Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Ajankohtainen’ Category

Olin tässä eräänä iltana taas kerran kaupassa arkisilla ruokaostoksilla. Ostoskierrokseni lopuksi nappasin mukaani vielä paketin WC-paperia ja muistin siinä samassa kuinka aika lailla vuosi sitten porukka alkoi hamstrata vessapaperia aivan tolkuttomia määriä. Olin jo ehtinyt melkein unohtaa koko tapauksen. Se tuntui vähän erikoiselta. En mitenkään osannut nähdä yhteyttä koronaviruksen ja WC-paperin kulutuksen välillä. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään hamstraajaa, mutta minusta se koko touhu vain vaikutti kovin absurdilta.

Toki silloin keväällä hamstrattiin paljon muutakin. Muistan, kuinka jauhelihat, makaronit, jauhot ja muutamat säilykkeet loppuivat hyllyistä ja kuinka lähiseudun kauppias ajoi työpaikalleni lihanjalostustehtaalle omalla kylmäkuljetusautollaan ja haki kuorman jauhelihaa asiakkailleen. Ei tämä hamstrausilmiö ollut silti mitenkään suomalaisten yksinoikeus. Kyllä hamstrausta tapahtui ympäri maailman, mutta tuo vessapaperin suosio kyllä yllätti.

Koronan kanssa on eletty nyt Suomessakin jo yli vuoden ajan. Muutama muukin ilmiö on tässä ajan kuluessa käynyt selväksi. Viime keväänä vaimoni päätti satsata lomarahansa kylpytynnyriin. Kävin paikallisessa liikkeessä kyselemässä sellaisen perään ja kun seuraavana päivänä soitin varatakseni tynnyrin, kaikki olivat menneet. Tilasimme uuden ja kun haimme sitä, saimme kuulla, että niitä oli tilattu kaksikymmentä ja kaikki oli jo myyty. Me toki saimme omamme. Meitä palvellut rautakaupan myyjä kertoi samalla, heillä oli pulaa painekyllästetyistä laudoista, kun ihmiset satsasivat koteihinsa ja kesämökkeihinsä.

Niin, ne kesämökit. Viime kesänä myös mökit menivät kaupaksi kuin kuumille kiville. Asioista paremmin perillä olevat ovat kertoneet, että ei tarvitse olla kummoinenkaan rötiskö, kun sekin menee kaupaksi. Itse asiassa viimeksi tänään, maaliskuun 11. päivä sain kuulla, että mökkikauppa käy kuumana edelleenkin ainakin pääkaupunkiseudulla. Ilmeisesti matkustamisen estyminen näkyy haluna nauttia kesästä (ja miksei talvestakin) kotimaassa. Meille ainakin tuo kylpytynnyri on ollut taivaan lahja. Veneitäkin on myyty kuulemma ennätystahtiin ja taisin itsekin sortua ”koronaveneeseen” viime kesänä, vaikka en kyllä tietoisesti osaa sovitella sitä koronan aikaansaannokseksi. Ajoitus vain oli sellainen.

Koronakoiria ja -kissoja on myös hankittu paljon. Jos minun on vaikea saada kiinni tuosta paperin ja ruuan hamstrauksesta, niin mökkien, paljujen, veneiden ja lemmikkien hankinnan tajuan paremmin. Onhan meillä kaikilla ollut aika lailla vapaa-aikaakin käytettävissä, kun monet harrastukset, riennot ja palaverit on peruttu tai siirretty etäyhteyksien varaan.

Ehkä kuitenkin surullisin ilmiö on se, kuinka satunnainen kohtaaminen tutun kanssa kaupan käytävällä tuntuu joskus viikon kohokohdalta. Se tapaaminen ei ole siis mitenkään surullista, vaan se kuinka vähän meillä on ollut kontakteja ystävien ja läheisten kanssa. Välillä on pitkiä aikoja, ettei näe ihmisiä harrastuksissa eikä välttämättä töissäkään. Kun omat sosiaaliset kontaktit ovat harvassa, ystäviä ei paljoa tapaa, eikä urheilu- tai kulttuuritapahtumiin pääse, niin joskus se viikon paras hetki on, kun sattumalta tapaa tutun kaupassa. Ja se on oikeastaan aika surullinenkin ilmiö.

Read Full Post »

Pietarsaareen ollaan rakentamassa uutta jalkapallostadionia. Hanke puhuttaa kuntalaisia monin tavoin, eikä vähiten lähestyvien kuntavaalien johdosta. Tässä minun ajatukseni hankkeeseen liittyen.

Kuuntelin tässä taannoin radiohaastattelua, jossa Timo kertoi mietteensä stadionista. Timo oli siis käsittääkseni ottanut kantaa päivän aiheeseen jotakin kautta ja hänen lausuntonsa oli nostettu esiin. Jos muistan oikein, niin hänen ajatuksensa oli: ”Stadionhanke on yhtä typerä kuin Pietarsaaren toriparkki. Täällä ei tulla enää koskaan pelaamaan liigaa, jos ei KPV lainaa stadionia.”

Olen itse kirjoittanut toriparkista jo aiemmin. Se ei aikanaan kuulunut omiin suosikkeihini, eikä se tietääkseni parkkitilana ole vieläkään kovin suosittu. Siitä huolimatta näen asian Timon kanssa vähän eri tavalla. Mielestäni ei voi olla niin, että toriparkkia käytetään lyömäaseena kaikkien muiden hankkeiden kohdalla. Toriparkista voi olla montaa mieltä, mutta on vähän erikoista lyödä sillä stadionhankkeen puuhamiehiä. Ne ovat yksinkertaisesti eri asioita.

