Tässä pitkin viikkoa on silmiini sattunut uutisia siitä, kuinka eri mediatalot ovat päättäneet rajoittaa tai lopettaa kokonaan kommentointimahdollisuuden verkkosivuillaan. Luullakseni Helsingin Sanomien NYT-liite avasi pelin, johon ilmeisesti ainakin MTV3 ja Ylekin harkitsevat liittyvänsä. Luulen, ettei kenellekään nettikeskusteluita seuranneelle ole yllätys, että yksinkertainenkin keskustelu saattaa eskaloitua hämmästyttävän nopeasti.
Yksi ärsyttävä piirre monessa nettikeskustelussa on tuotu hyviin NYT-liitteenkin mainitsemassa, alunperin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistu parodioiva pakina: Vilkasta keskustelua internetissä. Vaikka kyseessä on parodia, niin eipä se taida kovin kaukana todellisuudesta olla. Ihmiset vastaavat reaalimaailmassakin asian vierestä ja menevät henkilökohtaisuuksiin kovin neutraalinkin asian käsittelyssä.
Aikana ennen Facebookia olivat monella sivustolla suosiossa vieraskirjat. Sellainen oli käytössä silloisen seurakuntani sivustollakin ja työni kautta jouduin sitä moderoimaan. Itselleni oli melkoinen yllätys huomata, kuinka suuri moderoinnin tarve todella oli. Kyseessä oli siis tutun seurakunnan vieraskirja, joten melko nopeasti tunnistin nekin kaverit, jotka kommentoivat nimimerkin takaa. Useimmat, jopa pöyristyttävät kommentit eivät siis olleet mitenkään ulkopuolelta tulleita, vaan ihan tuttujen ihmisten kirjoittamia.
Tuntui kuin joillakuilla olisi ollut ihan kaksi eri persoonaa. Toisaalta oli se normaaliminä ja sitten se nettiminä, jolla ei juuri rajoitteita tai estoja kommentoinnin suhteen ollutkaan. Myöhemmin kehittelimme sivustolle kommuunin, joka oli monella tapaa Facebookin esiaste. Yksi idea oli, että jokainen on siellä omalla nimellään. Ajatus oli, että omalla nimellä toimiminen rauhoittaisi edes jollakin tavoin keskustelua. Turha toivo.
Joillakin ihmisillä tuntuu olevan lähes olematon harkintakyky. He suoltavat ajatuksensa ja väitteensä suodattamatta ja karkeasti kaiken kansan nähtäville. Sama ilmiö johti aikanaan muun muassa siihen, että gospelartistina aloittanut ja sittemmin musiikkiskaalaansa laajentanut Juha Tapio joutui sulkemaan sivustonsa vieraskirjan tulisieluisten ja kitkerien kommentoijien pilatessa kaikkien tunelman. Kaiketi samankaltainen ”keskustelu” on johtanut nyt myöhemmin siihen, että mediatalot joutuvat tosissaan pohtimaan kannataako ihmisten antaa kommentoida uutisia.
Yksi tällainen tuntemani kahden persoonan ihminen myönsi avoimesti, ettei uskalla sanoa mielipiteitään kasvotusten, mutta netin kautta kaverin mielipiteet olivat lempeästi sanottuna jyrkkiä. Kasvotusten kaveri on miellyttävä, hiljainen ja jopa säyseä, mutta netissä miehestä kuoriutuu Tšingis-kaanin veroinen virtuaalimaailmojen alistaja.
Toinen tuttu henkilö on intoutunut trollaaja. Trollaus, fleimaus ja provosointi ovat hänen arsenaaliaan. Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.”. Se lienee hyvä neuvo politiikassa ja diplomatiassa, mutta ei taida onnistua nettikeskustelussa. Tiedän henkilöitä, jotka haluavat tieten tahtoen ärsyttää jotakuta tuttua vaikkapa Facebookin sekavissä syövereissä. He ovat mielestään suunnanneet trollinsa tietylle henkilölle, mutta ihmettelevät, kun kaverit alkavat karttaa heitä. Trollauksissa ja provosoinneissa on se haittapuoli, että itse ei oikein voi päättää että kuka niihin reagoi ja miten. Vaikka ei pitäisi provosoitua, niin minkäs teet kun provosoiduttaa.
