Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Armo’ Category

Tätä kirjoittaessani on jo selvinnyt, että presidentinvaalien toiselle kierrokselle selvisivät Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Henkilökohtaisesti yllätyin myös Paavo Väyrysen hienosta kampanjasta, sillä olin todella skeptinen hänen mahdollisuuksiensa suhteen, kun kuulin hänen lähtevän mukaan kisaan. Mielestäni on hienoa, että Väyrynenkin jaksoi vielä kampanjoida.

Olen pettynyt ja jossakin määrin jopa järkyttynyt siitä, kuinka rajuja kommentteja erityisesti Haaviston hyvä vaalitulos aiheutti. Omassa lähipiirissäni ja Facebook-kavereissani on monia vapaiden suuntien kristittyjä. Tämä on seurausta siitä, että olen joskus toiminut helluntaipastorinakin. Erityisesti uskovien kohdalla tuomitseminen, halveksunta ja täydellinen kunnioituksen puute on tyrmistyttävää. Muutamien tuntemieni pastoreiden arvostus koki kyllä kohdallani kovan kolauksen.

Facebookin moninaisten tilapäivitysten joukosta poimin nopeasti pari ajatusta: ”Mitä suvaitsevaisempi mieli, sitä avarampi suoli!” (toistasataa ’tykkäystä’ tätä kirjoitettaessa) tai ”Vastakkain Vapaamuurari, jonka juhlia johtaa homo Marco. Vastassa julkihomo, joka ei ole käynyt armeijaa. Ketä kristitty äänestää????”

Minua masentaa ja ärsyttää kanssauskovieni suhtautuminen presidenttiehdokkaisiin. Muistelen, että erityisesti hellutaiherätyksessä politiikkaa pidettiin syntinä tai ainakin paheksuttavana vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Nyt jokaisella on jokin mielipide asiasta, mutta ei välttämättä ymmärrystä.

Monet uskovat tuntuvat olevan presidentinvaaleissa puolustamassa Raamatullisia arvoja, huolehtimassa kansakunnan moraalista tai varoittamassa kansakuntaa uhkaavasta Jumalan tuomiosta. Vaikuttaa siltä, että joidenkin uskovien mielikuvissa presidentillä on valtaa kuin muinaisilla faaraoilla. Niinpä he äänestävät Sari Essayahia, koska tämäkin on uskova. Jotenkin he kai kuvittelevat, että uskovan presidentin myötä koko kansa kokee jonkinlaisen kääntymyksen. Älä käsitä väärin, Sari esiintyi mielestäni edukseen kampanjassaan ja häntä äänestääkseen voi varmasti löytää hyviä syitä. Usko ei liene silti se oleellisin syy presidenttiä valittaessa.

En välttämättä jaa samoja arvoja Pekka Haaviston tai Sauli Niinistön kanssa, mutta en voi uskoa esimerkiksi Haaviston homouden olevan jollakin tavalla este hänen kyvyilleen hoitaa presidentin tehtäviä. Olen toki sen verran perinteinen, että toivon näkeväni linnanjuhlia isännöimässä ihan tavallisen heteroparin, mutta en osaa venyttää tätä eeppisiin mittasuhteisiin. Olen yksinkertaisesti siltä osin vanhanaikainen. En sen enempää.

Loppujen lopuksi presidentin merkitys lienee silti melko vähäinen noin niinkuin jokapäiväisen elämän kannalta. Luulen, että uskovien tylyt kommentit tekevät paljon enemmän hallaa kuin yksikään presidentti voisi tehdää hyvää uskovien näkökulmasta. Me ammumme itseämme jalkaan.

Joka tapauksessa minä häpeän kanssauskovieni kommentteja ja rajuja tuomioita. Toivotan omasta puolestani siunausta molemmille ehdokaille ja toivon menestystä ja voimia jäljellä olevaan kampanjointiin.

Mainokset

Read Full Post »

Global Leadership Summit -tapahtumasta on muodostunut yksi henkilökohtaisen elämäni kohokohdista. Odotan aina vuotuista tapahtumaa kuin lehmä kesää. Ensikosketukseni tapahtumaan oli vuonna 2009, kun kävin itsekseni tapahtumassa, joka sattui silloin olemaan Vaasassa. Olin kyllä kuullut monen tapahtumaa kehuvan, mutta mahtuuhan maailmaan hypetystä. Tässä tapauksessa se ei ollut turhaa. Viime vuonna sain mukaani Jyväskylään jo koko hallituksen ja tänä vuonna meitä oli kymmenen hengen ryhmä menossa samaan kaupunkiin. Yksi viime hetken peruutus (hyvästä syystä) pudotti ryhmämme 9 hengen kokoiseksi, mutta silläkin porukalla homma toimi upeasti.

