Seurakuntapiireissä on jo kauan aikaa pyörinyt ajatus palvelemisesta ’levosta käsin’. Muistan kuulleeni jo vuosia sitten ihmisten kertovan, että pitäisi elää levosta käsin, palvella levosta käsin tai muuten vain edetä siitä samasta levosta käsin. Tunnustan, että olen itsekin joskus – enempää asiaa ajattelematta – esittänyt samankaltaisia ajatuksia. Olen tullut kuitenkin siihen lopputulokseen, että tuo ajatus on kaikenkaikkiaan melko typerä!
Päinvastoin kuin ehkä kansankirkossa, jossa pyritään maksamaan selkeää palkkaa kaikille työntekijöille, vapaammin järjestäytyneissä seurakunnissa työ perustuu paljon enemmän vapaaehtoisuuteen. Työ perustuu ihmisten hyväntahtoisuuteen ja alttiuteen tehdä asioita ihan vain yhteisen hyvän eteen. Samaa asennetta löytyy monista urheiluseuroista tai yhdistyksistä, joissa innokkaat talkoolaiset mahdollistavat paljon laajemman toiminnan, kuin pelkkien palkkalaisten varassa olisi mahdollista. (Huomaa, että palveleminen, talkootyö ja vapaaehtoisuus ovat kaikki samaa asiaa.) Siispä levosta käsin palvelemisessa haetaan sitä, että tuon vapaaehtoisuuden tulisi olla hauskaa tai ainakin sen tulisi sopia helposti ihmisen senhetkiseen aikatauluun. Missään nimessä vapaaehtoisuudesta ei saisi tulla stressiä tai prässiä ihmisen elämään. Aikataulujen pitäisi olla joustavia ja asioita tehdään sitä tahtia, kun sopivasti ehditään. Oikeastaan ei saisi vaatia kovin paljoa eikä antaa edes negatiivista palautetta, ettei lepo kärsi.
Pienelläkin pohdinnalla täyspäinen lukijani ymmärtää, että levosta käsin tekemällä ei saada mitään aikaan. Tai se mitä saadaan aikaan, tehdään hitaasti, kankeasti ja siten, että käytetään valtavasti energiaa ihmissuhteiden säilyttämiseen. Voi olla, että joudut käyttämään suhteettoman paljon aikaa siihen, että maanittelet ja innostat ’palvelijaa’ tekemään osansa ajoissa tai kunnolla. Jos joudut antamaan palautetta, joudut miettimään tarkkaan mitä sanoisit, ettei vastaanottaja vain suutu ja lopeta työtään kokonaan. Jos työssä mukana oleva on vielä niin sanottua ’High Maintenance’ -tyyppiä, niin alat olla ihan aidosti kus…, anteeksi, lirissä. Olen varma, että jokainen vapaaehtoisten kanssa työtä tehnyt tunnistaa tämän piirteen.
Itse asiassa luulen, että koko ’levosta käsin’ -palvelemisen taustalla on ongelmana ihan joku muu asia. Olen listannut tähän muutamia ajatuksiani siitä, mistä todella kiikastaa silloin, kun alat kuulla vaatimuksia levosta käsin palvelemisesta:
1. Alttiuden kirous
Ikiaikainen ongelma on, että ihminen, joka vastaa sinulle mielellään ’kyllä’, vastaa usein samoin myös muille. Alttiit ja innokkaat ihmiset kuormittavat usein jopa huomaamattaan itseään lupautumalla moniin eri rientoihin ja harrastuksiin. Heidän alttiutensa on heidän kirouksensa. Heillä on niin monta rautaa tulessa, että he alkavat yksinkertaisesti uupua taakkansa alle. Tällöin he kaipaavat lepoa ja sitä, että saisivat helpotusta kuormaansa. Toisinaan on päivänselvää, että nämä ihmiset ovat itse sotkeneet elämänsä lupaamalla itsensä liian paljoon, ja niin vaatimus levosta käsin palvelemisesta voi olla vain hätähuuto liian täyden viikko-ohjelman vuoksi.
