Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Ajattelu’ Category

ww

Joitakin vuosia sitten pohdimme äitini kanssa lähipiirissämme ilmenneiden kiemuroiden vuoksi, että pitäisikö meidän jotenkin auttaa tai neuvoa henkilöä, jota nuo kiemurat suoranaisesti koskettivat. Muistan, kuinka pohdin asiaa hetken ja vastasin sitten: ”Minun käsitykseni on se, että valtaosa ihmisistä ei koskaan kysy neuvoa ja niistä jotka kysyvät, valtaosa ei koskaan noudata annettuja neuvoja. En usko, että neuvot auttavat tässä tapauksessa”.

Se oli siinä hetkessä sopivalta kuulostanut ajatus, mutta elämä on myöhemmin monta kertaa vahvistanut tuon yksinkertaisen toteamuksen olevan totta. Olen eri keskusteluissa tuonut esille montakin esimerkkiä ihmisistä, joiden elämän valinnat eivät yksinkertaisesti ole kovin viisaita. Nuo ihmiset eivät koskaan kuitenkaan edes kysy neuvoa ennen valintojaan. Ja edelleen nekin, jotka kysyvät, harvoin kuitenkaan noudattavat annettuja neuvoja.

Voi olla, että tämä kuulostaa sinusta ylimieliseltä. Voi olla että ajattelet, että mikä minä olen arvioimaan toisten valintojen viisautta. Minä olen kuitenkin varma, että myös sinä olet nähnyt ihmisten tekevän valintoja, joiden suoranainen typeryys hämmästyttää sinua. Ja nimenomaan valintojen seuraamuksista me voimme päätellä niiden viisauden.

Muistan erään tapauksen, jossa yksinhuoltajaäiti löysi uuden rakkauden. Tällä äidillä oli useampi lapsi, eikä kaikilla ollut edes sama isä. Tuo äiti yritti tehdä parhaansa kasvattaakseen lapsiaan, mutta hän oli myös kovin impulsiivinen. Kun hän sitten esitteli uuden rakkautensa, totesin heti, että tästä ei hyvää seuraa. Miehen habituksessa ja käytöksessä ei ollut mitään sellaista, joka olisi huokunut vakautta ja rauhallisuutta ailahtelevan naisen rinnalla. Yritin aluksi sivuuttaa omat epäilyni turhana ennakkoluulona, mutta pastorin työssä oppii myös ihmistuntijaksi ja loppujen lopuksi olin varma, ettei tämä mies ole hyvää seuraa tälle äidille. Tuo nuori äiti ei kuitenkaan kysynyt neuvoani. Ihmissuhdeasioissa on vaikeaa antaa neuvoa kysymättä. Joka tapauksessa nämä kaksi aloittivat suhteen, muuttivat muualle, sortuivat alkoholismiin ja surullista kyllä, tuon äidin lapset otettiin huostaan.

Muistan sellaisiakin tapauksia – itse asiassa useampia – joissa minulta on sentään kysytty neuvoa. Neuvojani on kysytty monenlaiseen asiaan, mutta kyllä suurin osa avuntarpeesta on liittynyt aina ihmissuhteisiin. Eräässä elävästi mieleeni tulevassa tapauksessa ystäväni halusi aloittaa seurustelun tuntemani naisen kanssa. Neuvoin ystävääni odottamaan ja toipumaan. Sekä mies että nainen olivat vähän rikkinäisiä oman taustansa vuoksi ja aika olisi mielestäni ollut sopiva lääke heille. Mielestäni olisi siis ollut viisasta antaa ajan vähän kulua ja antaa toipumisen edetä vähän pidemmälle. Mies päätti kuitenkin edetä nopeasti. Niinpä he solmivat avioliiton ja päätyivät sitten eroamaan melko pian. Lapsi ehdittiin kuitenkin tehdä. On selvää, että nämä kaksi esimerkkiä ovat sieltä karummasta päästä. Siksi ne ovatkin esimerkkinä. Eivät jokaisen kysymättä, antamatta ja noudattamatta jääneen neuvon seuraamukset ole yhtä rajuja.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella alleviivata omaa erinomaisuuttani. Itse asiassa näissä ja monissa muissakin tilanteissa minä olen ollut vain yksi monista, jotka ovat nähneet samat haasteet ja antaneet (tai toivoneet voivansa antaa) samat neuvot. Minä en ole se metsän viisas pöllö, jolla on vastaus kaikkeen. Tällä kertaa tämä aihepiiri kuitenkin palautui mieleeni, kun minuun otti yhteyttä eräs poikkeus tähän sääntöön.