Edelleen sellainen ominausuus kuin ”lähdekritiikki” alkaa olla valitettavan harvinainen ilmiö. Sitä toki ilmenee kaikilla elämän osa-alueilla, mutta esimerkiksi nyt ajankohtaiseen maahanmuutto- tai pakolaiskeskusteluun ovat jo pitkään liittyneet tilastot, joita joku laatii autotallinsa nurkassa ja esittää sitten validina tutkimustuloksena kaikelle maailmalle. Näihin ”tutkimuksiin” nojaavia kommentoijia sitten riittää.
Pastorina minua tietysti harmittaa, että kaverit, jotka nostin esimerkiksi, ovat Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvia. Tiedän, että meissä on monia sellaisia, joista ei päällimmäisenä välity se, että meille Jeesus ja hänen opetuksensa ovat tärkeitä. Tiedän, että moni uskovaiseksi itseään sanova on samalla äärimmäisen tiukka, tuomitseva ja negatiivinen kommenteissaan. Silti tunnen monia hyviä keskustelijoita ja ajattelijoita, joita yhdistää sama usko.
Paavali, yksi kristittyjen rakastetuimmista opettajista sanoo kirjeessään galatalaisille, että: ”Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” Kaikki kolme lienevät edelleen hyviä neuvoja ihan meille suomalaisillekin.
Korpialttari 
Ajattelija saisi olla myös hyvä keskustelija. Hyvä keskustelu on ajattelun suodatusta. Suodatus kontrolloi korrektiutta. Mikä puuttuu monilta nettikeskustelijoilta. Oikea vastaus ei ole suodatin. Oikea vastaus on kohteen kasvot.
Oikeassa olet, Raimo. Kiitos että kommentoit ja kiitos että luet. Ehkä tavataan taas kasvotusten? 🙂
Meillä kolmella, sekä Raimolla, Ramilla että minulla on juuremme yhteisössä jossa keskustelu ylipäätään – hyvästä keskustelusta puhumattakaan – on vähintäänkin lapsen kengissä, jos sitä ylipäätään on lainkaan. Edes raflaamalla sitä ei tunnu saatavan aikaiseksi. Missäpä sitä siis oltaisi saatu harjoitusta?😇
Tuosta Raimon mainitsemasta ”korrektiudesta” tulee mieleen poliittinen sellainen. Postauksessa viitattuun maahanmuuttokeskusteluun olennaisesti liittyen Pietarsaaren katukuvaan ilmestynyt ”Persuvapaa Pietarsaari” -juliste (jonka ”englanninnos” muuten vitannee tietylle sylttytehtaalle) lienee nykyretoriikassa poliittisesti korrektia ja normaalia faktojen esiin tuomista. Josta kenenkään ei pidä ottaa hernettä nenäänsä.
Mutta jos minä esimerkiksi sanon että: – Suomi on vasta niin vähän aikaa saanut nauttia vihervasemmisto -ja RKP -vapaasta hallituksesta, että se on kuin takavuosina näkemäni tarhasta karkuun päässyt kettu, joka kiersi kehää keskellä tietä eikä osannut nauttia vapaudestaan – olen varmasti vähintäänkin vihapuhuja. Suvaitsemattomuudesta puhumattakaan. Kenties syyllistyn jopa kiihottamiseen kansanryhmää vastaan?!
Totesin juurteni hoidon tarpeen ja juurruin muualle jo kauan sitten.
Hyvä keskustelu käydään tänään äijien kesken Merilässä klo 18-20.