2. Sitoutumisen suo
Kirjoitin sitoutumisesta elokuun alkupuolella. Sitoutumisen haaste liittyy kuitenkin oleellisesti myös levosta käsin palvelemiseen. Erityisesti silloin, kun sitoudutaan johonkin tiettyyn näkyyn, visioon tai konseptiin, liittyy siihen myös selkeitä vaatimuksia. Jos esim. rockbbändi asettaa tavoitteekseen radiosoittoon yltävän levyn tekemisen, niin se samalla vaatii bändiläisiä harjoittelemaan enemmän, hiomaan kappaleitaan kauemmin ja ehkä hylkäämään rakkaitakin luomuksia, jotka eivät vain sovi levylle. Bändin sisällä esitetään varmasti rajuakin kritiikkiä prosessin aikana. Sama lainalaisuus toki toimii seurakunnassa tai muussakin yhteisössä. Joskus työhön tulee ihminen, joka ei ole ymmärtänyt sitä, kuinka paljon sitoutuminen häneltä vaatikaan ja kuinka kovaa palautetta hän joutuu vastaanottamaan. Tämä yksilö on uppoamassa sitoutumisen suohon. Niinpä hän kaipaa saada palvella levosta käsin.
3. Mukavuuden viehätys
Tosiasia on, että harva asia on hauskaa jatkuvasti. Yleensä kaikkiin uusiin asioihin liittyy oma uutuudenviehätyksensä ja alkuinnostus, jotka kyllä kantavat pitkälle, mutta eivät koskaan perille. Ihminen, joka haluaa palvella levosta käsin on kenties huomannut, että haskuus on vähän väljähtänyttä ja nyt edellytetäänkin määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä. Usein mukavuutta ja uutuutta kaipaavilla on kovasti uusia ideoita, koska he etsivät sitä kautta aina sitä uutuudenviehätystä ja uutta alkuinnostusta. He ovat koukussa mukavuuden viehätykseen. Kuitenkin edelliset sitoutumiset saattavat jäädä kesken. Heidän ideoihinsa on hankala suhtauta innostuneesti, koska tiedät, että heiltä loppuu kohta innostus siihen uuteenkin juttuun.
Nämä kolme esimerkkiä ovat toki vain yleisimmät havaitsemani syyt siihen, että halutaan palvella levosta käsin. Muitakin syitä löytyy. Jos sinun tehtävänäsi on johtaa, pyri tunnistamaan oikeat syyt näiden vaatimusten takaa. Anna lepoa sille, joka on liian suuren kuorman alla. Muista esittää selkeät vaatimukset ennenkuin kukaan sitoutuu mihinkään. Käytä impulsiivisia ihmisiä projektiluontoisissa tehtävissä, joissa heidän kykynsä ovat parhaimmillaan. Et voi koskaan valita niitä, jotka päättävät tulla mukaan työhön. Voit kuitenkin itse tehdä parhaasi, että työ menee eteenpäin ja kukaan ei kuole.
Korpialttari 
Hyvä Rami! Rokk vain!
Rock like Spock! \\//,
Mielestäni ”levosta käsin” voisi tarkoittaa niin hyvin organisoitua toimintaa, ettei kukaan näänny taakkansa alle. Mutta jokaisella halukkaalla olisi jokin tehtävä, ja kaikki tulisi tehtyä säännöllisesti.
Jeesus itse sanoi, ja antoi esimerkin siitä, ettei Hän tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Joten VOI olla, että meidänkin kohdallamme parasta lepoa on suorittaa jotain palvelustehtävää ja sitoutua siihen!
Toinenkin näkökulma aiheeseen: Urbaani legenda kertoo työmaakeskustelusta, jossa eräs porukasta totesi että pian on kitutunti, tarkoittaen työpäivän viimeistä tuntia. Pomo kuuli tämän ja totesi ettei täällä kenenkään tarvitse kitua, antaen sanojalle lopputilin.
Miten mahtaisi käydä tilanteessa, jossa pomon ihmetellessä miksi et ole suorittamassa annettua tehtävää, vastaisit: olen ajatellut tehdä sen levosta käsin? 😉
Tuosta näkökulmasta koko otsikon ajatus on ristiriitainen! Sinä joko lepäät, tai teet työtä. Molempien toteutuminen saman aikaisesti on vähintäänkin ongelmallista.
