Korpialttari

”Jos vartuit kotiruualla, ajoit polkupyörällä ilman kypärää, sait tukkapöllyjä kun siihen oli aihetta, sinulla oli telkkari jossa oli 3 kanavaa ja jouduit nousemaan sohvalta kanavan vaihtoon, kelasit C-kasetteja lyijykynällä, kaupat olivat sunnuntaisin kiinni, kukaan ei puhelimessa kysynyt ”Missä muuten olet?”. Kopioi seinällesi todistaaksesi, että silti selvisit hengissä.” – Facebookissa kiertävä statuspäivitys

Yllä kuvatun kaltaisia tilapäivityksiä kiertää Facebookissa useita. Niille on yhteistä se, että ne kaikki kuvailevat mennyttä aikaa. Erityisesti kerrotaan asioista, jotka ennen olivat toisin kuin nykyään. Jokainen minun ikäiseni on tosiaan kelannut C-kasetteja lyijykynällä ja tehnyt niille samoille kaseteille omia musiikkikokoelmiaan kauan ennen iPodeja ja Spotifytä. Joku on kenties soittanut puhelunsa puhelinkopista ja jokainen joutunut olemaan sovittuna aikana sovitussa paikassa, ettei jää pois matkasta. Ehkäpä tuollaisten tilapäivitysten ajatuksena on osaltaan nostaa pikkuisen sitä omaa itsetuntoa, kun on sentään selvinnyt lähes keskiaikaisesta kurjuudesta.

Yleisesti ottaen en haikaile menneiden aikojen perään. Ajat ja maailma muuttuvat ja on vain muututtava mukana. On kuitenkin asioita, joiden en toivoisi muuttuvan. Sosiologit tietävät kertoa, että esimerkikisi perheiden yhteiset ruokailuhetket alkavat olla aina vain harvinaisempia ja että keskivertoihmisellä on nykyään tilastollisesti vähemmän ystäviä kuin ennen. Tämä on osaltaan syynä ’ostettujen’ ystävien (terapeuttien, kouluttajien ja valmentajien) määrän kasvuun. Samaan aikaan kun meillä on yhteyksiä ihmisiin ympäri maailmaa, meidän aidot ja todelliset ihmissuhteemme ovat vähenemään päin. Niinpä toivoisinkin, että aito välittäminen ei koskaan tulisi vanhanaikaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitettiin, kuin miesporukka töhri junan keskellä kirkasta päivää. Uutista seuranneessa keskustelussa ihmeteltiin, että miksi kukaan ei puutu asiaan. Olenpa itsekin joskus samasta aiheesta kirjoittanut. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että sellainen aito toisesta välittäminen on katoava luonnonvara. Edellä mainittujen töhrimisten lisäksi on melko tavallista lukea ihmisistä, jotka ovat joutuneet pahoinpitelin uhriksi ilman, että kukaan olisi edes yrittänyt auttaa heitä. Sattuipa maahanmuuttajataustaiselle ystävällenikin tapaus, jossa ulkopaikkakuntalaiset, miehisyyttään etsivät nuorukaiset tulivat Pietarsaareen ystävääni nöyryyttämään. Apua ei tarjonnut kukaan.

Yhtenä ilmentymänä välittämisen vähenemisestä lienee talkoohengen kuolema. En sano tätä siksi, että juuri nyt olisi kohdallani jotkut talkoot menossa, vaan enemmänkin muistelen kertomuksia siitä, kuinka taloja ja vaikkapa rukoushuoneita on aikoinaan rakennettu pelkällä talkoovoimalla. Siirtyminen ’rahalla saa ja hevosella pääsee’ -tyyppiseen kulttuuriin ei ole puhtaasti hyvä asia. Tuntuu, että liian monet yksinhuoltajat ja apua tarvitsevat ovat oman onnensa nojassa. Meillä on tuhansia Facebook-kavereita, mutta muuttopäivänä olemme yksin. Twitterissä sinulla on satoja seuraajia, mutta lapsenvahdiksi suostuvat vain vanhempasi.

Kehitys on upea asia. Minä en kaipaa C-kasetteja, ankeita lankapuhelimia enkä missään nimessä VHS-kasetteja. En silti toivo, että kaiken kehityksen ja sosiaalisen median alle unohtuu yksinkertainen totuus välittämisestä ja siitä, mitä on olla ihminen ihmiselle. Meillä oli kavereiden kanssa tapana hokea suomalaista sananlaskua: ”joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään”. Tässä tapauksessa tikku silmässä voi olla halpa hinta…