Monien huippuhetkien joukosta jäi mieleeni muun muassa Henry Cloudin opetus kolmenlaisista ihmisistä: viisaista, tyhmistä ja pahoista. Cloud totesi, että harva ihminen kuuluu pelkästään yhteen ryhmään, vaan meissä kaikissa on näitä ominaisuuksia jossakin määrin. Erityisen avartavaa oli kuitenkin Cloudin esitys siitä, kuinka eri tavoin voit vaikuttaa eri ihmisiin. Siinä missä viisas ottaa vastaan negatiivistakin palautetta ja on siitä kiitollinen, tyhmä ei näin tee. Tyhmälle annettu palaute kimpoaa aina johonkin toiseen. Syy on on aina muualla kuin itsessä. Niinpä puhumalla voit vaikuttaa vain viisaaseen, tyhmään ei puhe tepsi. Pahoista kannattaa pysyä kokonaan erossa.

Myös John Dicksonin puhe nöyryydesta ja Patrick Lencionin ajatukset haavoittuvuudesta iskivät kuin märkä sukka. Molempien miesten nerokkaat oivallukset ovat aivan liian suuria referoitavaksi muutamaan lauseeseen tai edes kokonaiseen postaukseen, mutta jos sinulla on mahdollisuus ostaa tapahtuman DVD-kokoelma, niin niitä rahoja et laita huonoon kohteeseen.

Ehkä yksi avainoivalluksistani sattui kuitenkin Viikinkiravintola Haraldissa. Tuo mieliravitolamme Jyväskylässä oli vain tapahtumapaikkana, kun kysyin koko ryhmältä palautetta ja huomautettavaa johtamisessani. Suoraan pyydetty palaute sai rymäläiset vähän kiemurtelemaan, sillä tarve positiivisen palautteen antamiseen tasapainon vuoksi oli kova. En kuitenkaan tällä kertaa tarvinnut sitä. Monenlaisen palautteen jälkeen mielessäni syttyi (vihdoin) valo. Jokin aika aiemmin olin saanut kuulla positiivista palautetta, kuinka olin tehnyt läheiseen henkilöön vaikutuksen sillä työmäärällä, mitä vapaaehtoisesti teen. Kuitenkin palautteessani minut koettiin vaativaksi ja (ehkä aavistuksen) armottomaksi johtajaksi. Tajusin noiden kahden palautteen yhteyden: minä olen itse kova tekemään töitä vapaaehtoisesti, mutta minulla on taipumus vaatia sitä myös muilta. Jos toinen ei pysty samaan kuin minä, olen taipuvainen ylenkatsomaan häntä.

Tämä on siis minun heikkouteni. Nyt kun olen nähnyt valon, koetan säätää itseäni paremmaksi. Toivottavasti onnistun.

Ps. Palautteesani sain arvioita, että minun olisi:

– opeteltava antamaan lepoa muille.
– oltava pitkämielisempi ja ymmärtäväisempi.
– jaettava vastuuta.
– tultava paremmaksi tiimityössä.
– hyväksyttävä vajavaisuutta eikä edellytettävä täydellisyyttä.
– otettava asioita vähemmän henkilökohtaisesti.
– kuunneltava paremmin muita.
– kysyttävä palautetta useammin.
– oltava armollisempi ja armahtavampi heikkouttakin kohtaan.
– oltava isällisempi ja huomioivampi.

Hyvää palautetta. Tuleeko sinulle mieleen jotakin lisää?

Pss. Palautteen antajilla oli myös paljon hyvää sanottavaa, mutta sen paikka on sitten myöhemmin.

Read Full Post »

Leif Lindeman laulaa laulussaan olevansa liian herkkä mies tähän elämään. Joskus minustakin tuntuu aivan samalta. Hengellisissä piireissä puhutaan usein sinänsä hienosta ja lohdullisesta käsitteestä: ansiottomasta armosta. Se on kristillisen elämän ydinkäsitteitä ja asia, joka kannattaa aina pitää mielessä. Ansioton armo tarkoittaa vain sitä, ettei Jumalan armoa voi ansaita.

