Muistan, kuinka kauan sitten kuuntelin erään seurakuntanuoren tilitystä siitä, kuinka ”maailman ihmiset eivät puhu pahaa toisistaan ja kyttää toisiaan”. (’Maailman ihmiset’ on uskovien antama outo nimi ei-uskoville. Ikäänkuin me itse olisimme avaruusolioita ja siten emme tästä maailmasta.) Nuori nainen harkitsi jättävänsä seurakuntaelämän taakseen ja nauttivansa siitä vapaudesta, jota ahtaiden seurakuntakuvioiden ulkopuolella olisi tarjolla. Yritin kuitenkin osaltani auttaa nuorta naista muistamaan, että mikä saattaa vaikuttaa kyttäämiseltä voi joskus olla myös välittämistä.
Ei siinä, kyllä seurakunnissa osataan ahdistaa ihmisiä omiin lokeroihinsa ja jos huonosti käy, niin riistää heidän vapautensakin. En voi mitenkään seurakuntia puolustella. Ylilyöntejä tapahtuu varmasti. Toisaalta on kuitenkin niinkin, että kaikki meidän valintamme eivät ole aina niitä parhaita valintoja. Ilman uskonnollista viitekehystäkin on tilanteita, joissa huumeaddiktivanhemmat päättävät hankkia lapsen ja sivulliset yrittävät kenties neuvoa heitä vielä harkitsemaan. ”Mitä sä mua kyttäät?” tai ”Mitä se sulle kuuluu?” voivat olla tyypillisiä vastauksia hyväntahtoiselle neuvojalle.
Viime päivinä on uutisotsikoissa pyöritelty kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen alkoholinkäyttöä. Mitä se meille kuuluu ja miksi me Teuvoa kyttäämme? Lehdistö perustelee tietysti omaa uteliaisuuttaan Hakkaraisen asemalla. Kansanedustajalta on oikeus edellyttää asemaansa sopivaa käytöstä. Silti ei voi välttyä vaikutelmalta, että Hakkarainen on jotenkin helppo kohde kaikkinen möläytyksineen ja toilailuineen. Eikä hänen uskovaisuutensakaan liene ainakaan lieventävänä asianhaarana kansanedustajaparkaa riepoteltaessa. Hakkaraisen kohdalla voi kaiketi huoletta sanoa, että häntä lähinnä kytätään, kukaan ei taida oikein välittää.
Pastorina olen huomannut, että on tavattoman hankala antaa ihmisille kielteistä palautetta. Meillä kun on taipumuksena rationalisoida päätöksiämme ja selittää tekosiamme aina parhain päin. Saattaapa käydä niinkin, että käännämme omat virheemme toisten syyksi. Ihminen, joka on sitoutunut hengellisiin periaatteisiin ei hänkään luonnostaan tee silti välttämättä oikeita tai parhaita valintoja. Joskus näiden valintojen heikkous on ilmeistä, ja se on selvää kaikille muille, paitsi asianosaiselle itselleen. Palautetta pitäsisi antaa, neuvoa jakaa ja varoituksen sanakin on joskus paikallaan. Onko se silloin vain toisen kyttäämistä vai aitoa välittämistä? Vaikka minä haluaisinkin välittää, niin välittyykö se sille toiselle välittämisenä vai kyttäämisenä? Perustavoitteenahan ei ole retostella tai riepotella kenenkään tekemisiä, vaan yrittää auttaa ennenkuin mennään väärää tietä liian pitkälle, mikä se tie sitten itsekullekin on. Siitä huolimatta sinua voidaan syyttää tuomitsemisesta, tekopyhyydestä ja kyttäämisestä. Hankalaa, eikö?
Seurakuntakontekstissa yleisvaarana lienevät ne kaksi ääripäätä, jotka eivät edes ole kaukana toisistaan: Fariseus-tyyppinen tekopyhä tuomitseminen ja überliberaali ’kaikki pääsee taivaaseen’ -asenne. Tilannetta hankaloittaa vielä sekin, että Raamatun näkökulmasta on eroa sillä, onko palautteen kohteena rivikristitty vai johtaja. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan…
Miten sinä ratkaiset haastavan palautteen antamisen? Kuinka nuhtelet silloin, kun siihen on aihetta? Oletko kyttääjä vai välittäjä?
Korpialttari 
Tämä kyttäämisjuttu on tuttu, yksi seurakuntakuvioista etäisyyttä ottavien perusväittämä. Se perustuu pitkälti siihen olettamaan, että muualla ei kytätä ja ihmiset ovat rentoja, hauskoja ja vapautuneita.
Itse heitin samanlaisia väittämiä teini-ikäisenä, kun etsin paikkaani ja hapuilin seurakuntapiirien ja viikonloppukännejä vetävien koulukavereiden välillä.
Moni hapuilija rakastuu sydänjuuriaan myöten siihen tunteeseen, että kokee saavansa olla jotenkin enemmän oma itsensä ”maailmassa”. Useimmiten kyse on siitä, että uudet sosiaaliset kuviot tarjoavat aina kuherruskuukautensa jolloin kaikki on hienoa ja upeata.
Varmaan jossain seurakuntapiireissä on kyttäämistäkin, toisten epäreilua arviointia yms. mutta rehellisesti sanottuna en tajua, kuinka joku, joka esim max kerran viikossa näkee uskiskavereita voi kokea olevansa jonkun tarkkailun tai kyttäämisen kohteena. Lahkomainen valvonta on aivan eri tasolla menevää toimintaa.
Itse sain ainakin aivan rauhassa tehdä viikolla kaikenlaista säätöä ja sekoilutointa, eikä nuorteniltamaailmassa kukaan koskaan saanut tietää. Onneksi fifteen-ikäisenä vaihdoin lapsenuskon sitoutuneeseen suhteeseen Jeesukseen, ja asiat selkenivät.
Hei Anssi ja kiitos kommentistasi.
Niinhän se on. Joskus nuorempana ja ehkä mustavalkoisempana tapasin sanoa niille, jotka kyttäämistä pelkäsivät, että ”Kyttäämistä pelkäävät vain ne, joilla on jotakin salattavaa”. Ehkä se ei ollut kovin hienosti sanottu, mutta osatotuus piilee siinäkin.
Elokuvan ”A Few Good Men” huippukohdassa Jack Nicholson sanoo: ”You can’t handle the truth.” Minä olen sen joksus kääntänyt muotoon: ”You can’t handle the freedom”, sillä sen verran usein tuo mainitsemasi ’vapaus’ päättyy silti toisenlaisiin kahleisiin.
Tässä linkki videoon:
Asiaa.
Kyttääminen on mielestäni pienempi paha kuin olla välinpitämätön. Ehkä jokaiseen Älä kyttää- lauseeseen sisältyy kuitenkin aina Kyttää sittenkin- lause. Kyttäämisen pitää olla niin suoraa ja avointa, että kytättävä sen tietää. Silloin se toimii, viesti välittyy. Piilossa kyttääjiä pitäis pistää selkään, sillä niiden motiivit on väärät ja ala-arvoiset. Joka välittää toisesta, saattaa joutua joskus kantamaan kyttä-nimeä. Joka oikeasti välittää toisesta, on valmis alistumaan siihen.
Hei Kaija ja kiitos kommentistasi.
Olen ehdottomasti samaa mieltä. Välinpitämättömyys on kuitenkin suurempi paha. Sanoit hienosti tuon: ”Joka välittää toisesta, saattaa joutua joskus kantamaan kyttä-nimeä. Joka oikeasti välittää toisesta, on valmis alistumaan siihen.”