Viime viikonloppuna vietimme porukalla jo perinteiseksi muodostunutta Vedä Henkeä -leiriämme. Tällä kertaa olimme muutaman vuoden tauon jälkeen taas Larsmon Lähetyskodilla ja olikin sopivan mukavaa ja nostalgista viettää leiriä samalla paikalla, jossa jo yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin leireilemässä lapsena. Kun vielä puhujavieraanamme oli loistava Lasse Kujanen, jolla on myös yhteistä historiaa kanssani, oli nostalgiaa tarjolla ihan roppakaupalla.
Tulimme siinä aamukahvia hörppiessämme jutelleeksi nuoruuden urheiluharrastuksista ja -muistoista. Innokkaana jalkapallomiehenä Lasse muisteli, kuinka oli aikoinaan pelannut kohtuullisen tasokkaassa alasarjajoukkueessa mukana. Tuon joukkueen pelaajisto koostui sellaisista miehistä, jotka kaikki olivat olleet hyviä junioripelaajia, mutta elämän polut olivat vieneet heidät muihin suuntiin ja kukaan ei oikeastaan ollut voinut tai halunnut katsoa sitä, kuinka pitkälle rahkeet olisivat jalkapallossa riittäneet. Lasse kertoi kuinka yhtenä vuotena heidän joukkueensa kuitenkin pääsi mukaan aina nousukarsintoihin asti. Ratkaisupelien alla avainpelaajia ei kuitenkaan näkynyt. Joku oli lähtenyt ihan tyttöystäväänsäkin katsomaan toiselle paikkakunnalle. Lasse kertoi siinä yhtäkkiä tajunneensa, etteivät nuo pelikaverit todellisuudessa halunneetkaan nousta ylemmälle sarjatasolle. He kyllä saattoivat sanoa kaikki oikeat sanat ja puhua ”tsemppaamisesta” ja ”taistelusta”, mutta he olivat täysin tyytyväisiä omalla sarjatasollaan pelaamiseen.
Luin tänä kesänä ystäväni suosituksesta Juhani Tammisen kirjan Takaisin peliin. Työuupumuksesta ja sen voittamisesta kertova kirja sisältää myös Tamin kertomuksen Vaasan Sportin tilanteista. Tami kertoo lähes Lassen tavoin tajunneensa, ettei Vaasassa itse asiassa haluttukaan nousta SM-liigaan asti. Sielläkin kyllä puhuttiin noususta ja kaiketi ”tsempistä” ja ”taistelusta”, kuten niin usein urheilussa puhutaan, mutta todellinen tahto puuttui. Kuulin myöhemmin, että joidenkin arvioiden mukaan puolet Vaasalaisten joukkueesta olisi mennyt vaihtoon, koska heidän kapasiteettinsa ei vain olisi riittänyt liigaan. Laji ja taso on toinen, mutta asenne sama.
Voin kyllä jotenkin ymmärtää noita tilanteita. Itse olen pelannut salibandya alasarjoissa. Muistelen, että viitosdivarista aina kakkoseen asti tuli pelejä koettua. Olisi hienoa voida sanoa, että olin hyvä pelaaja, mutta totuus on kyllä se, että siellä kakkosdivarissa mentiin jo kyllä minun osaamiseni äärirajoilla. Alemmissa sarjoissa peli oli vielä kohtuullisen helppoa ja mukavaa, mutta mitä ylemmäs mentiin sitä vaikeampaa se oli. Jossakin vaiheessa minäkin olisin ollut tyytyväinen ihan vain pysymään paikallani. Tottakai minäkin osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta en välttämättä olisi halunnut nousta ylemmälle sarjatasolle. Nousuhan tuo mukanaan lisää työtä. Pitää harjoitella enemmän, pelimatkat pitenevät ja pelejä tulee vastaan tiuhemmin. Menestys tuo mukanaan vastuuta.
