Korpialttari

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.