Harrastelua ja satunnaista touhuilua voi kyllä tehdä levosta käsin. En minäkään usko, että ihan kukaan haluaa tuntekijäksi yritykseensä ’levosta käsin’ työtä tekevän. Ei ole mukavaa harrastaa joukkueurheilua, joka on itselle tärkeää, mutta jokta toinen harrastaa levosta käsin.
Luulen, että yleensä halutaan palvella levosta käsin silloin, kun jokin asia ei ole kovin tärkeää…
Mä olen ymmärtänyt, että tuossa levosta käsin touhuamisessa ideana on se, että täytyy ensin sisäistää armon ja Jumalan antaman levon merkitys, ennenkö kannattaa tehdä mitään.
Ja tässä ollaan mun mielestä ongelman ytimessä: meillä on seurakunnissa älyttömästi turhaa touhua, jota punnerretaan kasaan väärästä velvollisuuden- ja syyllisyyden tunnosta ja viime kädessä yritetään kelvata toisillemme ja Jumalalle oman suorittamisen kautta. Näin kenelläkään ei ole juuri yhtään energiaa tehdä mitään uutta tai luovaa.
En sitten tiedä, mitä tekemistä seurakuntaan lopulta pitäisi edes jäädä jäljelle vai voisiko loppuviimein olla sittenkin kysymys vain aidosta olemisesta? Ainakin sen touhuamisen tulisi nousta rehellisestä kohtaamisesta ja suhteista, aidosta yhteisöllisyyden kulttuurista. Silloin se saattaisi olla jo elämää levosta käsin?
Se onkin tärkeää ymmärtää, että Jumalan armoa ja rakkautta ei voida ansaita tekemisellä. Sen kun tajuaa, niin sitten voikin jo tehdä asioita.
On toki selvää, että seurakunnissa on paljon turhaakin touhua ja aivan yhtä selvää on, että joskus tehdään asioita syyllisyydestä tai väärästä velvollisuudentunteesta käsin.
Kyse ei tosiaan saa olla jatkuvasta tekemisestä, mutta ei kai Paavalikaan olisi tehnyt kolmea lähetysmatkaa ihan vain lepäämällä. Jonkinlainen balanssi pitäisi löytää?
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28-30)
Oheinen lainaus tarjoaa sekä lepoa, että kuormitusta sopivissa mittasuhteissa toisiinsa nähden. Loppuosasta voi päätellä että ihan laakereiila lepäämiseen meitä ei ole tarkoitettukaan.
Jos kuitenkin seurakunnissakin tapahtuu loppuunpalamista, ehkä se johtuu siitä, että olemme ryhtyneet kantamaan iestä joka ei ole meille ”räätälöity!”
Mikä mielestänne on tuo Jeesuksen antama ja kantama kuorma? Kuinka paljon Jesse ja pojat käyttivät energiaa ”kokousten järjestämiseen”? Vai oliko ennemminkin kyse ajan ja elämän viettämisestä yhdessä niin, että ympärillä olevatkin kiinnostuivat?
Tiedätte, että minä jos kuka rakastan mainiosti järjestettyjä ja laadukkaasti toteutettuja tilanteita, mutta onkohan church-as-we-know-it sittenkään kovin uskollinen alkuperäisille uskon harjoittamisen muodoille?
Näin ”talonpoikaisteologina” sanoisin Jeesuksen antaman kuorman olevan enemmän tai vähemmän juuri sinulle ja minulle henkilökohtaisesti räätälöity. Saatan edellämainitusta johtuen tietysti olla väärässäkin. Ja mikä se kuorma kunkin kohdalla on, en tiedä. 😉
Ainakaan heillä (Jesse ja pojat) ei ollut kirkkorakennuksia, joista huolehtiminen jo sinällään sitoo energiaa ja resursseja.
Mitä tulee alkuperäisiin uskon harjoittamisen muotoihin, emmeköhän me, niin kuin juutalaisetkin, olla aika mestareita kehittelemään erilaisia ”vanhinten perinnäissääntöjä” kumoamaan Jumalan alkuperäisiä tarkoitusperiä?