Me pohdimme kahvikupin äärellä Lassen kanssa sitä, että usein näin käy myös seurakunnissa. Me kyllä osaamme puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta useimmiten me olemme jo tyytyväisiä omaan sarjatasoomme. Me osaamme antaa oikeat vastaukset ja tiedämme, mitä meiltä odotetaan ainakin keskusteluissa, mutta samalla toivomme, ettei meitä otettaisi ihan vakavasti. Tarkoitan sitä, että kun nuorena poikana kuuntelin kuinka pastori innosti meitä kadulle evankelioimaan eli jakamaan traktaatteja (jota olen muuten aina inhonnut), osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja olla hengessä mukana, mutta toivoin silti, ettei tuo kadullelähtö koskaan toteutuisi. Seurakuntaskenessä haaveillaan usein herätyksen ajasta. Sekulaarille lukijalleni kerron, että se on aikaa, jolloin ihmisiä kiinnostaa erityisen paljon hengelliset asiat ja ihmisiä tulee eri kirkkoihin ja seurakuntiin etsimään vastauksia elämän kysymyksiinsä. Sellaisia aikoja koetaan aina silloin tällöin. Useimmiten me emme kuitenkaan ole valmiita siihen työhön ja muutokseen, mitä tuollainen aito ja todellinen herätys tuo tullessaan. Me kyllä osaamme puhua oikeita asioita. Me haluamme, että ihmiset tulisivat mukaan toimintaan, mutta emme kuitenkaan halua heidän istuvan meidän paikallemme tai tuovan omia muutosehdotuksiaan meidän kerhoomme. Emme kenties ole valmiit siihen lisääntyvään työmäärään, mitä ”nousu” tuo tullessaan tai mitä se meiltä vaatii.
Miltä näyttää sinun tsemppisi ja taistelusi?
Korpialttari 
>>Miltä näyttää sinun tsemppisi ja taistelusi?
Joku kehui katusählyn aikaan että taisteluni näytti ”vakuuttavalta”. 😉 Tosin tonza ei sen taistelun jälkeen kävellyt viikkoon normaalisti. Pitäisköhän asialle tehdä jotakin. Urheilla kenties harvemmin, niin ei tule samalla tavalla kipeäksi.
Muistan kyllä ajan kun oli kuikuilemassa Blue Foxin treeneissä astetta korkeamman sarjan tasoa. Siihen aikaan siinäkin menossa pysyi auttavasti mukana, mutta sama vika taisi täälläkin olla: lisähaaste ei kiinnostanut. Silloinen leppoisampi taso alempana riitti ihan hyvin. Onkohan tuo jonkinlaista kunnianhimon puutetta?
>>kun nuorena poikana kuuntelin kuinka pastori innosti meitä kadulle evankelioimaan eli jakamaan traktaatteja (jota olen muuten aina inhonnut), osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja olla hengessä mukana, mutta toivoin silti, ettei tuo kadullelähtö koskaan toteutuisi.
Samaistun myös tähän. Kaikkien jehovantodistajien odotetaan osallistuvan ”hyvän uutisen” saarnaamiseen (yleensä ovelta ovelle). En pitänyt siitä sitten vähääkään. Mutta pakkohan se oli jotenkin velvoitteensa suorittaa. Jos kuukausittain ei raportoi minimimäärää kenttäpalvelustunteja (silloin se oli 1 tunti, joka ei ole mikään mahdoton suoritettava, mutta toki enemmänkin odotettiin), niin ensin on ”epäsäännöllinen julistaja”, ja jos ei raportoi puoleen vuoteen, on ”toimeton julistaja”. Osallistuinkin mieluimmin maaseudulle suuntautuville ”kenttäreissuille”, jossa taloja oli harvassa ja matkat pitkiä. Näin varsinaista tehokasta kontaktia kertyi mahdollisimman vähän. Niin ja maaseudulla ihmiset olivat käsitykseni mukaan ystävällisempiä kuin kaupungissa.
Aniharva tuosta kenttätyöstä taitaa muutoinkaan pitää, vaikka he osaavat, kuten totesit, kuulostaa innokkailta asiansa äärellä. Mitä olen asiasta entisten jehovantodistajien kanssa keskustellut, niin kenttätyöstä piti arviolta 0,5 ihmistä kymmenestä.