Toriparkista voi olla montaa mieltä, mutta on vähän erikoista lyödä sillä stadionhankkeen puuhamiehiä.

Mitä tulee sitten itse stadioniin, niin se on mielestäni hyvä asia. Timon ajatus siitä, ettei täällä koskaan tulla pelaamaan liigaa, on epärelevantti. Meillä on täällä Pietarsaaressa hyvä (joskin vanha) uimahalli, vaikka meillä ei ole vuosiin ollut kansallisen tason uimareita. Meillä on vihdoinkin hyvä salibandyhalli, vaikka lajia ei tällä hetkellä pelata 2. divisoonaa korkeammalla. Meillä on hyvät yleisurheilumahdollisuudet, vaikka siinäkin lajissa kansallinen taso on karannut kauas. Kaupunki on täynnä lentopalloon soveltuvia saleja, vaikka lentopallon erikoisseura Jeppis Wolley* on elänyt hiljaiseloa viime vuodet.

Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että urheilutiloja hankittaessa ei saa olla niin, että vain kansallinen huipputaso jotenkin oikeuttaa hankkeen. Tai että se ”liigataso” tekisi tämän hankkeen jotenkin enemmän ansaituksi. Eikä sekään ole oikein, että vain sellaiset lajit saavat mahdollisuuksia, joita itse sattuu harrastamaan. Toki kunnallisessa päätöksenteossa on aina otettava huomioon taloudelliset realiteetit ja se, että kulloinenkin hanke voisi palvella mahdollisimman montaa kuntalaista. Se, että kuntalaisten verotuloilla kustannetaan harvalukuisen joukon harrastus, ei ole oikein. Tässä ei nähdäkseni ole siitä kysymys.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, eivät stadionhankkeen vetäjät ole pyytäneet kaupungilta rahaa. Kaupunkia on pyydetty takaamaan laina, mutta valtaosa rahoituksesta on tarkoitus hankkia itse. Se on mielestäni oikea tapa ja silloin kaupungin on syytä olla jarruttelematta sen enempää. Jos jollakulla on halu, mahdollisuus ja voima kehittää tätä kaupunkia eteenpäin, niin mielestäni kaupungin tai kunnan ihan yleisestikin on syytä olla sitä mahdollistamassa.

Minä olen tietysti urheiluihminen. Oma lajini on salibandy, enkä ole kovin aktiivinen jalkapallon seuraaja. Jos minulle itselleni on jokin asia tässä koronapandemiassa ollut yllätys, niin se on se kuinka paljon loppujen lopuksi kaipaankaan urheilua. Erityisesti viime keväänä, kun korona keskeytti valtaosan sarjoista, olivat viikonloppuni melko tyhjiä ja tylsiä. Ja toisaalta, kun sain kesällä katsella muutaman ottelun Jaron pelejä – vaikka sitten maski naamalla – ja nauttia kesästä ja jalkapallosta, aloin kyllä ymmärtämään mikä merkitys urheilulla voi parhaimmillaan olla. Siksi minä kannatan stadionhanketta.

* Ilmeisesti seuran nimi taitaa olla todella väärin kirjoitettu. Rekisterissä olevassa nimessä Wolley on kirjoitettu W-kirjaimella, vaikka lentopallon englanninkielisessä nimessä Volleyball on tavallinen V-kirjain.

 

Read Full Post »

Tiedän kyllä. Edellisen kerran olen saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne blogiini kesällä 2018. Voisin tarjota taas samat tutut selitykset, mutta eivät ne taida ketään kiinnostaa. Toki samaa voisi sanoa koko tästä blogista, mutta se on oma lukunsa se.

Minä päätin lähteä ehdokkaaksi kuntavaaleihin. Minua on pyydetty mukaan jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta tähän asti vaimoni on ollut ehdokkuuttani vastaan. Ei hän nytkään riemusta kilju, mutta ei tyrmännytkään. Olen siis ehdokkaana KD:n listalla.

Meillä täällä Pietarsaaressa on sellainen tilanne, että ruotsalaisen kansanpuolueen, RKP:n ehdokaslista on vaikuttava ja jotkut kokeneet poliitikot ovat ennakoineet, että RKP voi saada yksinkertaisen enemmistön kaupungin valtuustoon. Lisäksi muutama kokenut suomenkielinen paikallispoliitikko jättää paikkansa. Suomenkielisistä ehdokkaista on kuulemma pulaa ja moni suomenkielinen ehdokas alkaa olla jo veteraani-iässä. Muun muassa näiden syiden vuoksi päätin lähteä ehdolle. Ajattelin perisuomalaiseen tyyliin että ”ei se ota, jos ei annakaan”.

Ei se ota, jos ei annakaan.