Minä myös olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että church-as-we-know-it pitää sisällään paljon sellaista, mikä ei kenties ole tarpeellista. Toisaalta luulen, että meillä on kaikilla taipumusta lukea Jeesuksen elämästä sellaisia piirteitä, jotka meitä itseämme eniten puhuttelevat. Kuormitetut näkevät vain Jeesuksen levossa ja syyllisyyden vaivaamat Jeesuksen lempeyden. Asioilla on silti aina eri puolia. Osittain tämä liittyy tähän vanhaan kirjoitukseen: https://korpialttari.com/2010/08/18/wwjd/
Me luemme myös alkuseurakunnan toiminnasta sellaisia malleja, joita me pidämme idyllisinä ja joita me kaipaamme omaan aikaamme. Joka tapauksessa Jeesus, joka tuli palvelemaan ja tayttämään sen työn, jota varten hänet oli lähetetty tai Paavali, joka puhuu ahkeroimisesta tai vaivan näkemisestä antavat ymmärtää, että ihan puhdas ja raskaskin työnteko on myös osa tätä kokonaisuutta.
Jos Paavali kiersi lähetysmatkansa levosta käsin, niin soisin kaikkien löytävän saman levon. Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että ’Levosta käsin’ on vain hengellinen termi laiskuudelle? Jeesus silti saarnasi koko päivän porukalle, otti vastaan ihmisiä ja joutui välillä väistymään väenpaljouden tähden lepäämään. Levolla ja työllä on molemmilla kai paikkansa.
joo kysymyshän ei missään nimessä ole siitä, että vastustaisin työtä ja vaivannäköä (vaikka se mulle luontaista olisikin) vaan siitä, että kohdistammeko energiamme alkuunkaan oikeisiin asioihin.
kaikki touhuaminen on niin paljon helpompaa kuin kohtaaminen, että helposti seurakunnassakin alamme tehdä olemisen sijaan. tottakai monesti juuri se yhdessä tekeminen on avain myös yhteydelle, kuten Kaija tuossa alempana totesi, mutta liian helposti välineestä tulee itseisarvo ja kaikki väsyvät.
Mä ajattelen asiasta hyvin samansuuntaisesti kuin Teemu.. et ihminen toimii ja tekee levosta käsin silloin, kun hän tuntee olevansa armahdettu, rakastettu ja riittävä omana itsenään, ilman tekoja. Kun ihminen tiedostaa tämän, kukaan ei voi pakottamalla tai syyllistämällä vaatia häntä tekemään tai toimimaan, edes Jumalan valtakunnan työtä, vaan ihminen haluaa jakaa sitä, mitä itse on lahjaksi saanut, palvelemalla niillä lahjoilla ja tavalla, jonka kokee omakseen, omasta vapaasta tahdostaan, rauhasta ja levosta käsin 🙂
Ihminen, joka kykenee toimimaan levosta käsin, kykenee ottamaan kriittisenkin palautteen, jos se annetaan rakentavasti. Levosta käsin toimiva ihminen ei tarvitse toimiakseen toisten kiitosta, ylistystä, huomioimista eikä nostamista. Toki jokainen meistä haluaa palautetta, mielellään positiivista, mutta se ei voi olla toiminnan lähtökohta. Palautetta voi antaa rehellisesti vain levosta käsin 😉
Meidät on luotu tekemään työtä, ei vain lepäämään, ja elämään yhteydessä toisten ihmisten kanssa sekä palvelemaan toisiamme Jeesuksen esimerkin mukaan, mutta sitäkään meiltä ei vaadita, vaan saamme palvella voimiemme, kykyjemme ja jaksamisemme mukaan, levosta käsin 🙂
Itse ainakin palkkaisin työntekijän, joka tekee työtään levosta käsin, sillä sellainen työntekijä ( ja.joukkueurheilijakin) saa eniten aikaan tekemättä suurta numeroa itsestä. Hän kykenee arvostamaan ja kunnioittamaan omaa, mutta myös toisen työpanosta, koska varmuus omasta riittävyydestä ja parhaansa tekemisestä (ei välttämättä parhaasta lopputuloksesta) luo levon ja rauhan, joka ohjaa toimintaa ja saa aikaan tuloksia sekä läsnäoloa. Ihminen, joka toimii toisten vaatimusten mukaan, ajattelee vain omaa suoriutumistaan eikä kykene olemaan läsnä hetkessä eikä toimimaan levosta käsin 🙂
Ajatuksia herännyt, levosta käsin 😉
Hei Ellis, ja kiitos kommentistasi. Tervetuloa keskustelemaan ja joskus täälläkin päin piipahtamaan. 😉
Peruslähtökohtana tällä kirjoituksellani on se, että käsite ’levosta käsin’ on siinä määrin abstrakti, että se merkitsee vähän sitä sun tätä itse kullekin. Tällä tavalla, kun sinä kirjoitat, on koko asia hyvä ja kaunis.