Tervetuloa äijä kuin äijä. Kahvi ilmainen ekakertalaiselle. Aihe 1 Timppa ja siitä
3 luku ”seurakunnan johtajan ominaisuudet”.
Rami blogin toiseksi viimeisen kappaleen viimeisen virkkeen sivulauseesta keskustelisin:
Joita yhdistää sama usko
Lauseen energia on positiivinen. Apostolinen uskontunnustus toteutuu kohdassa”..pyhäin yhteyden, pyhän yhteisen seurakunnan”. Käytäntö voi kuitenkin purkaa plusenergiaa. Jännite onkin jännitystä. Usko yhdistää yhä mutta valituissa kohdin.
Esimerkkinä voisi olla ehtoollisen vieton käytännöt: suljettu, avoin vai vieraanvaraisuuden periaate. Tai toinen: kastekäytännöt. Tai kolmas: sakramentit. Tai neljäs: äiti Marian merkitys. Onko ”yhdistää sama usko” suuri haave. Sen ylätaso Jumaluuden kolmas persoona tunnustetaan: yhdistää. Sen alatasossa on ihmisistä lähtevää poisvalintaa: ei yhdistä.
Kunhan fundeeraan…
Saatan olla väärässä(kin) kun sanon, että yksi perustavaa laatua oleva edellytys hyvälle keskustelulle on, että se käydään tasolla johon kaikki siihen osallistuvat yltävät. 😇
Myös hyvä mittari ja koetinkivi on se, että vaikka sitä käydään sellaisten kesken, jotka ovat totaalisen eri mieltä itse aiheesta, sitä silti voidaan käydä ilman puukkoja ja puntareita.
Koska tuo ”että he yhtä olisivat” löytyy Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta, voidaan todeta siitä haaveilevan olevan korkeimmassa mahdollisessa seurassa. Realistina sanon että kyllä se ”haave” on, ja taitaa sellaiseksi jäädäkin. Näin ajatteleva ei hänkään ole yhtään huonommassa seurassa. Sillä, kuten jokainen Raamattua tunteva tietää; Jeesus itse (joka muuten ei ollut poliittisesti korrekti) on sanonut: ”kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?”
Olenkin näkemässä uskovien tehtäväksi evankeliumin avulla – maailman parantamisen sijaan – poimia ”kuin kekäleitä tulesta” niitä jotka tahtovat tulla poimituiksi.
Tässä nykyisessä monikulttuurikristillisessä ilmapiirissä ”yhtä oleminen” taitaa tarkoittaa sellaista ekumeniaa jossa jopa – jos vähän kärjistää – Kristusta ja Beliaria yritetään yhdistää.
Kastekäytännöt; lapsi, -aikuis -vaiko raamatullinen uskovien kaste, lienevät kysymyksiä joista taitetaan peistä vielä ikuisuudessakin.
Niin, suurilla vaatimuksilla ei tätä yhtä olemista ei pidä lähestyä. Ei ainakaan tavallisen tallustelijan. Jubileeraavimpia kokemuksia minulla on ollut kokea
yhteys siinä missä en ole sitä odottanut. Olen kuvannut kokemusta ”ai sinäkin”.
Ai sinäkin -kokemus on kolahtanut myös ehtoollispöydässä, jumalanpalveluk-
sissa, kokoontumisissa, keskusteluissa äijä-tasolla. Ai sinäkin -kokemus ei ole
lakannut hurmaamasta.
Joita yhdistää sama usko on parhaimmillaan arkipäivän kohtaamisissa. Suuria
jeesusteluita vailla sanavalikoima ja ilme paljastaa: tässä on sama usko.
Se se vasta on upeaa.
Kuin kekäleitä tulesta on nasevasti sanottu!
