Se lähti liikkeelle yhdestä elämäni satunnaisista päähänpistoista. Päätin hommata itselleni projektiautoksi Sunbeam Alpine GT:n. Ei projektiautossa sinänsä ole mitään ihmeellistä – sellaisia harrastavat lukemattomat ihmiset tässäkin maassa – minulla vain ei ollut minkäänlaista kokemusta autojen korjaamisesta. Sen, mikä osaamisesta puuttui korvasin sitäkin palavammalla innolla.
Niinpä päädyin hakemaan löytämäni auton Kangasalalta asti. Lähes käyttökuntoinen auto vedettiin trailerille ja matka kohti kotia alkoi. Matkalla haaveilin kovasti kesäisistä kilometreistä persoonallisen brittiautoni ratissa. Kotona ryhdyin töihin melko nopeasti ja purin autosta kaikki osat siististi pois. Moottorin ja vaihdelaatikon nostin autosta oikein varta vasten projektiani varten hankkimallani moottorinosturilla ja laitoin paketin odottamaan toiseen ostokseeni, moottoritelineeseen.
Tulin koko projektin aikana purkaneeksi auton ihan atomeiksi. Kori hiekkapuhallettiin ja pohjamaalattiin, moottori koneistettiin ja tasapainotettiin. Löysin englannista varaosaliikkeen ja tilasin tiivistesarjoja, männänrenkaita ja muuta sälää. Jossakin vaiheessa hommasin toisenkin auton varaosiksi. Sitten vain kävi, kuten niin usein käy. Loppui rahat ja into. Ei mitään sen vakavampaa. Todettakoon vain, että autopurkaamon paalaimella ei mennyt kauaa pelkän korin rusentamisessa…
En silti jaksa olla itselleni kovin ankara. Itse asiassa innostuksen lopahtaminen on niin kovin tavallista meille ihmisille. Lähdin tänä talvena mukaan paikallisen salibandyseuran harjoituksiin ’pujottelukepiksi’ ja huomasin, että sama ilmiö toistuu sielläkin. Syyskauden harjoituksissa äijiä oli kuin meren mutaa, mutta kevätkaudella sai pelailla ihan ilman vaihtomiehiä. Jonnekin se into vain oli kadonnut.
Mielestäni Sunbeamin remontti-innon lopahtaminen on kuitenkin vain henkilökohtainen murhe ja salibandyjoukkueen harjoittelualttiuskin enimmäkseen valmentajan päänsärky. Tänä keväänä olen törmännyt samaan piirteeseen myös seurakunnassani ja se kirpaisee jo paljon syvemmältä. Olen huomannut pieniä rutinoitumisen ja apatiaan vaipumisen merkkejä siellä täällä. Koska olen aina inhonnut sitä niissä yhteisöissä, joissa olen toiminut, olen tietysti sopivasti kevätraivon vallassa. (Onneksi kevätraivo on kaikista raivoistani lievin.) Ei kyse ole mistään übervakavasta, mutta en myöskään halua päästää tilannetta täysin hoitamatta pahenemaan. Olen nähnyt tarpeeksi niitä tilanteita, joissa mitään ei ole enää tehtävissä. Me olemme sieltä vielä kaukana.
On kohtuullisen helppoa innostaa ihmisiä jonkin projektin tai hankkeen aloittamiseen. On melko yksinkertaista ylläpitää intoa, kun työ on alkuvaiheessa. Luulen, että ajan kuluessa innokkuuden säilyttämisen haastavuus kasvaa eksponentiaalisesti. Uskon, että jokainen ihminen on luonnostaan taipuvainen tyytymään vallitsevaan tilanteeseen. Erityisesti silloin, kun vallitseva tilanne on kohtalaisen mukava. Seurakuntaa ei kuitenkaan ole kutsuttu olemaan mukava, vaan tehokas. Jos voit saavuttaa molemmat, niin hyvä. Jos et, pyri tehokkuuteen.