Minä puolestani luulen, että tästä voidaan tehdä myös tekosyy tai sellainen helppo pakotie pois vastuusta. Kirjoitat aivan oikein, että ”…ihminen haluaa jakaa sitä, mitä itse on lahjaksi saanut…” ja ”…palvelemaan toisiamme Jeesuksen esimerkin mukaan, mutta sitäkään meiltä ei vaadita, vaan saamme palvella voimiemme, kykyjemme ja jaksamisemme mukaan, levosta käsin”
Seurakuntakontekstissa, josta kirjoitan, ei ole mukavaa, jos laulajat jättävät laulamatta, koska ”eivät juuri nyt jaksa ja tunne palvelevansa levosta käsin”. Toisin sanoen on muitakin tärkeitä ja kauniita hyveitä, joita soisi näkevänsä: sitoutuminen, määrätietoisuus, periksiantamattomuus, luotettavuus, ahkeruus tai vaikkapa päättäväisyys.
Minä olen sitä mieltä, että on upea asia, jos on oppinut palvelemaan levosta käsin. Olen silti sitäkin mieltä, että jos se ei onnistu, niin voi palvella sitoutumisesta, ahkeruudesta tai luotettavuudesta käsin.
Kuitenkin lienee niin, että me katselemma samaa laajaa kokonaisuutta vain eri näkökulmasta. Siksi asiakin näyttää erilaiselta.
En näkisi sitä ”turhaa touhuakaan” pahana asiana seurakunnassa. On parempi, että seurakunta tarjoaa mahdollisuuksia osallistumiseen, kuin että sitä tarvitsee hakea muualta. Emme me kuitenkaan koko ajan vaella Hengen täyttäminä (aika harvoin,luulen) ja silloin on hyvä kun voi toimia, elämällä on ikäänkuin oikeat raamit.
Ongelma on se, että ei tiedetä mitä voisi tehdä, kun eivät kaikki ole kutsuttuja saarnaamaan. Yhteen aikaan tuntui, että kaikkien pitäisi päästä puhujapönttöön. Uskostaan todistaminen on tietysti tärkeää, ja se voisi ehkä olla se mitä tehdään levosta käsin.
Meidän pitäisi yhdessä miettiä ja kunkin kohdallaan, että mistä osa-alueesta voisi alkaa kantaa vastuuta. On tullut mieleen esimerkiksi sellainenkin tehtävä, että joku pitäisi huolta Clubin pöydistä niin että ne eivät keikkuisi. Ym.
Homman täytyy hoitua seurakunnassa, ja se vaatii käytännön työtä. Siis ihan sellaista tavanomaista. Yksi tai yhdet ei jaksa kaikesta pitää huolta, siksi todellakin on tärkeää, että tehtäviä jaetaan. Kun tehtävät jaetaan, meillä on varmasti mahdollisuus enempi suorittaa niitä levosta käsin. Ehkä levosta käsin voisi olla juuri sitä, että kukin tietää tehtävänsä ja sen tietävät myös toiset.