Todistajien logiikka on myös aika metka tuossa ”hyvän uutisen” levittämisessä. Teologiansa mukaan ne jotka eivät tule kuulemaan tätä ”hyvää uutista”, tullaan herättämään paratiisin tuhatvuotiskaudelle. Ne taas jotka tulevat kuulemaan asiasta, mutta jotka eivät ota sitä vastaan, eivät tule saamaan ylösnousemusta ollenkaan. Käytännössä todistajat siis käyvät ovilla jakelemassa ihmisille kuolemantuomioita – kun käytännössä kukaan ei käänny ovelta todistajaksi. Että sellaista ”hyvää uutista” siinä lafkassa. 🙂
>> Onkohan tuo jonkinlaista kunnianhimon puutetta?
Kai tuohon salibandykuvioon liittyy vähän kunnianhimon puutettakin, mutta samalla se on myös perheelliselle vähän aikaa vievää puuhaa. No aikansa kutakin.
Mitä tulee tuohon jehovantodistajien kenttäpalvelukseen, se on kyllä mielestäni todella mielenkiintoista. Mitään vastaavaa järjestelmää en itse ole kokenut. Nuo meidänkin trakuilut olivat kyllä ihan vapaaehtoisia, jos kohta voi olla vaikeaa kieltäytyä, ettei vaikuta nynneröltä. Itselleni ei kieltäytyminenkään koskaan ollut kuitenkaan ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Mielenkiintoista on, että niissa uskonnoissa, joissa on kovin jyrkät säännöt, opitaan kyllä niitä jotenkin kiertämään tai soveltamaan. Sellaiseksi lasken tuon maaseutumatkailun, jossa samassa ajassa tarvitsi tehdä vähemmän.
Esimerkiksi ortodoksijuutalaisten ei odoteta sapattina käynnistävän minkäälaista sähkölaitetta, etteivät he vain tule iskeneeksi kipinää (tiukennos sapattisäädöksestä, jonka mukaan ei pitäisi kynttilää sytyttää sapattina). Ovat sitten kehitelleen sellaisia ajastimia, jotka kääntävät valot ja televisiot päälle automaattisesti. Sama tulos, kunhan ei itse tarvitse nappulaa painaa.
No, sääntönsä kullakin. Erikoiselta tosiaan kuulostaa tuo ”hyvän uutisen” esittämisen logiikka. Ulkoapäin en kuitenkaan arvaa ruveta paljoa huutelemaan, kun en itse asioita tunne.
>>Pitäisköhän asialle tehdä jotakin. Urheilla kenties harvemmin, niin ei tule samalla tavalla kipeäksi.>>
Morjens Tonza, pitkästä aikaa. 😉 Vanha sanonta kuuluu: sillä se paranee millä on kipeäksi tullutkin.
Metkaa on tosiaan logiikka, jos Elämän Ruhtinaan esittelijä toimiikin ”kuoleman kauppiaana!” 😀 Jos ymmärrän oikein, olisi yksinkertaisinta pitää jehovat loitolla päästäkseen edes visiitille paratiisiin.
>>Morjens Tonza, pitkästä aikaa. Vanha sanonta kuuluu: sillä se paranee millä on kipeäksi tullutkin.
Moorjens!
Joo, niin kai tuo on, mutta minkäs sitä laiska luonnolleen voi. 🙂
>>Metkaa on tosiaan logiikka, jos Elämän Ruhtinaan esittelijä toimiikin “kuoleman kauppiaana!” Jos ymmärrän oikein, olisi yksinkertaisinta pitää jehovat loitolla päästäkseen edes visiitille paratiisiin.
Eihän nuo tuota kokonaisuutta taida itse hahmottaakaan, mutta noin se menee. Parhaan palveluksenhan he tekisivät ihmiskunnalle jos eivät saarnaisi uutistaan ollenkaan – kaikki pääsisivät teologiansa mukaan paratiisin esiasteelle. Toki siinä on sellainen koukku, että jos jt:t eivät saarnaa asiaansa, he eivät itse pääse sinne.
No, kaikenlaisia kuvioitahan sitä on olemassa tämän pelastus-ideologian ympärillä.
* Käytännössä todistajat siis käyvät ovilla jakelemassa ihmisille kuolemantuomioita – kun käytännössä kukaan ei käänny ovelta todistajaksi.*
Nyt kyllä repesi tämä täti! Kiitos Tontsa 😀
Ei pidä kuolemanvakaville asioille naureskeleman. 😉