Joskus, kun pysähtyy muistelemaan elämäänsä, taakse jäänyt aika tuntuu kuin muinaiselta esihistorialta. En tiedä, onko kyseessä jokin myöhäinen kolmenkympin kriisi vai nopeasti muuttuvan maailman aikaansaama muutosangsti, mutta joskus kaipaan yksinkertaisia asioita lapsuudestani.
Kun asuin vielä kotonani, meillä kävi usein vieraita. Itse asiassa tuntuu, että meillä kävi lähes päivittäin ihmisiä kylässä. Parasta siinä oli se, että useimmat vieraat tulivat käymään ihan vain yllättäen. Oli sitten kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, milloin tahansa saattoi ovikello soida ja oven takana oli joku vanhempieni monista ystävistä.
Oli meillä itsellämmekin tapana lähteä usein autolla sunnuntai-ajelulle. Tuona toisenlaisen bensiininhinnan aikana me ajoimme ympäri kaupunkia leppoisasti erilaisia pikkuteitä ja kujia pitkin. Autossa soi usein kasettidekistä Dolly Partonia, Jerry Williamsia tai Jason Donovania. Monet olivat ne kerrat, kun lopuksi isi kaartoi autonsa jonkun tutun pihaan. Nopeasti keitetyt kahvit, ehkä tuore pulla ja paljon hyviä keskusteluita – Niistä oli onnelliset hetket tehty.
Kun olin sen verran vanha, että minua ei enää häädetty pois jokaisesta keskustelusta ja osaisin olla riittävän hiljaa, sain joskus kuunnella, mistä aikuiset oikein puhuvat. Tuntui, kuin eteeni olisi avautunut kokonaan toinen maailma. Aikuisten jutut tuntuivat joskus mielenkiintoisilta, joskus tylsiltä, mutta aina erilaisilta kuin kavereiden kanssa käydyt keskustelut.
Minulla on muutamia kavereita, jotka ovat muistelleet aivan samoja asioita. Heidänkin kotonaan oli joskus aika, jolloin ex tempore -vierailut olivat arkipäivää. Aivan samoin hekin kaipaavat noita vaiheita lapsuudestaan. Jostakin meille tuntemattomasta syystä emme kuitenkaan itse ole oppineet koskaan kyläilemään ilman etukäteiskutsua. Lieneekö syynä liian ohjelmoitu kalenterimme vai viihteen täyttämät kotimme, mutta lapsuuden yllätysvieraat tuntuvat olevan dinosaurusten kanssa sukupuuttoon kuollut ilmiö.
Yksi elämän traagisia ja surullisimpia totuuksia on sekin, että läheiset ystävät voivat vain kasvaa niin kovasti erilleen, että tulee päivä jolloin ei ole enää mitään sanottavaa. Siihen ei tarvita riitaa tai syyllisiä, niin vain käy. Luulen tunnistavani sellaisia loppuneita ystävyyssuhteita monien läheisteni elämästä, mutta ehdottomasti löydän niitä omasta elämästäni.
Jos sinulla on elämässäsi ystävä, joka tulee luoksesi aivan yllättäen, pidä hänestä kiinni kaksi käsin. Sitä et tule katumaan. Ja mene tänään käymään jonkun luona. Ihan vain yllättäen.
Korpialttari 
no mutta muutkin, naamakirja sinne mihin aurinko ei oo ikinä paistanut ja pois sieltä kodin viihdekeskuksista ja perinteiseen tyyliin kyläilemään 😉 ….. vaikeaa joo, myönnetään, mutta ei mahdotonta
Toisaalta, kuten vanha sanonta (eräästä toisesta maailmasta ;)) kuuluu: ”Jos vuori ei tule Mohammedin luo, on Mohammedin mentävä vuoren luo.” Elikkä miten olisi molempien yhdistäminen? Meillä lienee sama ongelma kuin edellämainitussa lainauksessa, siis sinne on mentävä missä väki hengailee. Vaikkapa vain ”kipuna siellä mihin aurinko ei koskaan ole paistanut.” 🙂
Tulkaa nyt molemmat pois sieltä, mihin aurinko ei paista ja tehdään jotakin kivaa yhdessä… 😀
Muistan itsekin miten vielä 80-luvulla kyläiltiin ’miten sattuu ja milloin sattuu’. Ei se lasna kummalliselta tuntunut.
Nykyään yllätysvieraat tai yllätysvieraileminen tuntuu aika epämiellyttävältä idealta. Oma päiväohjelmakin on aina hyvin pitkälle taputeltu, ja jos joku siihen väliin pakkaa kylään, sotkemaan suunnitelmat, niin kiitos, mutta mielummin ei kiitos.
En tiedä miten tällaiseen tulokseen on verrattain pienessä ajassa päästy, mutta trendi näyttäisi koskevan yhä useampia. Oliko se sitten kännykät, jotka viimeistään hautasivat yllärikyläilyn? Kun jos meillä on asiaa, me toimitamme sen useimmiten samantein kännykän tai muun teknisen vempeleen välityksellä. Kännykän kautta me kaikki olemme myös aina tavoitettavissa, ja kännykän myötä olemme tottuneet varmistamaan että henkilö on kotona tai että vierailu sopii hänelle ennenkuin toteutamme sen. Ja toisaalta, käytännöllisyyden nimissä; olisihan se typerää olla varmistamatta kun mahdollisuus varmistamiseen on.