Olet, Rami, joskus puhuessasi sanonut, että jokaista tarvitaan. Uskon sen olevan Jumalan mielen mukaista puhetta. Jumala rakastaa jokaista ja haluaa vahvistaa jokaisen uskonaskeleita. En tiedä, ehkä ensimmäisiä tehtäviäsi on saatella meitä kuulijoita sille paikalle, että meistä tulee myös tekijöitä.
Hän, joka saa tehdä jotakin Herralle, voi kokea tulevansa siunatuksi.
Kiitos Kaija ajatuksistasi,
Sivuat tuossa yhtä keskeisintä ongelmaa seurakunnissa. Luin jostakin, että tilastojen mukaan 60% ihmisistä tarvitsee jonkin tehtävän pysyäkseen seurakunnassa.
Kuitenkin meillä, kuten kaikilla muillakin on se sama ongelma, että niitä yleistehtäviä, joita seurakunnissa on tarjolla paljon (musiikki ja puhevastuut) ei kovin moni kykene hoitamaan.
Toisaalta nuo mainitsemasi käytännön tehtävät, joita voivat olla siivous, keittiötouhut, tähtijengin vastuut tai tosiaan vessojen siisteys, miksaus, kuvaaminen tai moni muu yksinkertainen asiakaan ei tunnut innostavan toisia. On ihmisiä, jotka elävät elämäänsä kuluttajina eivätkä he aio tehdä mitään yhteisen työn eteen. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.
Mä uskon, että jokaista tarvitaan. Mä uskon, että Jeesus antoi meille esimerkin palvelemisesta. Mä uskon, että Paavali näytti meille sitoutumisen mallia. Mä uskon, että levosta käsin saavat palvella ne, jotka jotakin tekevät. Se joka ei tee mitään ansaitsee potkun takapuolelle isolla saappaalla. Näin minä ajattelen.
Mutta minähän olenkin joskus orjapiiskuri 😀
Voihan olla niinkin, että yksi syy siihen miksi seurakunnat kasvun sijaan tuppaavat kutistumaan on, että kristityille on liiaksi ”kirkastunut” evankeliointi levosta käsin.
Toivoa sopii, että kun Jumala vastaa rukouksiin, Hän ei asennoidu meihin siten kuin meillä on taipumus asennoitua Hänen toivomuksiinsa, levosta käsin.
Eritoten kun Hänelle ”tuhat vuotta on kuin yksi päivä, ja yksi päivä kuin tuhat vuotta,” ja jos vastauspäiväksi sattuu juuri tuo levosta käsin päivä! 😉
Hyvää ja ajatuksia avartavaa keskustelua aiheesta jota me kaikki lähestymme omalta puoleltamme. Tätä on ollut kiva seurata vaikka ei itsellä ole ollut aiheeseen välttämättä mitään heittääkään.
…jatkoa edelliseen (löytyy efesolaiskirjeestä). ”Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.”
Jos tuo ruumis on valmis, tai ”pakanain täysi luku on sisälle tullut”, ei meillä todellakaan ole muuta tekemistä kuin odottaa (levosta käsin ;))!
Mitään varmoja tuntomerkkejä siitä että näin olisi, ei kuitenkaan ole näköpiirissä, joten eiköhän työ ole vielä kesken. Yllä olevasta luettelosta voi päätellä senkin että ihan sama kuorma ei kaikilla ole, vaan se määräytyy sen mukaan mitä talentteja ja vastuuta kullekin on annettu. Sekin on sanottu, että jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.
niinpä. olen viimeaikoina (sattuneesta syystä) pohtinut sitä, että tuosta luettelosta kuitenkin puuttuu ”vastuun kantaja”, ”toiminnan vetäjä”, ”kerhon ohjaaja”, ”ylistyksen johtaja”, ”seurakunnan työntekijä” yms. meikäläisittiäin tutut aikamme ”seurakuntavirat”…
Niin, kukapa tietää etteivätkö juuri nuo luettelemasi ole otos meidän perinnäissääntökokoelmastamme! Ettei vain olisi niin että koko tuo ”levosta käsin” – juttu kuuluu samaan luetteloon! Kun kaikissa viroissa on vastuunkantajat mallikkaasti, kirkkokansa saa keskittyä vain valmiiksi pureskellun nauttimiseen… levosta käsin. 😉