Tämä ystäväni halusi nimenomaan kuulla neuvojani oman elämänsä haasteisiin. Hän  oli älykkäästi pohtinut omaa käyttäytymistään ja tehnyt siitä oivaltavia havaintoja. Itse asiassa hän oli jo itse oivaltanut niin paljon tilanteestaan, että minun tehtäväkseni jäi vain jäsennellä hänen ajatuksensa paremmin käsiteltävään ja hahmotettavaan muotoon. Sen lisäksi olen vakuuttunut, että hän myös noudatti neuvojani. En kuitenkaan muista, että hänen kaltaisiaan olisi kohdalleni sattunut kovin montaa. Tämä alleviivatkoon alun ajatusta.

Tämä tekstin otsikkona on ”Joku tietää”. Pidin vappuna seurakunnassamme puheen, jolla on sama otsikko. Voit kuunnella puheen tästä, mutta siinä puheessa totean, että meistä luultavasti jokainen on tehnyt valintoja, joita me kadumme. Me olemme aloittaneet ihmissuhteita joita kadumme tai vaihtaneet työpaikkaa ja joutuneet katumaan sitä. Olemme tehneet hankintoja, joita kadumme. Ehkä olemme vain keskittyneet johonkin asiaan niin lujasti, että olemme sen vuoksi laiminlyöneet jonkin toisen osa-alueen elämästämme ja se kaduttaa meitä. Monesti me katselemme elämäämme taaksepäin ja ihmettelemme, että ”Miten en nähnyt, että tässä käy huonosti? Minun olisi pitänyt nähdä, että tämä ei pääty hyvin!”

Yksi vappupuheeni ydinkohtia on se, että jos meidän olisi pitänyt itse nähdä valintojemme heikkous, niin on todennäköistä, että joku toinen näki sen. Jos meidän olisi PITÄNYT tietää, että tämä ei ole viisasta, niin joku toinen TIESI. Aivan kuten noissa mainitsemissani esimerkeissä, meitä oli monta, jotka näkivät selvästi sen, mikä olisi ollut viisasta. Pastori Andy Stanley kysyy podcastissaan: ”Miksi on niin helppoa nähdä toisen elämästä ne parhaat valinnat ja niin vaikeaa nähdä niitä omasta elämästään?” Andyn vastaus kuuluu: ”Koska tunteet sotkevat kaiken. Me voimme katsella toisen elämää ilman tunteiden tuomaa sameutta ja tehdä järkiperäisiä ja viisaita ratkaisuja. Omaa elämäämme me katselemme tunteiden hämärtämin silmin ja tunteiden hidastamin ajatuksin ja teemme usein huonoja ratkaisuja.”

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Ehkä vain sitä, että kysy joskus neuvoa. Kysy neuvoa ennen kuin teet päätöksen ja mikä vielä tärkeämpää – kun saat hyviä neuvoja, noudata niitä.

Mainokset

Read Full Post »

ff

Kaikkina aikoina omaa aikaansa seuraava ihminen voi tehdä mielenkiintoisia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Toki niiden havaintojen mielenkiintoisuus on suhteellinen käsite. Minun mielestäni meidän aikanamme on mielenkiintoista havaita, kuinka meiltä on jotenkin kadonnut elämisen taito.

Yksi aikamme ilmiö on nimeltään downshiftaus. Ajallemme tyypillisesti se on englannin kielestä lainattu termi. Sillä halutaan kuvata elämän hidastamista tai leppoistamista. Downshifting tarkoittaa siis sitä, että vaihdetaan pienemmälle vaihtelle, eikä ajeta kaasu pohjassa.