Tosiasia on, että Pietarsaaren taloudellinen tilanne ei ole hyvä tällä hetkellä. Niukkuudesta on vaikea jakaa. Hyvinä aikoina, kun rahaa on reippaasti, on sitä helpompaa jakaa kaikille tarvitsijoille. En toki tiedä onko sellaisia aikoina ollut kovin taajaan viime vuosikymmeninä. Olen lukenut muutaman kokeneen poliitikon kirjoituksia ja ainakin joidenkin teksteistä paistaa läpi turhautuminen ja väsyminen Pietarsaaren poliittiseen elämään. Edellä mainittu RKP on kaiketi aina ollut valtapuolueen asemassa ja siltä osin tuo pelätty yksinkertainen enemmistö vain nopeuttaa päätöksentekoprosessia entisestään. Kyllä valtapuolueet aina ja kaikkialla ovat valtaansa käyttäneet.

Olen varmasti hieman lapsellinen, mutta haluaisin ainakin välttää sitä, että olisin hetken päästä itse väsynyt ja katkeroitunut poliittiseen tilanteeseen ja lautakuntien toimintaan. Voi toki niinkin käydä, mutta en halua lähteä liikkeelle periksi antaneena ja valmiiksi pettyneenä. Ja toki ymmärrän, että voidakseen pettyä politiikkaan ja lautakuntiin, pitää ensin tulla valituksi niihin. Siihenkin on kyllä pitkä matka taivallettava.

”Loppujen lopuksi jokainen voi vain tuoda oman verkostonsa, oman tapansa ajatella ja oman persoonansa mukaansa”

Ystäväni ja kollegani, Antti Koivukangas (joka myös on ehdokkaana RKP:n listalla) sanoi osuvasti tänään: ”Loppujen lopuksi jokainen voi vain tuoda oman verkostonsa, oman tapansa ajatella ja oman persoonansa mukaansa”. Samoin ajattelen minäkin. Minä en ole tyypillinen poliitikko, mitä ikinä ”tyypillinen” juuri sinulle tarkoittaakaan. Olen luonteeltani ihminen, joka haluaa tehdä yhteistyötä ja mennä eteenpäin sen sijaan, että olisin vaikkapa jarruttelemassa ja yleisenä vastarannankiiskenä mukana. Minäkin voin tuoda vain oman persoonani ehdolle. Paljoa muuta ei voi realistisesti tarjota.

Aion kertoa täällä Korpialttarilla näkemyksiäni muutamaan vaaliteemaan, kunhan ehdin. Listaan myös vaalikoneet, joihin olen vastannut. Niistä saa aika kattavan kuvan siitä, miten minä ajattelen asioita edistää. Minusta ei ole ihmeidentekijäksi, mutta työntekijäksi on. Ehkä jälkimmäisiä tarvitaan kuitenkin enemmän.

Ps. Jos haluat kysyä tai kommentoida, ole hyvä. Pyydän vain säilyttämään kunnioittavan asenteen. Minäkin lupaan vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

ff

Kaikkina aikoina omaa aikaansa seuraava ihminen voi tehdä mielenkiintoisia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Toki niiden havaintojen mielenkiintoisuus on suhteellinen käsite. Minun mielestäni meidän aikanamme on mielenkiintoista havaita, kuinka meiltä on jotenkin kadonnut elämisen taito.

Yksi aikamme ilmiö on nimeltään downshiftaus. Ajallemme tyypillisesti se on englannin kielestä lainattu termi. Sillä halutaan kuvata elämän hidastamista tai leppoistamista. Downshifting tarkoittaa siis sitä, että vaihdetaan pienemmälle vaihtelle, eikä ajeta kaasu pohjassa.

Toinen samaan aatesuuntaan sisältyvä ajatus on minimalismi. Ystäväni Teemu Kunto on kunnostautunut tämä ajattelun kannattajana. Siinäkin haetaan tietynlaista mielenrauhaa, mutta enemmänkin tavaran vähentämisen kautta. Älä osta mitään -päivä pyrkii viestimään samasta asiasta. Pyritään siis tulemaan toimeen vähemmällä.

Nämä ovat kaikki varmasti hyviä ajatuksia. Jotenkin jäin tässä yhtenä päivänä vain miettimään asiaa oman mummuni kannalta. Inkeriläistaustainen ja Kauhavalla ikänsä asunut mummuni oli sellainen perusjärkevä maaseudun ihminen. Ja kun kävin mielessäni hänen kanssaan keskustelua näistä aiheista, voin nähdä sieluni silmin mummun hämmästyneen ilmeen.

Mummu olisi varmasti ihmetellyt ajatusta downshiftaamisesta. Hän olisi ehkä miettinyt, että eikö hidastaminen kuulu vain sille, joka on itse aluksi ajanut kaasu pohjassa. Eikö olisi fiksumpaa ajaa sopivaa vauhtia heti alun pitäenkin? Ja jos jollakulla on liian kiire, eikö hän osaa hidastaa ihan itse? Ilman mitään aatteita. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Miksi meitä pitää opettaa hidastamaan?

Ja oman aikansa lapsena mummu ei ostellut turhuuksia. Ostettiin tarpeeseen ja tavaroita käytettiin pitkään ja niitä korjattiin, kun menivät rikki. Minimalismi ja ostoboikotit olisivat varmasti tuntuneet hänestä kovin oudoilta ajatuksilta.

Downshiftaukseen liittyy myös ajatus oman ajankäytön tarkkailemisesta. Silmiini sattui Ylen sivuilla oleva artikkeli, jossa kysytään: Jos pomo lähettää sähköpostia yöllä, pitääkö vastata? Ei tarvitse. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi meille pitää opettaa, ettei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa?