”Äiti Marian merkitys”; johon Raimo pohdinnassaan viittasi, herättää mielessäni jonkinlaisen ajatuskuvion – Kutsuttakoon sitä vaikkapa nimellä: Tavallisen talonpoikaisteologin kirkkopoliittisesti epäkorrekti mutu-hajatelma – ettei Jeesus mitä ilmeisemmin ollut katolinen. 😇
Sillä mistään (Raamatusta) en ainakaan minä löydä edes vihjettä Marian Jumalan synnyttäjän ominaisuutensa vuoksi pyhimykseksi korottamisesta. Saatikka että hänet Jumalan äidin ominaisuudessa tulisi korottaa lähestulkoon jumaluuden neljänneksi persoonaksi! Ei edes ristiltä, – jossa nyt viimeistään olisi luullut kuultavan noin tärkeän asian – tuota vihjettä saatu; kun Jeesus kauniisti mutta koruttomasti jaksoi vielä huolehtia äidistään:
”Kun Jeesus näki äitinsä ja sen opetuslapsen, jota hän rakasti, seisovan siinä vieressä, sanoi hän äidillensä: ”Vaimo, katso, poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Katso, äitisi!” Ja siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa.” (Joh. 19:26-27)
Joita yhdistää sama usko on asenteellisuudesta niin vapaa olotila kuin mahdollista. Annan mahdollisuuden, sitä se on. Marian ja Elisabetin rukoukset Luukas 1:ssä ovat valloittavia.
Jos antaisi neitsyt ja äiti Marialle mahdollisuuden Ave Maria –rukouksen kautta:
”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi.
Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus.
Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta
nyt ja kuolemamme hetkellä. Aamen.”
Sävellyksenä rukousta on esitetty muun muassa vapaissa suunnissa. Ja muun muassa Jaakonkatu 25:n sali ja sen yleisö kuunteli Ave Mariaa sellon sävelillä. Haltioituminen sävelkulkuun on lähellä ja rukouksen sisältö on edellä..
Schubertin sävellys inspiroi rukousmielelle:
Äiti Marian merkitys eräälle ortodoksille on: ”Äiti kyllä tietää missä Poika on”. Hyvä pointti,
Yhdistää on yhtä merkityksellinen verbi kuin erottaa…mutta kumman kannattaisi valita.Tämä on monimutkainen aihe. Oma mukavuusalue on yleensä kapea. Olisiko ehtoollisaihekin monimutkainen tarkastelussa: joita
yhdistää sama usko.
Jatkan vielä. Livets Ordin perustaja Ulf Ekman konvertoitui roomalais-katoliseen kirkkoon viime vuonna. Lainaus seurakuntalainen.fi sivustolta:
Ulf Ekman, 63, kirjoittaa Dagens Nyheter -lehdessä kääntymisensä syistä. Hän kertoo, että hän on vaimonsa Birgitan kanssa tutustunut vuosituhannen vaihteen jälkeen elävään katoliseen uskoon erityisesti ulkomailla. Näiden kohtaamisten myötä he alkoivat pohtia kristikunnan hajanaisuutta. ”Aloimme nähdä, että kirkon jatkuvuus ei ole vain teologista, hengellisten kokemusten tai toiminnan jatkuvuutta, vaan aivan konkreettista jatkuvuutta näkyvässä ja pysyvässä kirkossa”, Ekman kirjoittaa.
Ekman tuli siihen käsitykseen, että tämä jatkuvuus ja Kristuksen todellinen ruumis on aidoimmillaan katolisessa kirkossa. Tähän näkemykseen häntä johti ”kirkon sakramentaalisen ulottuvuuden syvempi ymmärtäminen” ja ”kiinnipitäminen aidosta auktoriteetista, joka voi ratkaista ja näyttää tietä sekä oppikysymyksissä että moraalisissa kysymyksissä.”
Mitä sanoin edellä: Monimutkainen aihe.