Toinen samaan aatesuuntaan sisältyvä ajatus on minimalismi. Ystäväni Teemu Kunto on kunnostautunut tämä ajattelun kannattajana. Siinäkin haetaan tietynlaista mielenrauhaa, mutta enemmänkin tavaran vähentämisen kautta. Älä osta mitään -päivä pyrkii viestimään samasta asiasta. Pyritään siis tulemaan toimeen vähemmällä.

Nämä ovat kaikki varmasti hyviä ajatuksia. Jotenkin jäin tässä yhtenä päivänä vain miettimään asiaa oman mummuni kannalta. Inkeriläistaustainen ja Kauhavalla ikänsä asunut mummuni oli sellainen perusjärkevä maaseudun ihminen. Ja kun kävin mielessäni hänen kanssaan keskustelua näistä aiheista, voin nähdä sieluni silmin mummun hämmästyneen ilmeen.

Mummu olisi varmasti ihmetellyt ajatusta downshiftaamisesta. Hän olisi ehkä miettinyt, että eikö hidastaminen kuulu vain sille, joka on itse aluksi ajanut kaasu pohjassa. Eikö olisi fiksumpaa ajaa sopivaa vauhtia heti alun pitäenkin? Ja jos jollakulla on liian kiire, eikö hän osaa hidastaa ihan itse? Ilman mitään aatteita. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Miksi meitä pitää opettaa hidastamaan?

Ja oman aikansa lapsena mummu ei ostellut turhuuksia. Ostettiin tarpeeseen ja tavaroita käytettiin pitkään ja niitä korjattiin, kun menivät rikki. Minimalismi ja ostoboikotit olisivat varmasti tuntuneet hänestä kovin oudoilta ajatuksilta.

Downshiftaukseen liittyy myös ajatus oman ajankäytön tarkkailemisesta. Silmiini sattui Ylen sivuilla oleva artikkeli, jossa kysytään: Jos pomo lähettää sähköpostia yöllä, pitääkö vastata? Ei tarvitse. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi meille pitää opettaa, ettei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa?

Artikkelin yhteydessä on viisi vinkkiä, joista yksi kehottaa jopa hankkimaan oma puhelin työpuhelimen rinnalle. Samoin kehotetaan hiljentämään viestisovellusten äänet, kun et ole töissä.

Kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että miten selittäisin mummulle tämän. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on oltava kaksikin puhelinta, joissa on sähköposti, Messenger, Twitter, Whatsapp, Facebook, Instagram, LinkedIn ja sata muuta sovellusta, jotka me sitten kaikki hiljennämme, etteivät ne häiritse. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on lukematon määrä yhteydenpitotapoja, mutta me haluamme hiljentää ne kaikki? Me voimme puhua videopuhelun toiselle puolelle maailmaa, mutta ärsyynnymme, kun videonkatseluhetkemme keskeyttää ilmoitus Whatsapp-viestistä.

Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat poistaneet puhelimensa sovelluksista kaikki ilmoitukset. Muuten, kun he näkevät sen punaisen pallon Facebook-ikonin kulmassa, heidän on päästävä katsomaan, kuka on tykännyt tai kommentoinut heidän ajatuksiaan. Samoin me ärsyynnymme, kun meitä liitetään ilman lupaa johonkin Facebook-ryhmään tai kun luokan vanhempien Whatsapp-ryhmään tulee kopioituja uuden vuoden toivotuksia. Kaikista sovelluksista etsimme ensiksi mahdollisuudet estää ilmoitukset ja turhat kaveripyynnöt.

Eräänä yönä, kun en saanut unta ja pyörin rauhattomana sängyssäni, havahduin outoon valoon keittiössä. Meni hetki ennen kuin tajusin, että se tuli tyttäreni puhelimesta. Hän oli jättänyt puhelimensa lataukseen ruutupuoli ylöspäin ja sai Snapchat-viestejä kavereiltaan. Pimeässä talossa älypuhelimen ruudun valo oli yllättävän kirkas. Se, että kello oli puoli kolme yöllä ei hidastanut tahtia.