Artikkelin yhteydessä on viisi vinkkiä, joista yksi kehottaa jopa hankkimaan oma puhelin työpuhelimen rinnalle. Samoin kehotetaan hiljentämään viestisovellusten äänet, kun et ole töissä.

Kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että miten selittäisin mummulle tämän. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on oltava kaksikin puhelinta, joissa on sähköposti, Messenger, Twitter, Whatsapp, Facebook, Instagram, LinkedIn ja sata muuta sovellusta, jotka me sitten kaikki hiljennämme, etteivät ne häiritse. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on lukematon määrä yhteydenpitotapoja, mutta me haluamme hiljentää ne kaikki? Me voimme puhua videopuhelun toiselle puolelle maailmaa, mutta ärsyynnymme, kun videonkatseluhetkemme keskeyttää ilmoitus Whatsapp-viestistä.

Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat poistaneet puhelimensa sovelluksista kaikki ilmoitukset. Muuten, kun he näkevät sen punaisen pallon Facebook-ikonin kulmassa, heidän on päästävä katsomaan, kuka on tykännyt tai kommentoinut heidän ajatuksiaan. Samoin me ärsyynnymme, kun meitä liitetään ilman lupaa johonkin Facebook-ryhmään tai kun luokan vanhempien Whatsapp-ryhmään tulee kopioituja uuden vuoden toivotuksia. Kaikista sovelluksista etsimme ensiksi mahdollisuudet estää ilmoitukset ja turhat kaveripyynnöt.

Eräänä yönä, kun en saanut unta ja pyörin rauhattomana sängyssäni, havahduin outoon valoon keittiössä. Meni hetki ennen kuin tajusin, että se tuli tyttäreni puhelimesta. Hän oli jättänyt puhelimensa lataukseen ruutupuoli ylöspäin ja sai Snapchat-viestejä kavereiltaan. Pimeässä talossa älypuhelimen ruudun valo oli yllättävän kirkas. Se, että kello oli puoli kolme yöllä ei hidastanut tahtia.

Mitenkä selittäsin mummulle käsitteen snapstreak? ”Se on sellainen juttu, jossa pitää kommentoida toisen viestiä 24 tunnin kuluttua sen saamisesta. Muuten ketju katkeaa.” Oleellista ei ole se, että onko toiselle asiaa. Tärkeää ei ole se, mitä kommentoi. Pääasia, että ketju ei katkea. Ja kun mummu olisi kysynyt: ”Mitä tapahtuu, jos ketju katkeaa?”. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna se tuntuu kyllä typerältä.

Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi me tarvitsemme yhtäkkiä opetusta siitä, kuinka käyttää aikaamme oikein ja kuinka olla vastaamatta sähköpostiin yöllä ja kuinka tulla toimeen vähemmällä? Milloin tästä tuli näin vaikeaa? Kadotimmeko me maalaisjärjen?

 

 

Read Full Post »

Rami puhuu
Kuva seurakuntamme yksivuotisjuhlista, vuodelta 2011.

Ilmoitin Vedä Henkeä -seurakunnalle viime vuoden lopulla, että minun on tullut aika siirtyä syrjään pastorin tehtävästä. Haluan tässä vielä kertoa julkisesti kaikki syyt päätökseeni, sillä joillakin asioilla joissakin piireissä on taipumusta lähteä oikean tiedon puutteessa elämään omaa elämäänsä.

Miksi siis jäin pois perustamani seurakunnan pastorin tehtävästä? Pääsyitä on kolme. Ensimmäinen syy liittyy juuri siihen, että olen itse ollut perustamassa Vedä Henkeä -seurakuntaa. En kuitenkaan ole halunnut missään vaiheessa, että seurakunta henkilöityy minuun. Se on silti ollut lähes väistämätön seuraus päätöksestäni perustaa seurakunta. Monen mielessä seurakunta on ollut juuri minun seurakuntani. Kun minulla nyt oli mahdollisuus astua vähän syrjemmälle, niin halusin samalla osoittaa, ettei Vedä Henkeä -seurakunta ole ”Ramin seurakunta”.

Toinen selkeä syy oli oma väsymiseni. Mutta samalla, kun kirjoitan näin, haluan korostaa etten minä ollut mitenkään puolikuollut tai loppuunpalanut. Enemmänkin koin, että lähes 17 vuoden pastoriuteni jälkeen olin ammentanut annettavani vähän turhan vähälle ja pieni sapattijakso voisi tehdä hyvää. Kerroin, että viime aikoina olen antanut enemmän kuin olen saanut. Vaikka akuissa olikin vielä virtaa, niin laturin teho ei riittänyt. Kerroinkin seuraajalleni Antille – kun hänen suostumustaan jatkajakseni kysyin – että en ole niin väsynyt, että hänen pitäisi kokea painetta suostumiseen sen tähden. Yksi asia, johon olenkin ollut tyytyväinen seurakunnassamme, on sen suhteellisen helppo hallittavuus. Se on suunniteltu siten, että se ei polta ihmistä loppuun hetkessä.

Kolmas ja tärkein syy on kuitenkin tuo edellä mainittu ystäväni Antti. Antti on toiminut seurakunnassamme nuorisopastorina pitkään. Pienen paikkakunnan vähemmistökieliryhmälle suunnattu työ on kuitenkin haastavaa, eivätkä meidän parhaatkaan yrityksemme saavuttaneet sellaista vaikutusta, kuin olisimme toivoneet. Näin ja näen Antissa niin paljon potentiaalia, että halusin valjastaa sen parempaan käyttöön. Sen verran tärkeä perustamani seurakunta minulle on, etten sitä aivan kenelle tahansa uskalla jättää. Antille sen jätin ilomielin.