Joskus kuitenkin kaltaiselleni välimallin pastorille iskee rimakauhu. Ei näet tarvitse lukea kovinkaan montaa elämäkertaa tai muistelmaa, niin jostakin löytyy mies tai nainen, jonka asenne, teot ja kurinalaisuus ovat kuin toiselta planeetalta. Olen viime aikoina lukenut parikin kirjaa, jossa lähetystyössä käyneet kertovat kokemuksiaan. Lähtö työkentälle ilman vakinaista palkkaa, asuminen savimajoissa tai perheestä erossa oleminen tuntuvat olevan vain normaalia vaatimuksia heidän kutsumuksessaan.

Samoin törmään ihmisiin, jotka ovat paastonneet neljänkymmenen päivän paastoja tai rukoilleet vuosikausia asiansa tähden. Luinpa tänään John Wesleystä, joka kertoi saarnaajilleen: ”Jos ette vietä vähintään viittä tuntia päivässä Jumalan läsnäolossa, niin vaihtakaa alaa”. Kaikki nämä ovat toki hienoja kuvauksia tinkimättömästä asenteesta ja kunnioitettavasta sitoutumisesta. Minulle tulee kuitenkin joskus sanomaton riittämättömyyden tunne moisten sankarien edesottamuksia lukiessani.

Vääjäämättä nousee silloin mieleeni kysymys, että kelpaankohan minä ollenkaan? Onko minusta tähän? Tarvitaanko minua edes mihinkään? Pitäisikö minukin vaihtaa alaa? Ne ovat jokaisessa työssä ikäviä kysymyksiä, mutta vielä enemmän pastorin tehtävissä. Tänä syksynä tuli kymmenen vuotta täyteen pastorin tehtäviä. Toisin sanoen kymmenen vuotta säännöllistä puhevastuuta, vastuunkantoa ja hengellistä työtä. Silti tuntuu, että en ole tehnyt mitään.

Siksi kysynkin sinulta, joka tunnistat itsesi tästä: Miten sinä kuljet yli kutsumuskriisin tai arvottomuuden tunteen?

Ps. Seuraavan postauksen laitan todennäköisesti Global Leadership Summit -tapahtuman jälkitunnelmista.

Pss. Laitoin tämän saman postauksen jo muutama päivä sitten, jostakin syystä WordPress poisti sen joka kerta. Kokeilen nyt uudestaan.

Read Full Post »

Näin eläkeputkessa jo olevana, eläkettä odotellessa, on ehkäpä enemmän aikaa kiinnittää huomiota erilaisiin yhteiskunnassa esiintyviin kummallisuuksiin. Kuten armottomaan kilpailuun, joka alkaa viimeistään päiväkodissa, mutta sen voidaan nykymenolla sanoa alkavan jo kohdussa!

Otin pienen näytteen Wikipedian aborttia käsittelevästä kohdasta jossa todetaan: ”Vuotta 1973 voidaan pitää aborttien huippuvuotena, jolloin tehtiin abortteja yli 23 000.” Sen enempää en asiaa tutkinut, mutta päättelen että jos aborteista nykyään olisi kokonaan luovuttu, olisi se luultavasti ylittänyt uutiskynnyksen ollen täten yleisessä tiedossa.

Eli ihminen joutuu jo sikiövaiheessa, itse sitä tiedostamatta kilpailemaan pelkästään siitä, näkeekö hän päivänvalon! Jos tuo vaihe onnistuneesti sivuutetaan, on seuraava areena päiväkodissa.

Tässä joku päivä sitten osui silmään artikkeli Pohjalaisen matkailuliitteestä, jossa kerrottiin Etelä-Korean arjesta, jossa ikuinen kilpailu alkaa todellakin pahimmillaan jo päiväkodissa:

”Viimeistään 10-vuotiaina lapset lähetetään peruskoulun lisäksi yksityiskouluun, oli varaa tai ei.” Leikkimisen voi unohtaa, ”koska koulupäivä venähtää usein iltakymmeneen.” ”Itsemurhatilastojen piikki osuu yliopistojen hakuajoille”, ja jos noista vaiheista vielä selviää korkeasti koulutettuna, ”alkaa armoton taistelu työpaikoista. Työmarkkinoilla pelkkää ysin todistusta ei edes vilkaista!” Siinä muutama poiminta kyseisestä artikkelista joka oli Pohjalaisen liitteenä 28.09.2011.

Noita mietiskellessäni, kuinka ollakaan, samaisen Pohjalaisen 01.10.2011 numerossa oli artikkeli sekä lasten, että ikääntyvien yliopistosta! Ihan täällä koto-Suomessa!

