Vihdkoinkin on aikaa istua alas ja kirjoittaa. Tuntuu siltä, että elämäni on ollut yhtä hullunmyllyä viimeiset kuukaudet. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle omasta mokasta. Aloin alkusyksystä kyllästymään silloiseen työhöni, joka oli vain puolipäivätyö. Tai ei työssä mitään vikaa, mutta se puolipäivätyön puolipäiväpalkka alkoi jurppimaan. Niinpä päätin alkaa tosissani etsimään uutta työtä. Innokkaana etsiskelin sopivaa vaihtelua työhöni ja laitoin hakemusta menemään, niinkuin kaikki työpaikkoja etsiskelevät. Parin läheltä piti -työpaikan jälkeen pääsin kuin pääsinkin työhaastatteluun ja sain uuden työpaikan. Astetta erikoisempi työaikakaan ei minua pelottanut, sillä täysi kuukausipalkka tuntui siinä vaiheessa kovin houkuttelevalta.
Minä raukka kuvittelin, että voin tehdä kaikenlaista työtä. Olen kuitenkin melko monenlaista hommaa kokeillut ja arvelin, että kyllä tämä uusi haastekin hoidetaan kunnialla. Haasteeksi muodostui kuitenkin se, ettei työssä ollut mitään haastetta. Siitä oppi viikossa kaiken oleellisen ja mitään muuta ei sitten ollutkaan tarjolla. Tajusin tehneeni mokan. En halua mitenkään mollata sitä työpaikkaa, koska siellä oli paljon asioita todella hyvin, mutta se ei vain ollut minua varten. Onneksi meistä pidetään sen verran huolta, että sain melko nopeasti, itse asiassa alle kolmen kuukauden vaihdettua uuteen työhöni. Siinä olen omimmillani ja viihdyn todella hyvin. Nautin jokaisesta työpäivästä ja menen jopa maanantaina tyytyväisenä töihin.
Huomaan kuitenkin sen, että vaikka järki ehtii mukaan kaikkeen tähän, niin sydän on kuin karusellissä pyörisi. On ollut jotenkin harvinaisen irrallinen ja rauhaton olo. Kaksi työpaikan vaihtoa muutamassa kuukaudessa on kyllä aika iso stressin aihe kenelle tahansa. Huomaan itsestäni myös sen, että odotan jo kovasti kesää. Veneilyihmisenä kesä on tietysti suurten odotusten kohde, mutta en muista koskaan elämässäni odottaneeni kesää niin hartaasti kuin nyt odotan. Siinäpä piilee yksi elämän sudenkuopista. Miksi on niin tavattoman helppoa elää aina jossakin muualla kuin nykyhetkessä? Miksi toiset meistä eivät tunnu pääsevän irti menneestä ja toiset elävät jatkuvassa tulevan odotuksessa? Miksi on niin vaikeaa välillä olla tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt?
Minä toivon, että kun kevät etenee, valo lisääntyy ja sydämeni pääsee samalle levelille pääni kanssa, minä oppisin nauttimaan ihan vain jokaisesta päivästä sellaisenaan. Muuten tämä ennestäänkin lyhyt elämä menee todella nopeasti ohi, vai mitä?
Korpialttari 
Tuttu tunne. Omakin syksy meni täysin sumussa kahdessa työssä ja väleissä työttömänä. En kyllä kadehdi ihmisiä, jotka joutuu tekemään aina vain lyhyttä pätkää. Tuo työn mielekkyys ja pysyvyys on vaan aika iso osa ihan sitä perus arjen onnellisuutta.
Niin se on. Silloin kun sattuu olemaan siinä etuoikeutetussa asemassa, että on työtä, niin sitä ei tule aina ajatelleeksi työn osuutta onnellisen elämän rakenteessa.
Olen joskus työelämässä vielä ollessani törmännyt sellaiseenkin ajatukseen, että ”ei tänne ole tultu viihtymään, vaan työtä tekemään”, jonka ajatuksen voi mielestäni jättää omaan arvoonsa. Tai sitten soveltaa itseensä, ihan miten kullekin sopii. Kuvannee kuitenkin hyvin sitä, miten erilaisia – ja eri lailla ajattelevia me ihmiset olemme.
Olen kuitenkin vakuuttunut siitä että sellainenkin, joka ei ole tullut viihtymään ”tykkää” enemmän työpaikasta jossa bonuksena palkan lisäksi vielä viihtyykin. Ehkä poikkeuksena masokisti, mutta se onkin sitten eri tarina. Itse olen vahvasti sitä mieltä (ehkäpä jäkiviisaastikin), että viihtyminen ajaa jopa palkan edelle. Mutta tottakai palkalla pitää tulla toimeen, eihän se pelkkä viihtyminen elätä!
Paperimiehiä olen todennut kadehdittavan hyvistä ansioista, ja tottahan se on, ei ainakaan minulla ollut valittamista. Väittävät jopa monen akateemisen ammatin jäävän palkoissa jälkeen.
No, viime vuodet ovat saattaneet tuoda ”balsamia haavoihin” monelle kadehtijalle, sillä sen verran on kato käynyt alan työpaikoissa. Vakansseja on vähennetty ja niille, joilla vielä on työtä, on sälytetty lakkautettujen vakanssien työt entisten lisäksi.
Yksi enemmän tai vähemmän vaiettu totuus tuosta vuorotyöllä itsensä elättämisestä on se, etteivät kaikki kykene nukkumaan päivisin. Saattaa toimia aluksi, ja varsinkin nuoremmalla iällä, mutta aika moni joutuu ennemmin tai myöhemmin turvautumaan kemialliseen uneen, eli käyttämään ainakin nukahtamislääkkeitä yövuoroa tehdessään. Eikä tuossa tilanteessa ihminen luonnollisetikaan ole niitä kaikkein aurinkoisimpia, joka tosin sekin luonnollisesti vaihtelee luonteen mukaan.
Olenkin, sen lisäksi että olen todennut vuorotyön olevan robottien hommaa, puoli leikilläni(?) arvuutellut: Mitä eroa on yövuoroa tekevällä paperimiehellä ja ihmissudella? No, eipä tuossa sen kummempaa eroa ole kuin että ihmissusi taitaa olla taruolento. 😉