Tässä siis lyhyesti syyt päätökseni taustalla. En ole vaihtamassa seurakuntaa. En ole muuttamassa mihinkään. En pyri taustalta vaikuttamaan päätöksiin. Olen antanut johtajuuden Antille täydellisesti. Palvelen siis rivijäsenenä niissä tehtävissä, joihin minua pyydetään tai tarvitaan. Ja luultavasti palvelen taas pastorin tehtävässä tulevaisuudessa, mutta se hetki on vielä horisontin takana.

Ei siinä sen kummempia.

Read Full Post »

jadsa

Tänään Facebookia selatessani sattui silmiini uutinen, jonka mukaan Pietarsaarelaiset ovat kaikkein tyytymättömimpiä omaan kaupunkiinsa. Näin kuntavaalien alla tulos on mielestäni mielenkiintoinen, vaikka en jaksakaan uskoa poliitikkojen heräävän tähän todellisuuteen.

Minun Facebook-kavereideni joukosta ensimmäisenä asiaa ehti kommentoimaan Kari Koskela. Omassa blogissaan Koskela nostaa esiin mahdollisia syitä Pietarsaaren huonoon tulokseen. Itse asiassa olen Karin kanssa samaa mieltä useimmista asioista. Olen myös siinä mielessä hänen kanssaan samoilla linjoilla, että uskon syitä olevan useampia. Myös toinen Facebook-kaverini, Esko Heinonen nosti uutisen esille. Eskon isä, entinen kaupunkisuunnittelija Ilmari Heinonen, kommentoi uutista näin:

Kun tuota listaa katsoo, niin tyytyväisimmät ihmiset asuvat ns. kehyskunnissa tai kaupungeissa, joihin kehyskunnat on jo liitetty. Siinä se 10 kärki jo olikin. Pietarsaaren kohdalla tilanne on se, että kehyskunnissa (luoto, Pedersöre) ollaan varmaankin tyytyväisiä omaan kuntaan. Meillä ongelmana on se, että kaupunki kärsii kaikilla mittareilla siitä, että pinta-ala on pieni, ja ”tyytyväiset omakotiasukkaat” asuvat kunnan rajan väärällä puolella – ja samaan aikaan keskittyvät kaikki seudun ongelmat kaupunkiin”

Lisäksi Esko itse totesi, että muutkin huonon tuloksen kunnat ovat ns. ”yhden puolueen kuntia”, joissa yksi puolue vie ja muut vikisevät. Uskoakseni molemmilla Heinosilla on ajatuksissaan osa totuudesta.

Itse olen aiemmin ottanut varovasti ja maltillisesti kantaa vaikkapa kielikysymyksiin tai toriparkkiin. Toriparkkia käsitellyt postaukseni sai myös ystäväni Jarmo Patanan kommentoimaan kaupungin tilannetta muun muassa kivijalkakauppojen osalta. Voit lukea keskustelua toriparkki-postausta seuraavasta kommenttiosiosta.

Samaan aikaan tämän uutisen kanssa Pietarsaaren kaupunki on päättänyt päivittää strategiaansa. Tätä kirjoitettaessa on vielä vähän toista viikkoa aikaa käydä vastaamassa kyselyyn, jossa kaupunki kerää tietoa kaupunkilaisten ajatuksista. Kun itse vastasin tuohon kyselyyn, niin nostin esille kaksi asiaa, jotka omalla kohdallani lisäävät tyytymättömyyttä kaupunkia kohtaan.

Syksyllä salibandyn harrastajia päätettiin kurittaa oikein kunnolla. Vuosien kamppailun jälkeen Rettigin kiinteistöön on valmistunut uusi salibandykaukalo. Lokakuussa tuli kuitenkin tieto, että kaupunki nostaa myös vanhojen salien vuokria roimasti. Itse asiassa hinta nousi Pietarsaaren Sanomien uutisen mukaan 14 eurosta 29 euroon tunnilta. Erityisen harmillista se on siitä syystä, että palvelu ei parane. Esimerkiksi urheilutalon sali on edelleen yhtä pieni kuin ennenkin, eikä palvelussa muutenkaan ole paljoa riemun aihetta.

Tyypillinen tilanne on esimerkiksi se, että salissa käy joku koululuokka pelaamassa koripalloa, jolloin korit lasketaan ala-asentoon. Jos et käy erikseen pyytämässä (ja aina sekään ei auta) koreja ei kuitenkaan nosteta takaisin ylös moneen viikkoon. Kolmessa metrissä olevat korit ovat liian matalalla salibandyn peluuta varten (Esimerkiksi maalivahdin torjunnasta pallo kimpoaa usein ylöspäin koriin, jolloin peli katkeaa ja jatkuu sisäänlyönnillä kulmasta). Luonnollisesti korit veivataan ylös käsikäyttöisellä veivillä, joka on lukittuna kiinni munalukolla, ettei vain kukaan itse pääse tekemään talonmiehen työtä. Tottakai tämä on pieni asia, mutta se on silti hyvä esimerkki siitä, miksi hinnankorotukset ärsyttävät, kun palvelu ei pelaa. Nostin tämän salibandyesimerkin esille, koska se on nyt akuutti. Pietarsaaressa on muitakin esimerkkejä siitä, että hintoja nostetaan, mutta palvelu ei parane.