Saatan olla turhankin epäluuloinen, mutta minusta tämä keskustelu näyttäisi alkavan vääjäämättömästi ohjautua sellaiselle raiteelle, jossa paavin istuimen kannattaminen näyttäytyisi vähintäänkin houkuttelevassa valossa. Olen vainoharhaisuuteni(?) kanssa kuitenkin enemmän kuin mielelläni väärässä.
Mutta, suoran viestinnän ihmisenä: ennen kuin asia nyt kuitenkaan ehtii mennä liian monimutkaiseksi, sanon omalta kohdaltani jo tässä vaiheessa: kiitos vaan, mutta ei kiitos! 😇
En ole aikaisemmin tiennyt juurikaan mitään Ulf Ekmanista, mutta nyt tiedän sen verran kuin oheinen Mellerin postaus kertoo. Ja goolettamalla toki löytyy varmasti lisääkin.
Laitan tähän ennen linkkiä ikäänkuin saatesanoiksi otteen postauksen lopusta, jossa todetaan Juha Ahvion sanoneen: ”Ajassamme näkyy kaksi liikehdintää: karismaattisissa piireissä etsitään auktoriteettia, joka hyvinkin on paavi, muitten kristittyjen tie kulkee selkeään reformoituun kristillisyyteen, jossa Sana ratkaisee.”
http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/522/tapaus_ulf_ekman
Ramin blogin yhdestä sivulauseesta aloitin . Otan tähän nyt koko kappaleen:
””Pastorina minua tietysti harmittaa, että kaverit, jotka nostin esimerkiksi, ovat Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvia. Tiedän, että meissä on monia sellaisia, joista ei päällimmäisenä välity se, että meille Jeesus ja hänen opetuksensa ovat tärkeitä. Tiedän, että moni uskovaiseksi itseään sanova on samalla äärimmäisen tiukka, tuomitseva ja negatiivinen kommenteissaan. Silti tunnen monia hyviä keskustelijoita ja ajattelijoita, joita yhdistää sama usko.””
Ymmärrän Ramin siten, että hän ottaa etäisyyttä äärimmäiseen tiukkuuteen, tuomitsevaisuuteen ja negatiivisuuteen. Kuin huokauksena on sitten loppulause: ” Silti tunnen….”. Tuttavuuden pointtina on joita yhdistää sama usko. Tämä pointti ei ole itsestään selvyys ”moni uskovaiseksi itseään sanova ” –ihmisissä. Olen avannut lausetta joita yhdistää sama usko. Se ovi on vaikea avata. Jumissa se ei silti ole.”Ai sinäkin” –kohtaamiset jatkunevat, sitä toivon. Äärimmäinen tiukkuus, tuomitsevaisuus ja negatiivisuus panee Ramin lailla huokaisemaan, ei kai vain se taas nytkin esiin pomppaa. M.O.T.
Lainasin Ulf Ekmania itseään. En muita. Korrektia Ekman-viittestä kun kyse.
Lyhyt palaute Mellerin kirjoituksesta Tapaus Ekman:
Meller käy kuumana.
Kuitenkin Meller ja Ekman näyttävät sielunveljiltä. Puuha-Petejä molemmat. Touhuttu on. Jäljet jääneet.
Teologian tohtori Ahvion karismaattiset ja muut kristityt – mitä ne on?
Ahvio on kontrannut Mellerin tarvetta, patmoslaisia kun keskenään ovat.
Ahvio paljastaa epävarmuutensa: …”joka hyvinkin on paavi.” Hyvinkin tarkoittaa
hyvin lähellä ja melkein. Yhtälailla voisi todeta: ”joka hyvinkin on Obama”
Tohtorismiehenä Ahvio ei mene lausuntoansaan olemalla ehdoton.
Ei pyromaanillakaan helppoa ole. Yritti polttaa vesilaitoksen.