Mitenkä selittäsin mummulle käsitteen snapstreak? ”Se on sellainen juttu, jossa pitää kommentoida toisen viestiä 24 tunnin kuluttua sen saamisesta. Muuten ketju katkeaa.” Oleellista ei ole se, että onko toiselle asiaa. Tärkeää ei ole se, mitä kommentoi. Pääasia, että ketju ei katkea. Ja kun mummu olisi kysynyt: ”Mitä tapahtuu, jos ketju katkeaa?”. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna se tuntuu kyllä typerältä.

Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi me tarvitsemme yhtäkkiä opetusta siitä, kuinka käyttää aikaamme oikein ja kuinka olla vastaamatta sähköpostiin yöllä ja kuinka tulla toimeen vähemmällä? Milloin tästä tuli näin vaikeaa? Kadotimmeko me maalaisjärjen?

 

 

Read Full Post »

567.jpg

Tänään, kun selailin Facebookin uutisvirtaa, niin eteeni sattui Monsteriklubin kysely. Sinänsä suppeassa kyselyssä oli kartoitettu työn tärkeimpiä ominaisuuksia ja tärkeimpänä koettiin työn mielekkyys. Palkka ja hyvä työyhteisö olivat lähekkäin toisena ja kolmantena. Tulokset eivät ole kovin yllättäviä, sillä samansuuntaisia tuloksia on nähty muissakin tutkimuksissa. Tällä kertaa jäin kuitenkin pohtimaan asiaa.

Pohdinnan taustalla on oma keski-ikäistymiseni. Minä täytin viime kesänä 40 vuotta ja oma työhistoriani on pirstaleisempi kuin suositukset edellyttävät. Osasyynä ovat toki omat väärät valinnat.

Olen jo pitkään vertaillut mielessäni kolmen viimeisen työpaikkani ominaisuuksia. Olen kysynyt itseltäni: Miksi viihdyit tai et viihtynyt jossakin työpaikassasi? Miksi pysyit työssäsi? Miksi vaihdoit työpaikkaa? Itsetutkiskelussani päädyn aina noihin kolmeen ominaisuuteen, jotka edellä mainitussa Monsteriklubin vertailussa olivat kärjessä: mielekkyyteen, työilmapiiriin ja palkkaukseen.

Tällä listalla ensimmäinen työpaikkani oli työyhteisöltään loistava. Useimmiten työilmapiiriä tai työyhteisöä ei välttämättä edes pilaa astetta änkyrämpi työkaveri. Luulen, että tulehtunut työilmapiiri johtuu useammin esimiehen ja alaisen välille tulleesta säröstä. Tällä työpaikalla suhteet työkavereihin ja esimieheen olivat kuitenkin hyvät ja tulin mielelläni töihin.

Työtehtäväni olivat mielekkäitä, vaikka oma roolini olikin vähän sivussa yrityksen ydintoiminnoista ja esimerkiksi kalustoon investoiminen oli vähäistä. Palkkaus oli alalle tyypillisesti heikkoa. Omalla kohdallani tämä merkitsi, että tulin töihin tyytyväisenä ja pyrin tekemään työni hyvin ja ahkerasti, mutta lähdin kyllä kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Heikko palkkaus ei innostanut venymään yrityksen eteen enempää, kuin mihin työpäivän aikana ehti. Ylityöstä ei maksettu, vaan yhdestä ylityötunnista sai yhden tunnin vapaata.