Palvelusta puhuttaessa nostan esiin myös toisen tyytymättömyyden aiheen: Virkamiehiä on hankala tavoittaa. Vuoden alussa Pietarsaaressa otettiin käytöön Front Office -järjestelmä, joka on hieno nimitys vastaanottotiskille. Ennen voit kävellä suoraan asioimaan sille osastolle, jolle asiaa oli. Nyt sinun on ilmoittauduttava tiskille. Siinä ei ole mitään vikaa. Ongelma on vain siinä, että kun itse olen tässä pariin kertaan asioinut rakennusvalvonnassa, niin kukaan ei vastaa Front Officen soittoihin. Ei edes silloin, kun kaikki henkilöt olivat kyllä paikalla.

Kaupungin nettisivuilla oli rakennusvalvonnasta maininta: ”Toiminta-ajatus on palvella ja ohjata rakentajia sekä suunnittelussa että rakentamisessa lupakäsittelyn ja valvonnan avulla.” Palvelu ja ohjaus toteutuvat vain tekstinä nettisivulla. Itse olen esimerkiksi odotellut tässä kohta neljä kuukautta, että kuuden neliö vajaani koskeva toimenpidelupa saadaan käsiteltyä. Muutenkin olen saanut kysyä jokaisen yksityiskohdan perään. Etukäteen en ole ohjausta saanut eikä edes hakemukseni puutteista kerrottu ennen kuin itse kyselin niiden perään.

Nämä ovat, kuten jo sanoin, aika pieniä asioita, mutta omiaan lisäämään tyytymättömyyttä. Ja kuten Koskela blogissaan totesi, on kaupungissa paljon hyvääkin. Siitä olen samaa mieltä. Mutta jos etsitään syitä tyytymättömyyteen, niin silloin on vähäksi aikaa laitettava hyvät asiat sivuun ja pohdittava niitä huonoja. Kerro siis omia kokemuksiasi. Mihin sinä olet tyytymätön Pietarsaaressa?

Read Full Post »

eePietarsaareenkin on saatu Toriparkki. Sillä on oikein nimikin: Toriparkki Ludvig. Kuvaavaa toki on, että vaikka itse parkkihalli on valmis, eivät nettisivut toimi kunnolla vieläkään. Vanha sananlasku sanoo, että: ”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. Siitä taitaa olla täälläkin kysymys. Kun itse kuulin ensimmäisen kerran hankkeesta, olin vähän skeptinen sen suhteen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että kaupunki kehityy, mutta en vain itse osannut nähdä, että täällä olisi ollut tarvetta parkkiluolalle. En osaa edelleenkään.

Pietarsaaressa on käyty keskustelua siitä, että ihmiset eivät ole oikein löytäneet Toriparkkiin. Joku kertoi nähneensä kuvan, jossa tyhjässä parkkihallissa oli nuori mies skeittaamassa. Koko hallissa ei ollut auton autoa. Edelleen Pietarsaaren Sanomien lyhyt uutinen kertoo, että lähes parinsadan autopaikan hallissa oli joulua edeltävänä sunnuntaina vain kaksi autoa. Teiden varret ja tori olivat täynnä. Mutta ei kyse ole löytämisestä, ei näin pienessä kaupungissa ole vaikeuksia löytää yhtään mitään. Ongelma on siinä, että Toriparkin hinnat ovat liian korkeat. Täällä parkkihinnat ovat samaa tasoa, kuin Vaasan Toriparkissa. Palvelut ja tarjonta eivät kuitenkaan ole lähelläkään Vaasan tasoa. Toisaalta esimerkiksi Kokkolassa sekä Chydeniuksen että Halpa-Hallin parkkitalot ovat ilmaisia. Molempien kaupunkien, Kokkolan ja Vaasan palvelut ovat aivan toista luokkaa Pietarsaareen verrattuna.

28.12. julkaistussa Pietarsaaren Sanomien uutisessa kerrotaan, että Toriparkissa voidaan odotella jopa parikin vuotta, että ihmiset oppivat käyttämään parkkia. Luonnollisesti kaupungissa ajatellaan, että myös teiden varsilla olevia parkkipaikkoja vähennetään ja niitä muutetaan maksullisiksi. Jos saan toimia profeettana, niin kerron, että siitä on seurauksena se, että keskustan yrittäjät alkavat moittia sitä, etteivät asiakkaat enää tule keskustaan. Itse asiassa täällä on kokeiltu maksullisia parkkipaikkoja aina silloin tällöin, mutta aina ne ovat poistuneet. Näin pienessä kaupungissa ei vain kukaan halua maksaa pysäköinnistä. Ei ainakaan paljoa. Sanon nyt senkin, että minä en aio maksaa koskaan pysäköinnistä tässä kaupungissa. Asun sen verran lähellä keskustaa, että menen sinne pyörällä ja kauppareissuni suuntaan automarketteihin, joissa parkkitila on ilmaista. Jo nyt monia Pietarsaaren kivijalkakauppoja vaivaa se ongelma, että tavaraa ei ole hyllyssä. Aina voidaan toki tilata, mutta sen osaan itsekin. Ja usein olen sen tien valinnutkin.