Meidän seurakunnallamme on edessään aikalisä. Me yksinkertaisesti tarkistamme suuntaamme jo tässä vaiheessa. Me mietimme, mitä olemme tehneeet hyvin ja mitä huonosti. Koetamme löytää sellaisia kehityssuuntia, joihin meillä on mahdollisuuksia edetä. Ennenkaikkea me yritämme palauttaa mieliimme sen, mitä me oikein lähdimme tekemään. Yksi Sunbeam riittää.
Oletko sinä kadottanut innostuksesi? Mitä teet, että löydät sen jälleen? Onko sinulla antaa minulle hyviä neuvoja?
Sananlaskut 15:22 ”Jos harkinta puuttuu, hanke kaatuu, jos on neuvonantajia, se onnistuu.”
Korpialttari 
Onnittelut, että olette seurakuntana ja yhteisönä ottamassa jälleen askeleita portaikossa. Toivon, että askeleen minkä otatte, otatte harkiten.
Kirjoitustasi lukiessani mieleeni nousi Israelin lähtö Egyptistä. Pienen hetken kuljettuaan he olivat jo toivottamassa itselleen kuolemaa ja palaamassa takaisin Egyptiin – into oli totisesti kadonnut.
Miksi näin? Varmastikin aluksi heillä oli yhteinen näky ja tavoitetila. Kenties heillä oli myös kuvitelma helposta ja lyhyestä 17 päivän matkasta luvattuun maahan ja nyt heille alkoi selvitä millainen korpivaellus heillä olisi edessä, josta he eivät selviäisi hengissä.
Samanlainen matka voi olla tiedossa meillä itse kullakin. Tästä syystä toivoisin jokaisen lukevan George Verwerin kirjan ”Ulos mukavuusvyöhykkeeltä” Kirja tuo selkeästi esille minkälaisia seuraamuksia omasta Egytistä lähdössä voi olla, mutta toisaalta minkälaisia uusia näkökulmia se myös antaa.
Vähän rivien välistä lukien voisi todeta, että pienellä säädöllä voisit ajaa unelmiesi Sunbeamilla se ei ehkä olisi täydellisesti rempattu ja saattaisi kukkia jostakin, mutta voisit kruisailla sillä kesäillan ratoksi. Ehkäpä lompakon salliessa olisit voinut fiksata sitä joistakin kohdista paremmaksi, mutta sinulla olisi se timanttisi.
Lopuksi haluan todeta, että älä pistä romuksi ja hylkää sitä mikä jo orastaa. Se voi olla haasteesi ja askel pois sinun omalta mukavuusvyöhykkeeltäsi. Et ole tässä asiassa yksin. Lue vaikka Israelin uudet opetuslapset (Julia Fisher) –kirjaa siinä on monta samanlaista tarinaa.
Kiitos palautteesta, Mika.
Itse asiassa tuo vertauksesi Israelin lähdöstä Egyptistä on monin tavoin osuva. Olen lukenut Jeff Manionin kirjan ’Välimaastossa’, joka perustuu yksinomaan niihin ongelmiin, joita ilmaantuu siinä vaiheessa kun on lähdetty liikkeelle ja perille pääsy on vielä kaukana.
Luet myös oikein rivien välistä sen, että pientä säätöä tarvitaan, ja homma etenee taas. En ole millään muotoa romuttamassa tätä juttua, vaan blogipostaukseni ja tulevan tiistain ’Aikalisä’ -ilta ovat juuri tätä pientä säätöä.
Itse asiassa en tunnusta itse menettäneeni omaa innostustani, mutta olen epäonnistunut siinä, että olisin valvonut toisten innostumisen säilyvyyttä. Tämä on yksi niistä tavoista, joilla yritän herätellä porukkaa uuteen lentoon. Loppujen lopuksi vastuu on silti minulla. Onnistuimme tai emme, niin en voi kenenkään muun syyksi sitä loppujen lopuksi laittaa.
En ole koskaan kuvitellut matkaa helpoksi. Tiedän vain määränpään olevan täydellisen.
Kiitos rohkaisusta ja tervetuloa taas joskus piipahtamaan.
Mikään yhteisö ei voi välttyä erilaisilta vaiheilta elinkaarensa aikana. Olennaista on musta se, että tunnustetaan rehellisesti, missä mennään ja koitetaan tehdä asialle jotain (niin kuin olette tehneetkin/tekemässäkin).