Yleisesti ottaen lienee niin, että hengellisiin tai teologisiin asioihin liittyy paljon sellaista, jossa voi antaa vapauden vallita. Yhtä lailla on kuitenkin sellaisiakin asioita, jotka käsittääkseni kannattaa pitää luovuttamattomina.
Eli vaikka minä joissakin asioissa kavahdankin tiukkuutta ja negatiivisuutta, niin on toki asioita, joissa mielestäni tiukka tulkinta on varmempi kuin sellainen, jota voisi luonnehtia vaikkapa liberaaliksi. On myös niin, että kantaansa maltillisesti perusteleva, mutta toisella kannalla oleva, on kovin helppoa leimata tiukkapipoksi. Sitä tuomitsevuutta, tiukkuutta ja negatiivisuutta kun esiintyy myös niissä, jotka luulevat olevansa avarakatseisia ja suvaitsevaisia. M.O.T.
Rami, yleisesti ottaen noinhan se menee. Yhdyn. Oikeassa olemisen oikeus kyttää ihmisten sisällä odottaen omaa tilaisuuttaan.
Asiat, joita on kannattanut pitää luovuttamattomina, niistä olen joistakin saanut luopua.Hyvettä on varovaisuus hömpötyksille, todisteellinen pysyvyys on mielenkiintoista. Tarkastelen ja ”tirkistelen” kysymysmielellä hengellisen kentän käytäntöjä ja aiheita. Annan mahdollisuuden fundeeraukselle kuten jossain taisin mainita. Ehkä Henkikin avaa näkymiä. Henki myös sulkee. Sulkekoon pois ensimmäiseksi tuomion ja halveerauksen.
Ulkona puhaltava tuuli panee toivottamaan kaikille Wilfrid Stinissenin sanoilla:
”Henki on kuin tuuli. Voit antaa hänen tuuletella itseäsi.”
Rami, toivon että menestyt, voit hyvin ja että armolahjasi on ahkerassa käytössä.
– Raimo
Tämä on allekirjoittaneen Ai sinäkin -kokemus tähän astisesta. Tosin ei erityisen hurmaava sellainen. Eikä yhtään haittaa vaikka osoittautuisinkin väärinkäsittäneeksi.
Ensimmäinen reaktioni tuohon sinun ensimmäiseen kommenttisi, Raimo, oli määritellä se jonkinlaiseksi ”snobinpostiksi.” Ajatukset kun tuntuivat liikkuvan sellaisissa korkeuksissa ettei niihin tahdo saada otetta; ei vaikka yrittäisi noudattaa Myllymäen Topin ja Maritan kahvipöydässä tutuksi tullutta kehoitusta: Pitäkää pitkää kättä.
Edelleen Topin Maritassa pysyäkseni muistanet myös, kuinka meillä oli tapana hokea mantraa: Eivät baptistit paljon ole väärässä, mutta ratkaisevasti? Ajattelematta (analysoinnista puhumattakaan) sen syvällisemmin sen merkitystä. Kunhan kiusoiteltiin Maritaa, joka oli lähtöisin baptisteista, ei sen kummempaa.
Olen toisessa yhteydessä todennut – lainaan siis omaa tekstiäni – että: ”jos eksytyksellä olisi otsassa teksti: Hei, olen eksytys, karta minua kaikin voimin, ei se olisikaan eksytys; vai mitä?” Diggaan Timo Soinia (joka, Luoja paratkoon, kertoo olevansa katolinen!) – senkin uhalla että viimeistään nyt joudun kerettiläisenä kivitetyksi – jolta löytyy muutamia kuolemattomia sutkausia. Joista viimeisimpiä (Plokilta) lienee: ”Suomi ei ole konsensusmössölä.” Perustellen ajatusta sillä että demokratiassa puolueiden välillä pitää olla eroja.
Mutta ei silti tulisi mieleenikään liittyä katoliseen kirkkoon.