Luulen, että kaiken pohjalla on joillakin tahoilla vallitseva harhakäsitys siitä, että Pietarsaari on jotenkin houkutteleva kaupunki. Ja tässä kaupungissa on paljon hyvää ja kaunista. Tämä ei vain ole niin elinvoimainen, niin houkutteleva ja niin vetävä, kuin mitä jotkut tästä ajattelevat. Ja siksi ison kaupungin parkkijärjestelyt ja parkkihinnoittelu yhdistettynä pienen kaupungin palveluihin on tuhoon tuomittu yhdistelmä.

Read Full Post »

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

smartphone-sliderTulin vaihtaneeksi tänä syksynä työpaikkaa. Uusi työni on haastava ja mielenkiintoinen, mutta samalla se on vienyt sen vähänkin energian, jota minulla on ollut näiden blogipostausten kirjoittamiseen. Nyt, kun viimein löysin aikaa ja voimia kirjoittamiseen huomaan, että olen taas tutun aiheen äärellä. Kirjoitin samaan teemaan liittyen viimeksi aiheella: kevätallergia. Voi olla, että tämä kaikki on vain keski-ikäistyvän miehen änkyröintiä, mutta kai sillekin tässä maailmassa on oma tilansa.

Luulen, että vaimoni oli menneellä viikolla tarkoituksella jättänyt Helsingin Sanomat auki minua varten, kun tulin ruokatunnille töistä. Lehti oli auki kohdasta, jossa oli iso otsikko: ”Nykyteknologia ahdistaa monia”. Voit toki lukea itse koko jutun, mutta idea selviää otsikostakin. Jutusta käy muun muassa ilmi se (itsestäänselvyys?), että moni ihmettelee nykymenoa, jossa ihmiset vain vahtaavat älypuhelimiaan. Edelleen kerrottiin, että useat ihmiset ovat ihan omasta valinnastaan päättäneet jäädä älypuhelinten ja sosiaalisen median ulkopuolelle. Ja sitähän teknologialla useimmiten näissä yhteyksissä tarkoitetaan: älypuhelimia ja sosiaalista mediaa.

Olen myös tässä syksyn ja talven aikana kaivannut entistä enemmän luontoon. Tavallisena arki-iltana saatan lievittää luontokaipuutani paradoksaalisesti teknologian välityksellä: Katson iPadilläni YLE:n Areenasta Erätulilla-ohjelmaa. Samalla suunnittelen seuraavia eräretkiä ja pakoa kaiken hälinän keskeltä luonnon rauhaan. Tuoreessa jaksossa kerrottiin Pääkaupunkiseudun ja IT-alan Hankasalmeen ja puusuksien valmistamiseen vaihtaneesta miehestä. Päällimmäinen tunteeni oli kateus, vaikka asuinseutuni ei mikään metropoli olekaan, enkä onnekseni ole työssä IT-alalla. Omaan vieroitusprosessiini kuuluu alkusyksystä tekemäni päätös jäädä pois Facebookista. Se oli parhaita tekemiäni päätöksiä. Instagram on ainoa sosiaalisen median alustani, koska pidän valokuvista, eikä Instagram vaadi samanlaista läsnäoloa kuin moni muu.

Tänään, kun istuimme keittiössä perheen yhteisen ruokahetken aikaan, kävimme tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Tyttäreni oli ollut ystävänsä synttärijuhlissa ja totesi meille: ”Mun mielestä synttäreillä ollaan juhlimassa sitä, joka syntymäpäivä on. Tuolla vain kaikki tuijottivat puhelintaan, oli tosi ärsyttävää”. Voin uskoa sen. Moni ikäiseni ja kaltaiseni änkyrä on huomannut, että esimerkiksi työpaikan kahvitunti ei enää ole rentouttava rupatteluhetki, vaan tilaisuus, jossa kaikki kaivavat oman puhelimensa ja alkavat selailla virtuaalimaailmaa. Itse olen jo pitkään vältellyt koko kahvitaukoja. Turha on tuttua miestä kiusata.

Voi tosiaan olla, että tämä on vain omaa änkyröintiäni, mutta minä uskon, että joku lukijoistani tunnistaa tästä itsensä. Ehkä sinuakin ärsyttää ja ahdistaa nykyteknologia. Ehkä sinäkin salaa kaipaat luontoon, eräelämään ja sinne, missä tietokoneet ja puhelimet eivät ole pääroolissa. (Ja kyllä, minä kirjoitan tätä tietokoneella. En inhoa teknologiaa sinänsä. Inhoan vain sitä otetta, joka teknologialla on meihin.) Ehkä sinäkin ärsyynnyt, kun kanssaihmisten huomio on kiinnittynyt pieneen hohtavaan ruutuun sen sijaan, että he keskustelisivat kanssasi. Luulen kuitenkin (tai ainakin toivon), että kaikki tuo edellämainittu: teknologiainho, siirtyminen pois älypuhelinmaailmasta ja puhelintuijotukseeen kyllästyminen paisuvat aikanaan oikeaksi liikehdinnäksi, jolloin monet saavat jälleen elämänsä takaisin.

Minä en tiedä, mitä asialle voisi juuri nyt tehdä. Pyydän vain, että minun seurassani et koske puhelimeesi, ellei ole pakko. Onko se mielestäsi kohtuutonta?