Voisin kuvitella, että uudessa seurakunnassa on vaikeaa uskaltaa luopua alkuhuumasta ja siirtyä ”tylsään arkeen”. Sama pätee parisuhteeseen: todellinen työ alkaa, kun kuherruskuukausi loppuu ja ”todellisuus paljastuu”. Sitten siitä todellisuudesta pitää löytää ne hyvät puolet ja kasvun eväät. Ja pitää uskaltaa elää rohkeasti sitä tavallista tylsää arkea, joka kuitenkin on sitä kaikkein kasvattavinta ja loppuviimein parasta, elämää isolla eellä. Arjestakin pitää löytää se pointti, miksi siinä ollaan ja on hyvä olla.
Hajanaisia aatoksia eikä varmaan mitään uutta. Oottehan varustaneet kaikki seurakuntalaiset palvelemaan? Kaipaisko joku tehtäviensä päivitystä? Onko jollain visioita uusista jutuista?
Tsemppiä & Jumalan siunausta!
Kiitos, Anna näistä ajatuksista. Mielestäni tuo parisuhdevertaus kuherruskuukausineen on osuva. Se on tavallaan yksi tapa kuvata sitä, mitä niin helposti tapahtuu. En itsekään usko, että tällaisa seesteisempia vaiheita voi välttää, mutta ei kai niistä tarvitse pitääkään. 😉
Uskon, että tuossa varustamisessa meillä on vielä tekemistä. Tavoitteena on, että tulevana tiistaina käynnistetään prosessi, jossa varustamista tapahtuu.
Ravistelu on tarpeen.
Mutta pitkän kodin etsinnän ja löytämisen jälkeen on pieni kaipuu olla hetki kotona ja nauttia kodista – näin ainakin itselläni.
Tiedän monta uteliasta olevan, jotka etsivät edelleen kotia. Tosin he eivät olekaan se suuri haaste. Haaste on se, miten rohkaistua kutsumaan niitä, jotka eivät ole edes huomanneet olevansa kodittomia. Innostuksen säilyminen kaipaa myös jatkuvaa uusien kodin löytäneiden iloa.
Huoleen ei mielestäni syytä, mutta hereillä oloon kyllä. Herra on kanssamme.
Hei Sini-V.
Sen verran jo tunnetkin minua, että ravistelen aina silloin tällöin. En minäkään ole erityisen huolissani, mutta juuri silloin haluankin jo toimia. On ikävää toimia vasta, kun on syytä vakavaa huoleen.
Kiitos, että olet mukana. Sinua ja ideoitasi, rohkeuttasi ja alttiuttasi tarvitaan.
Mun mielestä on hyvä, että valvot seurakunnan tilaa. Junnaamiseen se ei saa mennä, kyllä meidän täytyy palaa Taivaan tulta.
Olet pitänyt hyviä ja rakentavia puheita. Me saamme niistä hyötyä itsellemme, omaan elämäämme kristittyinä.
Mietin, että voihan seurakunnan toiminta olla vaihtelevaa. Nyt on musiikkiosuudet vaihdelleet. Sinä et tietenkään voi etkä saa lopettaa puhumista, kun se on sulle annettu. Mutta vois olla välillä todistuspuheenvuoroja. Usein toivon hartaasti, että syntyis keskusteluja illan puheesta ja niistä hyvistä ja mielenkiintoisista aiheista. ei ole hyvä, kun asiat unohtuu niin äkkiä. Kaikki eivät halua keskustella sillä tavoin, mutta jotkut haluaa.
Luin 1.Aikakirja 29:14.Siinä sanotan, että kaikki on Herran, kaikki tulee Hänen kädestään. Myös se oikea ja todellinen into tulee Herralta, siitä kun me innoitumme Hänestä. Hänen tuntemuksen kautta saamme saman katsannon kuin Hänellä on ja haluamme antautua Hänen todellisuuteensa. Mutta itsestänikin tiedän, että se innoitus välillä pahastikin katoaa. Siinä kohtaa seurakunnan innoittava toiminta on enemmän kuin kallisarvoista. Eli me ilmeisesti tarvitsemme sekä taivaallista innoitusta että inhimillistä intoa.