Lasten kouluttamiselle ehkä jonkin verran löytyy ymmärrystä (jotta pärjäisivät Korealaisille?), mutta ikäihmisten kohdalle nousee suuri kysymysmerkki. Etenkin kun yritysten kolmekymppiset rekrytoijat tekevät hartiavoimin työtä saadakseen yli 50-kymppiset työnnettyä joko eläkeputkeen tai mihin vain, kunhan häipyvät pois silmistä.

Saman aikaisesti päättäjät hokevat mantraa työurien pidentämisestä!

Loppukaneetiksi haluan kuitenkin muistuttaa niin itseäni, kuin meitä kaikkia kilpailulajista, josta aiheutuneita rasitusvammoja ei yksikään lääkäri sen paremmin kuin kiropraktikkokaan, todennäköisesti koskaan ole joutunut hoitamaan. Toisaalta, jos tuon kaltaisessa kilpailussa ihan rasitusvammoihin asti uurastaa, lienee se pelkästään positiivinen asia. Taitaa muuten olla ainoa laji, jossa Raamattu kehoittaa meitä keskinäiseen kilpailuun:

”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Read Full Post »

Hyvä ystäväni ja loistava pastori Teemu Kunto ylitti hiljattain uutiskynnyksen tutkielmallaan applelaisuudesta. En usko kykeneväni sinänsä lisämään mitään Teemun ansiokkaaseen teokseen. Tämä on lähinnä henkilökohtainen todistukseni.

_____________

Olin monella tapaa eksyksissä. Jatkuvat kamppailut virustorjuntaohjelmien, päivitysten, ajurien, kaapelihässäköiden ja yhteensopivuusongelmien kanssa olivat vieneet itsetuntoni pohjalukemiin. Olin toivoton. Ajattelin jo virtuaalielämäni päättämistä. Haaveilin erakkoudesta ja luolaan muuttamisesta.

Muistan, kuinka kaksi pastoriystävääni, edellämainittu Teemu ja yhdysvaltalainen Lorenzo aloittivat lempeän, mutta määrätietoisen ohjaamiseni kohti applelaisuutta. Vastaansanomattoman aukottomasti he osoittivat MacBookin ylivertaisuuden käyttämääni PC:hen verrattuna. He näyttivät, kuinka entinen elämäni oli saanut minut aina vain syvemmälle turmion suohon. Uusia PC:eitä ostamalla luulin asioiden muuttuvan paremmaksi. Aina kuitenkin huomasin olevani entistä syvemmällä ja usein itkin ajurilevykevuorien keskellä.

En koskaan tiennyt olevani niin kahlittu ja rajoitettu, ennenkuin sain maistaa sitä vapautta, jonka näin ystävilläni olevan. Minäkin halusin kokea samaa. Kaihoten kiersin Macmyymälän hyllyjä, hivelin MacBookin näppäimiä, ihastelin sen suorituskykyä ja mietin: ”voisiko tämä armo kuulua minullekin?”. Ystäväni vakuuttivat, että ”Armo on tarjolla kaikille”.

Kamppailin asian kanssa pitkään sisäisesti. ”Mitä ystävätkin sanovat? Kaikilla muilla on PC. Alkavatkohan he pilkkaamaan minua?” Samalla kuitenkin tiesin, että olin kaivannut jotakin uutta elämääni jo pitkän aikaa. En enää halunnut taistella vapaudenkaipuutani vastaan. Lopulta päätin tehdä ratkaisuni. Tilasin verkkokaupasta uuden MacBookin. Valtava helpotuksen tunne virtasi sisimpääni. Tiesin, että enää ei ole paluuta entiseen. Olin vapaa PC:n kahleista. Ei enää kaatuilevaa käyttöjärjestelmää. Ei enää sinistä kuolemanruutua. Ei enää pelkoa, ahdistusta, kyyneleitä tai voimatonta raivoa. Olin vapaa.

Vei vielä jonkin aikaa, että pääsin lopullisesti eroon kaikista PC-laitteista, mutta olin valinnut tieni, enkä halunnut anää kääntyä takaisin. Tänään kotini on PC:stä vapaa alue. Koko perheemme on nyt Applen käyttäjiä. Olemme onnellinen perhe.