Read Full Post »

fdaTässä pitkin viikkoa on silmiini sattunut uutisia siitä, kuinka eri mediatalot ovat päättäneet rajoittaa tai lopettaa kokonaan kommentointimahdollisuuden verkkosivuillaan. Luullakseni Helsingin Sanomien NYT-liite avasi pelin, johon ilmeisesti ainakin MTV3 ja Ylekin harkitsevat liittyvänsä. Luulen, ettei kenellekään nettikeskusteluita seuranneelle ole yllätys, että yksinkertainenkin keskustelu saattaa eskaloitua hämmästyttävän nopeasti.

Yksi ärsyttävä piirre monessa nettikeskustelussa on tuotu hyviin NYT-liitteenkin mainitsemassa, alunperin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistu parodioiva pakina: Vilkasta keskustelua internetissä. Vaikka kyseessä on parodia, niin eipä se taida kovin kaukana todellisuudesta olla. Ihmiset vastaavat reaalimaailmassakin asian vierestä ja menevät henkilökohtaisuuksiin kovin neutraalinkin asian käsittelyssä.

Aikana ennen Facebookia olivat monella sivustolla suosiossa vieraskirjat. Sellainen oli käytössä silloisen seurakuntani sivustollakin ja työni kautta jouduin sitä moderoimaan. Itselleni oli melkoinen yllätys huomata, kuinka suuri moderoinnin tarve todella oli. Kyseessä oli siis tutun seurakunnan vieraskirja, joten melko nopeasti tunnistin nekin kaverit, jotka kommentoivat nimimerkin takaa. Useimmat, jopa pöyristyttävät kommentit eivät siis olleet mitenkään ulkopuolelta tulleita, vaan ihan tuttujen ihmisten kirjoittamia.

Tuntui kuin joillakuilla olisi ollut ihan kaksi eri persoonaa. Toisaalta oli se normaaliminä ja sitten se nettiminä, jolla ei juuri rajoitteita tai estoja kommentoinnin suhteen ollutkaan. Myöhemmin kehittelimme sivustolle kommuunin, joka oli monella tapaa Facebookin esiaste. Yksi idea oli, että jokainen on siellä omalla nimellään. Ajatus oli, että omalla nimellä toimiminen rauhoittaisi edes jollakin tavoin keskustelua. Turha toivo.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan lähes olematon harkintakyky. He suoltavat ajatuksensa ja väitteensä suodattamatta ja karkeasti kaiken kansan nähtäville. Sama ilmiö johti aikanaan muun muassa siihen, että gospelartistina aloittanut ja sittemmin musiikkiskaalaansa laajentanut Juha Tapio joutui sulkemaan sivustonsa vieraskirjan tulisieluisten ja kitkerien kommentoijien pilatessa kaikkien tunelman. Kaiketi samankaltainen ”keskustelu” on johtanut nyt myöhemmin siihen, että mediatalot joutuvat tosissaan pohtimaan kannataako ihmisten antaa kommentoida uutisia.

Yksi tällainen tuntemani kahden persoonan ihminen myönsi avoimesti, ettei uskalla sanoa mielipiteitään kasvotusten, mutta netin kautta kaverin mielipiteet olivat lempeästi sanottuna jyrkkiä. Kasvotusten kaveri on miellyttävä, hiljainen ja jopa säyseä, mutta netissä miehestä kuoriutuu Tšingis-kaanin veroinen virtuaalimaailmojen alistaja.

Toinen tuttu henkilö on intoutunut trollaaja. Trollaus, fleimaus ja provosointi ovat hänen arsenaaliaan. Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.”. Se lienee hyvä neuvo politiikassa ja diplomatiassa, mutta ei taida onnistua nettikeskustelussa. Tiedän henkilöitä, jotka haluavat tieten tahtoen ärsyttää jotakuta tuttua vaikkapa Facebookin sekavissä syövereissä. He ovat mielestään suunnanneet trollinsa tietylle henkilölle, mutta ihmettelevät, kun kaverit alkavat karttaa heitä. Trollauksissa ja provosoinneissa on se haittapuoli, että itse ei oikein voi päättää että kuka niihin reagoi ja miten. Vaikka ei pitäisi provosoitua, niin minkäs teet kun provosoiduttaa.

Edelleen sellainen ominausuus kuin ”lähdekritiikki” alkaa olla valitettavan harvinainen ilmiö. Sitä toki ilmenee kaikilla elämän osa-alueilla, mutta esimerkiksi nyt ajankohtaiseen maahanmuutto- tai pakolaiskeskusteluun ovat jo pitkään liittyneet tilastot, joita joku laatii autotallinsa nurkassa ja esittää sitten validina tutkimustuloksena kaikelle maailmalle. Näihin ”tutkimuksiin” nojaavia kommentoijia sitten riittää.

Pastorina minua tietysti harmittaa, että kaverit, jotka nostin esimerkiksi, ovat Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvia. Tiedän, että meissä on monia sellaisia, joista ei päällimmäisenä välity se, että meille Jeesus ja hänen opetuksensa ovat tärkeitä. Tiedän, että moni uskovaiseksi itseään sanova on samalla äärimmäisen tiukka, tuomitseva ja negatiivinen kommenteissaan. Silti tunnen monia hyviä keskustelijoita ja ajattelijoita, joita yhdistää sama usko.

Paavali, yksi kristittyjen rakastetuimmista opettajista sanoo kirjeessään galatalaisille, että: ”Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” Kaikki kolme lienevät edelleen hyviä neuvoja ihan meille suomalaisillekin.

Read Full Post »

Older Posts »