Pelissä on niin paljon, että toivon totisesti, että me saisimme kaikki olla palavia ja saisimme nähdä, että Jumalan valtakunta vielä leviää täällä maan päällä.
Yksi asia vielä, mikä tulee mieleeni, että pitäiskö rukoilla enemmän yhdessä, sitä kautta vahvistua ja kenties armolahjat vois toimia.
Olen tosi tyytyväinen ollut seurakunnan antiin. Nämä ajatukseni tuon rohkeasti esiin, enkä ollenkaan väitä, että nämä ollsivat juuri niitä oikeita. Asia on kiinnostava, ja on kiva ottaa kantaa kun saa.
Tuli vielä yks asia mieleen, että sielunhoito on tosi tärkeä mitä seurakunnan tulis toteuttaa. Tulevaisuutta ajatellen, vastuuta siinä vois jakaa, ja ihmisiä pitäis kehottaa sielunhoitoon. On valtavan hyvä, kun ihminen saa puhua asioistaan ja tunteistaan luotettavasti.
Nyt mä lopetan,kun mä oon niin hyvä ja täydellinen. en kehtaa tulla enää clubille kohta. terveisin kaija
Kiitos Kaija, hyvistä mielipiteistä.
Erityisesti kaipaan itsekin tuollaista spontaania keskustelua siitä, mistä illassa on puhuttu. Muistelen, että kun toimimme aikoinamme Wisa Clubilla, meillä ei ollut yhtä helppoa toimia tilojen puolesta kuin nyt. Niinpä tarjoilut ja kahvituksetkin pidettiin illan jälkeen. Luonnollisesti porukka viihtyi melko kauan illan jälkeen juttelemassa.
Nyt, kun osa juo kahvinsa jo iltaa ennen, on ehkä vähän sellainen tilanne, että joskus sali tyhjenee todella nopeasti viimeisen laulun jälkeen. Tämä johtuu siis osin omasta muutoksestamme, mutta se ei välttämättä ole positiivinen muutos.
Tuo sielunhoito on tärkeää työtä. Mä tosin vähän vierastan sitä nimeä, mutta voidaanhan me keksiä sille toinen nimi.. 😉
Joka tapauksessa. Kiitos ajatuksistasi ja upeaa nähdä sinut joukossa mukana.
Jouni Böös kommentoi Facebookin kautta [”Seurakuntaa ei kuitenkaan ole kutsuttu olemaan mukava, vaan tehokas. Jos voit saavuttaa molemmat, niin hyvä. Jos et, pyri tehokkuuteen.”
Millä Raamatun ohjeella tuon perustelet ? Saattaa kohta lammaslaumassa olla kohat enimmäkseen loppuunpalaneita lampaita, jos tuo on ainoa lauman tavoite.
Seurakuntaa ei kannata johtaa samalla periaatteella, kuin yritystä. Se on PALJON muutakin kuin tuotantolaitos.Tai ainakin PITÄISI olla.]
Tässä vastaukseni:
Mitä tulee johtamiseen, niin roomalaiskirjeen 12:8 kehoitus: ”joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti” kertoo tehokkuuden tarpeesta.
En kuitenkaan kirjoituksessani puhunut tuotannollisesta tehokkudesta enkä yrityksen johtamisesta. Uskon, että seurakunta on kutsuttu olemaan tehokas nimenomaan omassa tehtävässään. Tarkoitukseni oli enemmänkin havainnolistaa, että mukavuudenhalu ja siitä seuraava pysähtyminen eivät ole välttämättä suotavia piirteitä seurakunnan toiminnassa.
En myöskään ole havainnut loppuunpalamisen merkkejä sen enempää itsessäni kuin ’lampaissakaan’. Arvelen, että et ehkä tunne seurakuntaamme millään tavalla ja peilaat sitä ja kirjoitustani oman seurakuntakokemuksesi lähtökohdista. Toivon joka tapauksessa, että omalla kohdallasi saat nauttia juuri sellaisesta seurakuntayhteydestä, kuin sinulle on tarkoitettu.