Olet tarttunut vähän niin kuin hukkuva oljenkorteen tuohon sama usko -sanapariin, yrittäen epätoivoisesti avata sitä meille muille. Josta mieleeni juontuu kohtalotoveri vuosien takaa, joka – tosin huumorin pilke silmäkulmassa – totesi raamatunlukukokemuksestaan: ”Vaikka minä kuinka avasin, niin ei avautunut.”
Tässä nyt käsillä olevassa tilanteessa syynä oven avautumattomuudelle saattaa olla useitakin. Vain yhden haluan nostaa esiin: Oletko nimittäin tullut ajatelleksi että seura, jossa yrität sitä avata, ei ehkä sen avaamista – syystä tai toisesta – haluakaan?
Elämme ajassa jossa sama usko(kin) saattaa tarvita uudelleen määrittelyä, jonkinlaista uus-uskonpuhdistusta joka palauttaisi sen alkujuurilleen. Olen todennut aikaisemmin – jopa twiitannutkin – että luterilainen kirkko näyttäisi nykyisin profiloituvan uskosta puhdistajana. Ja sekin on sentään varsinaisen uskonpuhdistuksen seurauksena aikoinaan irtautunut katolisesta kirkosta!
Taisitpa itse taannoin lanseerata pikkupojan uskontunnustuksen, jossa häneltä kysyttiin: Oletkos sinä uskossa? Vastaus: olen; jatkokysymys: Missä uskossa? Vastaus: Siinä uskossa, että Singerin ompelukoneet ovat maailman parhaita. Joten tarkennus lienee paikallaan.
Niin, missäpä sitä siis oltaisi saatu harjoitusta? -Kuten ensimmäisessä kommentissa totesin. Edes siitä miten vastapuoli kirjallisessa muodossa ilmaisee itseään. Mutta varsinkaan sellaista tilannetta varten, jossa ikäänkuin kuulutaan eri leiriin, eikä niin muodoin vallitsisi konsensuksen yksimielisen harmooninen hyminä.
Ihan vakavamielisenä laitan tähän loppuun muistutuksen (kuullen jo tätä tehdessäni ikäänkuin sieluni korvissa vaatimuksen: määrittele harhaoppi) Tiitus -kirjeestä. Se ei tosin täsmällisesti ohjeista tapauksissa, joissa ”on pelättävissä”, mutta ei se myöskään kehoita vielä etsimään, josko meillä yhteisestä uskosta löytyisi yhteisiä nimittäjiä:
”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti, sillä sinä tiedät, että semmoinen ihminen on joutunut harhaan ja tekee syntiä, ja hän on itse itsensä tuominnut.” (Tiit. 3:10-11)
Tämän, Raimo, nostan vielä esille:
”Asiat, joita on kannattanut pitää luovuttamattomina, niistä olen joistakin saanut luopua. Hyvettä on varovaisuus hömpötyksille, todisteellinen pysyvyys on mielenkiintoista. Tarkastelen ja ”tirkistelen” kysymysmielellä hengellisen kentän käytäntöjä ja aiheita. Annan mahdollisuuden fundeeraukselle kuten jossain taisin mainita.”
Tässä olen kanssasi samaa mieltä. Tosin, kun itse puhun luovuttumattomista asioista, tarkoitan niillä vaikkapa sellaisia käsitteitä, kuten Jeesuksen Jumaluus tai syntien anteeksisaaminen. Niistä luopuminen kun on jo luopumista koko uskosta. Luullakseni olemme samaa mieltä siitä, että on tervettä luopua siitä mitä itse on luullut luovuttamattomaksi ja pitää kiinni siitä, minkä tietää Jumalallekin olevan luovuttamatonta ja pyrkiä tarkasti erottamaan nämä toisistaan.
Mielestäni tarkastelulle, tirkistelylle ja fundeeraukselle tulee aina olla tilaa. Annetaan siis yhdessä tuulen puhaltaa. Menestystä ja hyvinvointia toivon myös sinulle.