Loppujen lopuksi vaihdoin kuitenkin tuosta mukavasta yrityksestä seuraavaan juuri paremman palkkauksen perässä. Ala oli kokonaan toinen, mutta nyt olin vastuussa kokonaisesta osastosta, eikä minusta tuntunut, että olen sivuroolissa. Tämän työn palkkaus oli omalla koulutustasollani hyvä, mutta tässä paikassa oli valitettavan huono työilmapiiri. Sellaista on vain vaikea tunnistaa etukäteen. Mielestäni kyseisen työpaikan johtamiskulttuuri oli vähintäänkin haastava ja yritinkin omalta puoleltani antaa ohjeita, jos niitä kysyttiin. Talossa oli monia huonosti voivia työntekijöitä, mutta henkilöstön hyvinvointi ei ollut yrityksessä prioriteettina. Keskustelimme johtajuudesta avoimesti, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen.

Omat työtehtäväni olivat vähintään yhtä mielekkäitä kuin edellisetkin. Palkkaus oli siis parempi, mutta johtamiskulttuurista johtuva tulehtunut ilmapiiri oli liikaa. Huomasin melko pian, että menin töihin ahdistuneena ja koin syvää riittämättömyyttä työssäni. Kunnioituksesta minut palkanneita yrityksiä kohtaan jätän tarkemmat yksityiskohdat mainitsematta, mutta myös tässä työssä minun oli vaikea motivoitua tekemään ylitöitä. Lähdin kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Jätin monesti työpuhelimenikin työpaikalle, sillä minua ahdisti ajatuskin siitä, että työt seurausivat kotiin. Rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että olin luultavasti pettymys työnantajalleni.

Olin jo päättänyt lähteä pois tuosta työpaikasta, kun sain ystävältäni vinkin uudesta työpaikasta. Olin ollut sen verran turhautunut ja ahdistunut, että päätin keski-ikäisenä tehdä TE-keskuksen sivuilla laajan ammatinvalintatestin. Testin tulokset kertoivat, että juuri tuo ystäväni vinkkaama paikka olisi minunlaiselleni ihmiselle sopivin.

Hain paikkaa ja sain sen. Nyt voin todeta, että kyselyn tulokset pätevät ainakin minun kohdallani täydellisesti. Nykyiset työtehtäväni ovat paitsi mielekkäitä myös todella mielenkiintoisia. Olen todellakin löytänyt itselleni sopivan alan. Nykyään kuulun niihin onnellisiin, jotka lähtevät töihin iloisena. Nykyisen työni palkkaus on kahden edellisen välimaastossa, mutta työyhteisö on yksi parhaista, joissa olen ollut. Sen lisäksi, että lähden töihin iloisena, huomaan tekeväni pitempää päivää. Huomaan miettiväni työhöni liittyviä asioita iltaisin ja lukevani vapaa-aikanani työhöni liittyvää kirjallisuutta. Edellisessä työssäni en vain olisi kyennyt moiseen.

Älä ymmärrä minua väärin. En ole nostamassa itseäni työn sankarin jalustalle. Tarkoitukseni on vain todistaa, että hyvällä työilmapiirillä on ihmeellinen voima. Soisin, että jokainen työnantaja, joka haluaa lisää tehoa työntekijöiltään, pyrkisi siihen hyvän työilmapiirin eikä vaatimusten kautta. Myös työn mielekkyydellä on ihmeellinen voima. Jos etsit työpaikkaa, selvitä ensin kunnolla, että mitä oikein haluat tehdä. Sen olet velkaa itsellesi ja työnantajallesi.

 

 

Read Full Post »

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Read Full Post »

susMielessäni on viime päivinä pyörinyt vanha, ja moneen kertaan kerrottu cherokee-intiaanien legenda. Tarinan mukaan iäkäs cherokee-intiaani kertoo pojanpojalleen kuinka jokaisen ihmisen sisällä käydään taistelua. ”Poikaseni”, mies sanoo, ”sisällämme asuu kaksi sutta ja ne taistelevat jatkuvasti keskenään.”

“Toinen susista on paha. Se on vihaa, kateutta, mustasukkaisuutta, surua, katumusta, ahneutta, itsesääliä, häpeää, halveksuntaa, huonommuutta, valheita, väärää ylpeyttä, ylemmyydentunnetta ja egoa.”

“Toinen susista on hyvä. Se on iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja uskoa”

Poikanen mietti isoisän kertomusta hetken ja kysyi sitten: ”Kumpi susista sitten voittaa?”