_____________

Toivon, että kukaan ei loukkaannu, vaikka kerronkin Applen tuotteista lähes uskonnolliseen sävyyn. Koneita ne Applenkin tuotteet vain ovat. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että kun aikani siirryin Mac-leiriin tuli minullekin tarve kertoa uuden koneen mahdollisuuksista ystävilleni. Olen kulkenut tietotekniikan parissa C64:n, Amigan ja monen PC:n kautta Macciin. Ainoa kone, jota olen lähes hurmoksissa markkinoinut ystävilleni, on Mac. Luulen, että olen suoraan ollut käännyttämässä ainakin viisi ihmistä Macin käyttäjiksi. Välillisesti olen ollut mukana vielä useammassa kääntymyksessä.

Vuosikausia ihan oikeaakin uskontietä kulkeneena olen käynyt monet keskustelut sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät oikein osaa kertoa uskostaan toisille. Heitä saattaa hävettää tai pelottaa vakaumuksestaan kertominen, mutta useimmiten he eivät vain löydä sopivaa tapaa aloittaa keskustelua. Olen tullut siihen tulokseen, että seurakunnan olisi joskus tärkeää saada aikaan samanlainen tunne, kuin uutta Maccia ostettaessa: Tästä on pakko kertoa kavereille!

Oletko samaa mieltä?

Read Full Post »

”Musiikki on ihmeellinen lääke, joka voi rauhoittaa sinua tai sytyttää sinut. Paras musiikki vie sinut lähelle Jumalaa.” – Rick Warren.

Musiikissa on voimaa. Moni meistä on tehnyt upeita mielikuvamatkoja nuoruuden kesiin tai lapsuuden muistoihin yhden ainoan kappaleen kuljettamana. Aina ei musiikin tarvitse olla erityisen hyvää (mitä hyvä musiikki sitten onkaan), kunhan se vain liittyy johonkin tiettyyn hetkeen elämässäsi. Itse törmäsin hiljattain Matchboxin ja Shakin’ Stevensin musiikkiin, joka soi lapsuuteni mummolareissuilla Saabin kasettisoittimesta taukoamatta. Voin vieläkin muistaa ohikiitävät maisemat, äidin ja isin auton etupenkillä, viimeiset mutkat tiessä ja kääntymisen mummolan pihaan aina, kun kuuntelen edellämainittua musiikkia.

Ehkäpä musiikin voima on myös joskus koettu pelottavaksi. Erityisesti seurakuntakuvioiden kasvatit saattavat muistaa, kuinka välillä ei saanut edes Elviksen Gospel-levyjä kuunnella. Musiikkia luokiteltiin maalliseen ja hengelliseen musiikkiin ja edellinen oli tietenkin Perkeleestä. Jälkikäteen surkuhupaisia, mutta aikanaan kovinkin vakavia olivat myös parannuksentekoyritykset maallisen musiikin kuuntelusta. Levyjä ja kasetteja annettiin pois tai radikaaleimmissa piireissä jopa poltettiin. (Ei sentään tanssittu rovion ympärillä.) Eräs veljeni ystävistä heitti kaikki levynsä rautasillalta alas. Mukana menivät myös veljeltäni lainassa olleet levyt. Loppujen lopuksi kokoelmat aina kuitenkin täydentyivät uusilla levyillä. Entisaikojen hengellinen musiikki kun oli yksinkertaisesti laadullisesti aika surkeata. Tänään on sentään jo huippuluokan artisteja ihan kaikilla musiikin alueilla.

Maailma oli toki monella tapaa mustavalkoisempi ennen. Siksi jaksan jotenkin ymmärtää 70-luvulta alkanutta radikaalia suhtautumista musiikkiin. Radikaalia suhtautumista kun riitti lähes asiaan kuin asiaan ihan ilman hengellistä kontekstiakin. Joskus minua kuitenkin häiritsee se, että tapaan samaan ajattelumalliin ihan näin armon vuonna 2011. Loppukesällä törmäsin ohimennen nuoreen mieheen, joka oli kovin vakuuttunut siitä, että meidän pitäisi tehdä parannus ”maallisen” musiikin kuuntelusta. Sukeltamatta sen syvemmälle asian teologisiin nyansseihin totean vain, että loppujen lopuksi minun kävi jotenkin sääliksi tuota miestä. Ei sillä, että hän olisi sääliäni kaivannut ja uskon, että hän puolestaan koki säälivänsä minua.

