen alle. Kerro ilman nimiä, sillä toisen mustamaalaaminen ei ole tässä tarkoitus.

Read Full Post »