Kävipä pitkästä aikaa niin, että heräsin keskellä yötä pirteänä. Tiesin heti, että en taida saada ihan hetkiseen unta. Niinpä päädyin kieriskelemään sängyllä ja pohdiskelemaan asioita. Kahdesta neljään aamuyöllä ei ole välttämättä kaikkein paras hetki pohdiskella mitään, mutta minkäs teet?
Yön pimeinä tunteina tajusin, että on kaksi asiaa, jotka tavallaan yllättivät minut tässä prosessissa jossa olen. Korpialttarin lukijat tietänevät, että prosessilla viittaan vähän yli vuosi sitten käynnistämäämme uuteen seurakuntaan. Ensimmäistä asiaa olen kuvannut aiemminkin, mutta tulipahan vain asia uudelleen mieleen, kun keskustelin asiasta tuttavani kanssa. Pastoriystäväni kertoi toisen pastorin, joka toisaalla Suomessa perusti vuosi sitten uuden seurakunnan todenneen, että: ”Se mitä luulin veljesyhteydeksi, olikin vain työ-yhteyttä”. Uskoakseni mies halusi ajatuksellaan kuvata sitä, että oli yllättynyt kuinka moni lopetti yhteydenpidon, kun työ tapahtuikin oman yhteisön ulkopuolella.
En minä silti sääliä kaipaa. Enkä edes varsinaisesti kannanottoja tähän ’ensimmäiseen’ ajatukseen, sillä siitä on jo aiemminkin puhuttu.
Enemmänkin pohdiskelin tätä ’toista’ asiaa. Olen ollut aidosti yllättynyt siitä, kuinka suuri kynnys toisilla ihmisillä on tulla tutustumaan uuten yhteisöön. Olin omassa yksinkertaisuudessani ajatellut, että yrittäisin samalla innostaa mukaan sellaisia ihmisiä, joiden tiedän olevan kiinnostuneita asioista. Satun tuntemaan monia ihmisiä, jotka ovat edelleen vakaumuksellisia kristittyjä, mutta ovat syystä tai toisesta vieraantuneet omasta yhteisöstään. Olen tietoinen siitä, että ihmisillä on lukematon määrä erilaisia syitä sille, miksi he eivät enää käy mukana edes siinä seurakunnassa, jossa joskus viettivät paljonkin aikaa. Joku voi olla kokenut koko uskonsa turhaksi, mutta useimmat eivät. Syy täytyy siis olla jossakin muualla.
Minulla oli se ennakkokäsitys, että osa näistä ihmisistä haluaisi ainakin kokeilla uudenlaista seurakuntaa. Jotkut ovat henkilökohtaisia ystäviäni ja toiset vanhempieni ystäviä, siis perhetuttuja. Edelleen omassa naiiviudessani päätin, että en edes halua kalastella sellaisia ihmisiä, jotka ovat toimivassa seurakuntayhteydessä. Päätin vain lähestyä niitä, joiden arvelin olevan ilma hengellistä kotia. Yllätykseni oli melko suuri, kun huomasin etteivät monet halunneet tulla. Joidenkin on jopa silminnähden vaikeaa puhua koko asiasta.
Toki ymmärrän, että meidän tapamme toimia voi olla vieras monille. Ymmärrän senkin, että en persoonana miellytä kaikkia ja joku saattaa suorastaan inhota minua. Enimmäkseen luulen kuitenkin, että kyseessä on perinteen, ihmispelon ja viitsimättömyyden eri tavoin muotoutuva yhdistelmä.
Mitä tällä kaikella on sitten väliä? Ei kovinkaan paljoa. Lähinnä haluan jälleen jakaa jotakin oppimastani sille, joka kokee voimakkaasti, että häntä on kutsuttu perustamaan oma seurakunta. Jos olet tarpeeksi viisas oppiaksesi muilta, opi tämä minulta.
Jos päätät perustaa seurakunnan:
1. Joudut maksamaan hintaa. Tulet menettämään ystäviä ja katkaisemaan ihmisuhteitasi. Tulet myös löytämään aivan uusia ihmisiä ja rakentamaan syvemmät ja täydemmät suhteen joihinkin ennen hieman etäämmällä olleisiin ystäviisi. Näet todella, kuka on ystävä ja kuka vain esittää sitä.
2. Et voi laskea kenenkään varaan. Et voi etukäteen tietää kuka on mukana ja kuka ei. Älä silti lannistu. Jos joku ei koe haluavansa olla mukana, anna hänelle kaikki vapaus olla pois. Satsaa aikaasi niihin, jotka tulevat mukaan. Olen saanut löytää aivan uusia ihmisiä ja ihmisuhteita tämän lyhyen ajan sisällä. En vaihtaisi kokemustani mihinkään.
Korpialttari 
ja edelleen mukana ollaan….
2. Tim. 1:6-14
Kiitos, Angel. Aavistuksen kryptistä, mutta silti hienoa… 😀
Rami , lisää nöyryyttä niin hyvä tulee. Nöyristellä ei toki tarvitse.
Kiitos palautteesta. Luulen, että kehotus nöyryyteen on sopiva kaikille, eikä mitenkään vähiten minulle.
En silti oikein näe, että suurin osa sellaisista, jotka eivät halua mukaan tulla kokevat syyksi minu ylpeyteni tai nöyryyden puutteeni?
Siis että jos minä olisin jotenkin nöyrä, niin väkeä tulisi mukaan kymmenittäin?
Katsotaan.
Ehken eräs syy innottomuuteen :kun on ”hiihtänyt ” pitkän matkan, niin sitä haluaa huilata, eikä jaksa enää tutkia tai innostua uusista maisemista.
Sitä haluaa vain olla, olla ilman velvoitteita, ilman vastuita ja hiihdellä hissukseen ja kaikessa rauhassa ja tällainen ei ole antipatiaa, se on sympatiaa.
Voimia matkalle.
Kiitos Kulkuri ja tervetuloa taas kommentoimaan.
Ehkä asia on kuten sanot. Ei jaksa tutkia tai innostua uusista maisemista. Se oli silti minulle yllätys. Ei ole enää, kun karu todellisuus on selvinnyt.
Kiitos silti sympatiasta. Sitäkin tarvitaan.
Hengellisyyden saralla on asia joka itseäni mietityttää.
Ei sen takia mietitytä, että vastuu tai jokin muukaan asia velvoitaisi, vaan harrastuksen vuoksi.
Ja se asia:
miten hengellisyys jaksaa, selviää tulevaisuudessa.??
tarvitaanko synnillä ” läträämistä ” , syyllistämistä ?
ovatko ne jo menneen ” talven” jäänteitä ja joutavat museoon.??
eikö riitä että elämme siististi. ??
Minä kyllä jaksan uskoa ja toivoa, että synnillä läträämistä (jos termin oikein tajuan) ja syyllistämistä ei tarvita. Uskon, että syyllistäminen ja pelottelu ovat menneen talven lumia.
’Siististi’ eläminen on aina postiviinen asia, vaikka se onkin käsitteenä aika abstrakti, kuten tietysti ’synnillä läträäminenkin’.
Tarkoitan siis sitä, että ne eivät välttämättä merkitse kaikille samaa asiaa.
Edelleen rohkaisen, että tule silti joksus piipahtamaan Vedä Henkeä Clubilla. Voit tarkistaa tilannetta omin silmin. Ainakin yhden seurakunnan kohdalla.