Vanha cherokee vastasi vain: ”Se, kumpaa ruokit”

Mitä tuohon sudenruokintaan tulee, niin itselleni oli aikoinaan Facebookista ehtinyt muodostua melkoinen ruokinta-automaatti tuolle pahalle sudelle. Jopa siinä määrin, että pienestä pahasta sudesta oli kasvanut jo iso paha susi. Kenties olin tehnyt vääriä valintoja päästäessäni tai pyytäessäni kavereikseni sellaisiakin ihmisiä, joiden linkittämät asiat, uutiset tai artikkelit ruokkivat vain kaikkea negatiivista sisälläni. Usein samat ihmiset eivät myöskään kommentoinnissaan edustaneet valoisinta tulevaisuudenuskoa tai muutenkaan positiivista maailmankatsomusta.

Ja kun aikasi seuraat kaikkea negatiivista, tulet huomaamattasi ruokkineeksi pahaa sutta sisälläsi. Tai niin ainakin minulle kävi. Edellisen postaukseni aikaan olin vielä jättänyt jäljelle Instagram-tilini, mutta jokin aika sitten poistuin sieltäkin. Ja toisin kuin moni tuulella käyvä luonnonlapsi, minä en tee comebackia palveluun, josta olen kerran lähtenyt. Omalla kohdallani viimeinen niitti oli Instagramin siirtyminen algoritmipohjaiseen kuvien esitystapaan. Toisin sanoen Instagram tietää mielestään parhaiten, mitä kuvia haluan nähdä. Ei kiitos, olen aikuinen ja osaan tehdä valintoja itse. Samalla on todettava, että myös Instagram on muuttunut paljon alkuajoista. Kauniiden kuvien ja hienojen oivallusten sekaan on tullut loputon määrä hämäriä mietelauseita ja kuvia, jotka ovat niin lähellä pornoa, kuin vain voi ilman, että sääntöjä rikotaan. Pitäkää tunkkinne! (Lisäys 10.1.2017: Palasin kuitenkin Instagramiin. Valitsen vain tarkemmin seurattavani, niin höttöiset mietelauseet ja pehmoporno pysyy poissa. Tuulella käyn siis minäkin.)

Mutta sen olen huomannut täällä somettomuudessa eläessäni, että on ihanan rauhallista ja mukavaa. Ei tule koko ajan eteen pseudotieteellisiä maahanmuuttotutkimuksia, vainoharhaisia tulevaisuudenkuvia tai maailmanloppua ennakoivia välimallin profeettoja. Saa ihan vain keskittyä tähän normaaliin elämän ja arjen haastavuuteen. Enkä nyt tarkoita, että siellä Facebookissa tai Instagramissa olisi ollut vain huonoa ja negatiivista, mutta yllättävän paljon sitäkin siellä oli. Enkä minä yksinkertaisesti halua ruokkia sitä sutta sisälläni, joka elää yltäkylläistä elämää negatiivisuuden voimalla. En suosittele sitä sinullekaan.

Ehkäpä sinäkin pysähdyt miettimään, että kumpaa sutta sisälläsi ruokitaan ja kuka sitä ruokaa oikein tarjoaa.

Read Full Post »

smartphone-sliderTulin vaihtaneeksi tänä syksynä työpaikkaa. Uusi työni on haastava ja mielenkiintoinen, mutta samalla se on vienyt sen vähänkin energian, jota minulla on ollut näiden blogipostausten kirjoittamiseen. Nyt, kun viimein löysin aikaa ja voimia kirjoittamiseen huomaan, että olen taas tutun aiheen äärellä. Kirjoitin samaan teemaan liittyen viimeksi aiheella: kevätallergia. Voi olla, että tämä kaikki on vain keski-ikäistyvän miehen änkyröintiä, mutta kai sillekin tässä maailmassa on oma tilansa.