Asia tuli tässä mieleeni, kun hyvä ystäväni kävi meillä kylässä. Erinomaisen laulajana tunnettu ystäväni oli ollut vieraana keski-suomalaisessa seurakunnassa ja laulanut tämänkin blogisivuston kommenteissa esiintyneen ”Maailma on kaunis” -kappaleen. Yleisö oli ollut haltioissaan ja joku oli kokenut Pyhän Hengen läsnäoloakin kappaleen aikana. En epäile hänen läsnäoloaan, sillä koen itse aivan samoin kyseistä kappaletta kuunnellessani. Olisin vain ollut halukas näkemään, että olisiko tilanne muuttunut, jos kuulijoille olisi mainittu Irwin Goodmanin, Olli Lindholmin tai Vesa-Matti Loirin levyttäneen kyseisen kappaleen. Eli jos kuulijoille olisi kerrottu, ettei se ole millään tavalla hengellinen kappale. Ehkä se ei sitten olisikaan ollut niin hyvä kappale? Siis vähän samaan tapaan, kuin tuo edellämainittu Elviksen Gospel-musiikkikin oli joissakin piireissä ikäänkuin takautuvasti pilaantunut hänen myöhemmän ”maallisen” uransa vuoksi. Mene ja tiedä.

Minun sielulleni musiikki on lääkettä. Yli kahdentuhannen kappaleen kokelman voimin olen ajanut tämän maan teitä ristiin rastiin. Olen autossani musiikkia kuunnellessani itkenyt, nauranut, laulanut ja huutanut. Olen käynyt läpi koko tunneskaalani laidasta laitaan ja kaiken jälkeen ollut entistä kiitollisempi Jumalalle elämän lahjasta ja musiikista.

Read Full Post »

Olen ottanut tavaksi antaa itselleni siedätyshoitoa. Käyn aina silloin tällöin läpi vihapostia tai haukkumakirjeitä. Selailen myös netistä löytyvää arvostelua työtäni tai persoonaani kohtaan. Paljossa hyvässäkin profiloitunut Netmission on valitettavasti myös monien änkyräuskovien ja ortodoksihelluntailaisten temmellyskenttää ja sieltä voi poimia monta tehokasta annosta sietokyvyn kasvattamiseksi.

Rick Warren, Graig Groeschel, Bill Hybels ja kymmenet muuta kokeneet Jumalan palvelijat muistavat painottaa usein, että tulet aina saamaan vastustusta. En ole siis siitä hämmästynyt. Olen kuullut rajua kritiikkiä ja avoimen halveksuvaa kommentointia ihmisiltä, joiden teknisesti pitäisi olla samalla puolella. Tästä minua jatkuvasti muistuttaa psalmi 55 ”Sillä ei minua herjaa vihollinen-sen minä kestäisin-eikä minua vastaan ylvästele minun vihamieheni-hänen edestään minä voisin lymytä; vaan sinä, minun vertaiseni, sinä, minun ystäväni ja uskottuni, jonka kanssa me elimme suloisessa sovussa, yhdessä vaelsimme Jumalan huoneeseen juhlakansan kohinassa!”. Tajuan ja ymmärrän sen, että kovin kritiikki tulee usein läheltä.

Se, mikä minua kuitenkin ihmetyttää, on Jumalan sanomaton hyvyys. Pidimme juuri Vedä Henkeä -seurakunnan ensimmäisen viikonloppuleirin Svedjan leirikeskuksessa. Monien vastoinkäymisten jälkeen moni tiesi jo odottaa hyvää leiriä. Silti erityisesti sunnuntain yhdistetty raamattusetti ja ehtoollinen oli kaikessa pyhyydessään uskomaton kokemus. Se oli yksi niistä hetkistä, kun voi aidosti vain istua alas ja katsoa mykistyneenä, kun Jumala tekee työtään. Ihmiset rukoilevat yhdessä ja kaikilla tuntuu olevan aikaa viipyä paikallaan pitkään kaiken sanottavan loputtua. Vaikka olen saanut etuoikeuden olla monilla upeilla leireillä, en ole aivan tuollaista kokenut vuosikausiin. Yksinkertaisissa lauluissa ja pelkistetyssä ehtoollishetkessä oli jotakin sellaista, mitä en unohda pitkään aikaan.

Arvostelu jatkuu. Tulen siis jatkamaan satunnaista siedätyshoitoani. Olen kuitenkin viikonlopun kokemusten jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että olemme oikealla tiellä. Olen syvästi tietoinen saamastamme kutsusta ja teemme kaikkemme tehtävämme suorittamiseksi. Arvostelijoille vastaan parin tutun kaverin sanoin: ”Päättäkää itse, onko oikein Jumalan edessä kuulla teitä enemmän kuin Jumalaa”.

Ps. Kiitos jokaiselle mukana olleelle. Teidän vuoksenne jaksan taas käydä kohti syksyä.

Read Full Post »

Older Posts »