Kevättalvi on upeaa aikaa. Lisääntyvän valon ja lämmittävän auringon myötä alkaa tosiaan uskoa elämän palaavan tänne Suomeenkin. Jotenkin sitä vain nauttii ulkoilustakin aivan toisella tavalla, kun kaamoksen alla kiristyneet leukaperät alkavat natisten vääntyä yhteen hymyyn kevään kanssa. Oman kevääni liikuntasuoritukset ovat suurelta osin menneet salibandyn merkeissä, joten ulkoliikunta on ollut kovin vähäistä ja satunnaista.
Kaikesta satunnaisuudesta huolimatta törmäsin viimeisellä lenkilläni vanhaan tuttavaani, joka on minun laillani joskus työskennellyt nuorisopastorina omassa seurakunnassaan. Meren aavalla jäällä kävellessään ei välttämättä törmää yhteenkään henkilöön – eikä sitä välttämättä edes kaipaa – joten jonkinasteinen sattuma tai johdatus taisi osaksemme sattua. Pakollisten kysymysten ja koirien ihailun jälkeen pyysin kaveria vieraaksemme uuteen seurakuntaamme. Mies vastasi: ”Mä en halua. Olen kurkkuani myöten täynnä seurakuntaa. En enää kaiken tapahtuneen jälkeen.”
Oli kurjaa nähdä, kuinka syvät haavat tämä työtoverini oli saanut. Muistan, että aikoinaan hän oli kovinkin innokas ja idearikas kaveri täynnä energiaa ja halua työntekoon. Minä en edes kunnolla tiedä, että mitä kaikkea lienee tapahtunut, mutta mielestäni hänen kaltaisiaan ihmisiä ei olisi missään organisaatiossa varaa menettää. Jotakin ikävää on silti pakko ollut tapahtua, kun yhden seurakunnan koettelemukset estävät tutustumasta mihinkään seurakuntaan. ”Haluan olla vain omissa oloisssani”, mies lopetti.
Kuin kohtalon oikusta olin samana päivänä kysellyt aivan toiselta pastoriystävältäni hänen kuulumisiaan. Pikaisten terveistensä lomassa tämä toinen pohti sitä, miksi ei ollut toteuttanut lähtöään omasta seurakuntakuviostaan jo paljoa aiemmin. Hän totesi vielä, että mitä enemmän on aikaa kulunut, sitä tyytyväisempi hän on päätökseensä. Näiden kahden toisistaan tietämättömän ihmisen kommentit saivat minut pohtimaan asiaa.
Minä olen kasvanut hengellisissä piireissä. Lapsena istuin mukana tilaisuuksissa ja piirtelin lentokoneita hakaristeineen päivineen vihkooni. Myöhemmin, kun piirtäminen ei enää kiinnostanut, mutta saarnakaan ei juuri puhutellut – johtuen ihan minusta itsestäni – keksin uusia tapoja kuluttaa aikaani. Olen jopa lukenut hengellisen laulukirjan johdantotekstin moneen kertaan läpi, kun olen ollut liian laiska keskittymään puheeseen. Koko elämäni olen saanut seurata ihmisten ja ideoiden tulevan ja menevän.
Olen vuosien varrella nähnyt melko monta innokasta, energistä, luovaa, aktiivista ja kyvykästä ihmistä. Moni heistä on halunnut tuoda oman osaamisensa seurakunnan käyttöön. Silti liian moni on jättänyt touhun sikseen. Joku on saattanut siirtyä luonnollisesti aktiivivaiheesta ikäänkuin jäähdyttelemään tehden tilaa nuoremmille. Silti liian moni on mielessään sanonut: ”Mä en halua tulla enää seurakuntaan. Koskaan.” Sen päätöksen he ovat pitäneet.
Minä luulen, että seurakuntien kautta tehtävä hengellinen työ, syvä vakaumus ja luja usko voivat olla ihmisen elämän merkittävimpiä voimanlähteitä ja merkityksen tuojia. Uskon myös, että hengelliseen työhön liityvä reviiritaistelu, syvän vakaumuksen aikaansaama ehdottomuus ja lujan uskon mahdollistama manipulointi voivat lyödä ihmiseen mitä syvimpiä ja kipeimpiä haavoja. Vastuu on meidän.
Korpialttari 
Kun ihminen on rikki, hän on sitä todella. Joku pitempään, joku lyhyempään. Sanoisin, että loppuun palaneelle täytyy antaa vähintään vuosi aikaa toipua. Näitä vaiheita on koettu. Annetaan aikaa rikotulle. Annetaan Pyhän Hengen puhaltaa haavoihin.
>>Uskon myös, että hengelliseen työhön liityvä reviiritaistelu, syvän vakaumuksen aikaansaama ehdottomuus ja lujan uskon mahdollistama manipulointi voivat lyödä ihmiseen mitä syvimpiä ja kipeimpiä haavoja.>>
Jos vielä luja usko ilmenee siten, että minä olen oikeassa muut väärässä, tai jos on pakko tunnustaa etten minäkään ole oikeassa, muut ovat joka tapauksessa enemmän väärässä. 😉
Jääräpäinen, läpi harmaan kiven vievä, yksinäisen suden rooliin hyvin istuva luonne toimii pioneerityössä ja saattaa olla jopa perus edellytyksenä sille, että Jumala voi ihmistä käyttää uusien alueiden raivaamisessa.
Eri asia on, kuinka tuon kaltainen luonne sopeutuu ”valmiiseen maailmaan” jossa kaikki näyttäisi jo olevan raivattu. Uskon kuitenkin että ”luja usko” oikein kohdistettuna voi korjata vääristymät. Seurakunta on eräänlainen hiontapaikka, jossa meistä jokaisesta sopivasti hiotaan (yritetään ainakin) terävimmät särmät. Jos joukossa on erikoisen kova kivi, sattaa käydä niin että muut hioutuvat tomuksi, eikä tuo kivi näyttäisi muuttuvan miksikään. Alla olevan lainauksen eväillä luulisin meidän selviävän kuitenkin melko pitkälle.
”Jos siis on jotakin kehoitusta Kristuksessa, jos jotakin rakkauden lohdutusta, jos jotakin Hengen yhteyttä, jos jotakin sydämellisyyttä ja laupeutta, niin tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta.” (Filipp. 2:1-4)
Katkeruushan on loppuviimein todella itsekästä. Anteeksi antaminen on tärkeää oman mielenterveyden kannalta, se on ensimmäinen ja välttämätön askel kohti vapautta. Jos tulee loukatuksi, eikä anna anteeksi, ei voi eheytyä. Silloin pitää turhaan yllä muuria, jota ei voi itsekään lävistää.
Sitten herää kysymys, että eikö juuri kristillisen seurakunnan pitäisi olla paikka, jossa opetetaan ja harjoitellaan anteeksi antamista? On kurjaa, että seurakunnasta tulee valtataistelun paikka. Valitettavasti siitä on esimerkkejä melkein alkuseurakunnasta lähtien.
Ihmiset ovat susia toisilleen.
Kuka sitä haluaa enää taistella paikasta auringosta.
Vielä jos seurakunta koostuu vain vahvoista yksilöistä.
Niin. Kyllä kai silti vieraana käymisestä on pitkä matka taisteluun paikasta auringossa. Miksi seurakunnassa pitää kaikilla olla paikka auringossa. Ei kai siitä sentään ole kysymys?