Se (varmistaminen) on sitten johtanut yhä enenevässä määrin siihen, että ’varatessamme aikaa’ kyläilyyn, tiedusteluun myös suhtaudutaan kuin ajan varaamiseen. Ja kun tähän on kerran alettu, niin useimmat meistä olettavat itsestään selviönä, että jos joku on tulossa kyläilemään, siitä ilmoitetaan etukäteen.
Oikeastaan tässä on siis kyse vain asioiden luonnollisesta kehittymisestä. Se, onko lopputulos sitten kehitystä vai askel taaksepäin, on jokaisen itsensä arvioitavissa.
Sen verran on vielä tekniikan kehittymisestä todettava, että vaikka tavoitettavuutemme onkin parantunut sen myötä merkittävästi, niin yhdessäoloa livenä se on kyllä vähentänyt vähintään yhtä merkittävästi.
Kyllä näinkin. Tiedän ja tunnen itsekin ihmisiä, joista yllätysvieraat ovat lähinnä epämiellyttävä yllätys.
Luulen, että tuo arvelusi kännyköiden vaikutuksesta osuu oikeaan. Luonnollistahan tuo kehitys toki onkin. Itse pidän kyllä edelleen ajatuksesta, että aina silloin tällöin joku pompsahtaa yllättäen kylään. Tulen kyllä toimeen nykytilanteenkin kanssa, ei sen puoleen.
Ehkäpä se on tuo yhdessäolo, jonka ei soisi katoavan ihan kokonaan tästä maailmasta. Moni homma on kuitenkin livenä kivempaa, kuin ihan vain etänä.
Kun on TV ja saa kuulla niin paljon kaikenlaista puhetta ja nähdä kaikkea, ei varmaan kaipaa enää toisten seuraa. Valitettavasti näin on, vaikka nytkin toisten seura on parasta, se piristää. Tosi on, ettei nykyään viitsi häiritä ketään. Ja toiseksi tuntuu, ettei jaksaiskaan. On tämä erilainen tämä maailma nykyään.
Sukupolvi joka on kokenut sota-ajan, on aivan ilmiselvästi enemmän yhteisöllisyyden omakseen kokeva, kuin pelkästään lihavina vuosina eläneet.
Jonkinlainen kaikkia koskettava katasrofi tuntuisi olevan tekijä, joka ajaa ihmiset välittämään toisistaan. Varsinkin jos kattavat yhteiskunnalliset suojaverkot puuttuvat.
Rukoushuoneen talonmiehenä oli mahdollisuus aitiopaikalta seurata pienessä mittakaavassa esimerkiksi erilaisten talkootöiden osanottajien ikäjakautumaa.
Ihmiset, joilla on kokemusta pula-ajoista, kokevat jokseenkin itsestään selvänä töiden tekemisen talkoona yhdessä. Sodan jälkeen talot rakennettiin porukalla vuorotahdissa, kunnes jokaisella oli katto pään päällä. Eikä muukaan yhdessäolo kyläilyineen ollut vierasta.
Tämä aika korostaa yksilön merkitystä, ehkäpä juuri siksi, että meillä on mennyt niin kauan niin hyvin. Josta johtuen ajatellaan hyvien aikojen jatkuvan ikuisesti, enkä tarvitse muita!
Tekniset apuvälineet vain edesauttavat – minä kyllä pärjään omillani – asenteen voimistumista. Itse olen lähempänä noita talkoo-ikäpolvia, joskaan en sotaa nähnyt, mutta en ole kovinkaan sisäistänyt tuota talkoolla tekemistä, sen enempää kuin yhteisöllisyyttäkään. Joten johtunee myöskin luonteesta ja kasvatuksesta, miten niihin suhtautuu.
Niinpä väitänkin, että vasta todella vaikeat ajat lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta ja halua selviytyä yhdessä. Jopa vähemmän sosiaalisesta saattaa tulla sosiaalinen! Kun taas hyvät ajat tuovat voittopuolisesti kateutta ja keskinäistä kyräilyä.
Mutta, kuten niin usein ennenkin on tullut todettua, olen – varsinkin tuossa jälkimmäisessä väittämässä – mielelläni väärässä!
Hyvä analyysi. Luulen, että osut kyllä naulan kantaan tällä ajatuksellasi. Vaikka joutuukin vain spekuloimaan, on helppoa kuvitella, että sodan kaltainen suuri kriisi saa ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen paremmin kuin yksikään motivaatiovalmetaja tai elämäntapakonsultti.
Minäkin toivon, että olisit väärässä tuossa jälkimmäisessä väittämässä, mutta tässä ei taida toiveet auttaa. Todellisuus vaikuttaa juuri tuolta.