En tunne juurikaan seurakuntaanne. Jonkin verran sen syntyvaiheista lienen selvillä. Ja hiukan seurannut Face-sivujenne kautta juttujanne.
Kun haette sitä tehokkuutta seurakuntaanne, kannattaa muistaa, ettei lammastarha ole jatkossakaan pelkkä synnytyslaitos. Seurakunnalla on moninaisia tehtäviä.
Kyllä, kyllä. Ja niissä moninaisissa tehtävissä kaipaan sitä tehokkuutta.
Eli tämän blogin tekstissä oli vastakkain aseteltu mukavuus ja tehokkuus. Toisin sanoen asian voisi esittää kysymyksellä: ”Jos seurakunnan tehtävänä on evankelioida, niin pyritäänkö siinä olemaan tehokkaita, vai tehdäänkö se niin, että itselle on kaikkein mukavinta?”
Mistään sen suuremmasta tuotantoajattelusta tai laitostumisesta ei tällä kertaa ollut kyse.
Hei, Rami!
Halusin vielä kirjoittaa tämän, kun oon jo parin viikon ajan ollut niin innoittunut 1.Aikakirjan 29. luvusta.
Daavid oli Jumalan mielen mukainen mies. Hän todella uskoi Jumalaan. Toimeliaana ja innostuneena hän ajatteli rakentaa Jumalalle linnan, Herran temppelin. Se ei ollut kuitenkaan Jumalan tahto, sillä tarkoitus oli, että Salomo sen rakentaisi.
Mua puhuttelee niin se kuinka Daavid oikein antautui hankkimaan kaikkea rakennustarviketta ja valtavat määrät. Hän innosti kansaa, joka myös antoi vapaaehtoiset lahjansa.
Daavid ei ajatellut, että ei tämä sitten mulle kuulu, rakentakoon Salomo. Ei. vaan hän oli toimelias ja hän halusi tehdä kaiken mahdollisen, että temppeli saataisiin rakennettua.
Niinhän me ollaan rakentamassa temppeliä mekin,1. Kor.3:16-17. Tai me ollaan siinä mukana, antaen auliisti omastamme, että temppeli meissä rakentuisi ja sitä myöten seurakunta.
Kun ajattelee tätä aikaa, on todella tärkeää, että temppeli rakentuu. Kiljuva jalopeura käy ympärillä ja etsii kenet hän saisi niellä. Se on vakava asia. Nyt on vielä temppelin rakentamisen aika, ja meidän tulisi kaikkien olla innostuneita Herran työssä, innostaa toinen toisiamme. Me uskovat tarvitsemme toisiamme. Se kai onkin seurakunnan toiminnan tarkoitus luoda mahdollisuuksia siihen.
Miten me osattais olla kuin Daavid ja se kansa, joka oli niin altis tuomaan lahjansa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Pitääkö meidän aina joutua nurkkaan ajetuksi, tuntea suurta kipua, menettää kaiken, joutua toivottomuuteen ja suureen ahdinkoon. Emmmekö voisi toimia ennenkuin tällaista alkaa tapahtua. Jumala kuitenkin kateuteen asti halajaa meidän henkeämme. ehkä Hän haluaisi pitää hyvyydellään ja läsnäolollaan meitä lähellään. Mutta aina me tarvitsemme toisenlaista lääkettä. Kiitos joka tapauksessa kuitenkin Herralle!
Mikä on tämän kirjoituksen lopputulema? Ehkä se, että iloitsen siitä, että Daavidin henkeä löytyy vielä. Se, että otit aikalisän, kertoo siitä. Toivottavasti me heräämme todellisuuteen ja voimme kaikki yhtyä seuraavaan jakeeseen:”Ja kansa iloitsi heidän alttiudestaan, sillä he antoivat ehyellä sydämellä vapaaehtoiset lahjansa Herralle; ja kuningas Daavid oli myös suuresti iloissansa.(1.Aikakirja 29:9, vanhempi käännös)
Terveisin Kaija