Luulen, että vaimoni oli menneellä viikolla tarkoituksella jättänyt Helsingin Sanomat auki minua varten, kun tulin ruokatunnille töistä. Lehti oli auki kohdasta, jossa oli iso otsikko: ”Nykyteknologia ahdistaa monia”. Voit toki lukea itse koko jutun, mutta idea selviää otsikostakin. Jutusta käy muun muassa ilmi se (itsestäänselvyys?), että moni ihmettelee nykymenoa, jossa ihmiset vain vahtaavat älypuhelimiaan. Edelleen kerrottiin, että useat ihmiset ovat ihan omasta valinnastaan päättäneet jäädä älypuhelinten ja sosiaalisen median ulkopuolelle. Ja sitähän teknologialla useimmiten näissä yhteyksissä tarkoitetaan: älypuhelimia ja sosiaalista mediaa.

Olen myös tässä syksyn ja talven aikana kaivannut entistä enemmän luontoon. Tavallisena arki-iltana saatan lievittää luontokaipuutani paradoksaalisesti teknologian välityksellä: Katson iPadilläni YLE:n Areenasta Erätulilla-ohjelmaa. Samalla suunnittelen seuraavia eräretkiä ja pakoa kaiken hälinän keskeltä luonnon rauhaan. Tuoreessa jaksossa kerrottiin Pääkaupunkiseudun ja IT-alan Hankasalmeen ja puusuksien valmistamiseen vaihtaneesta miehestä. Päällimmäinen tunteeni oli kateus, vaikka asuinseutuni ei mikään metropoli olekaan, enkä onnekseni ole työssä IT-alalla. Omaan vieroitusprosessiini kuuluu alkusyksystä tekemäni päätös jäädä pois Facebookista. Se oli parhaita tekemiäni päätöksiä. Instagram on ainoa sosiaalisen median alustani, koska pidän valokuvista, eikä Instagram vaadi samanlaista läsnäoloa kuin moni muu.

Tänään, kun istuimme keittiössä perheen yhteisen ruokahetken aikaan, kävimme tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Tyttäreni oli ollut ystävänsä synttärijuhlissa ja totesi meille: ”Mun mielestä synttäreillä ollaan juhlimassa sitä, joka syntymäpäivä on. Tuolla vain kaikki tuijottivat puhelintaan, oli tosi ärsyttävää”. Voin uskoa sen. Moni ikäiseni ja kaltaiseni änkyrä on huomannut, että esimerkiksi työpaikan kahvitunti ei enää ole rentouttava rupatteluhetki, vaan tilaisuus, jossa kaikki kaivavat oman puhelimensa ja alkavat selailla virtuaalimaailmaa. Itse olen jo pitkään vältellyt koko kahvitaukoja. Turha on tuttua miestä kiusata.

Voi tosiaan olla, että tämä on vain omaa änkyröintiäni, mutta minä uskon, että joku lukijoistani tunnistaa tästä itsensä. Ehkä sinuakin ärsyttää ja ahdistaa nykyteknologia. Ehkä sinäkin salaa kaipaat luontoon, eräelämään ja sinne, missä tietokoneet ja puhelimet eivät ole pääroolissa. (Ja kyllä, minä kirjoitan tätä tietokoneella. En inhoa teknologiaa sinänsä. Inhoan vain sitä otetta, joka teknologialla on meihin.) Ehkä sinäkin ärsyynnyt, kun kanssaihmisten huomio on kiinnittynyt pieneen hohtavaan ruutuun sen sijaan, että he keskustelisivat kanssasi. Luulen kuitenkin (tai ainakin toivon), että kaikki tuo edellämainittu: teknologiainho, siirtyminen pois älypuhelinmaailmasta ja puhelintuijotukseeen kyllästyminen paisuvat aikanaan oikeaksi liikehdinnäksi, jolloin monet saavat jälleen elämänsä takaisin.

Minä en tiedä, mitä asialle voisi juuri nyt tehdä. Pyydän vain, että minun seurassani et koske puhelimeesi, ellei ole pakko. Onko se mielestäsi kohtuutonta?

Read Full Post »

Older Posts »