Tulimme, kuten edellisessä postauksessani mainitsin, käyneeksi Global Leadership Summitissa Jyväskylässä. Loistavan tapahtuman anti oli niin tasokasta ja upeaa, että postauksia saisi kevyesti tehtyä vuoden loppuun ihan vain viikonlopun opeilla. En kuitenkaan aio kaikkea kerrata, sitä varten on olemassa video- ja muuta materiaalia.
Yksi parhaimmista luennoista oli mielestäni Andy Stanleyn: ”Paineen parempi puoli”. Andyn perusajatuksena oli muun muassa se, että jokaisella organisaatiolla ongelmia, joita ei pitäisi ratkaista ja jännitteitä, joita ei pitäisi laukaista. Andy osoitti, että on olemassa myös sellaisia ongelmia, joiden kanssa on opittava elämään. Jos nämä ongelmat tai jännitteet pyritään ratkaisemaan, saadaan vain aikaan uusia ongelmia. Tämänkaltaisten ongelmien haaste on lisäksi siinä, että jos ne pyritään väkisin ratkaisemaan, ei voida sanoa että tuli tehtyä ”oikea” ratkaisu. Voidaan vain sanoa, että tehtiin ratkaisu.
Itselleni tämä oli monella tapaa vapauttavaa. Tajusin, että meidänkään ei väkisin tarvitse etsiä ratkaisua haasteisiin, joissa ei yksiselitteisesti ole oikeaa vastausta tarjolla. Kun sovelsin kuulemaani Vedä Henkeä -seurakuntaan, huomasin seuraavat jännitteet tai haasteet, joita en usko olevan tarkoitettu ratkaistavaksi. Uskon, että näiden haasteiden kanssa on vain opittava elämään.
1. Ymmärrettävyys / Syvällisyys
Tämä monelle tuttu jännite syntyy siitä, että toisaalta toiminnan pitäisi olla ns. matalan kynnyksen touhua ilman sellaista sanastoa tai opetusta joka menee yli hilseen. Ensikertalaista varten opetuksen tulisi olla tarpeeksi selkeää ja yksinkertaista. Toisaalta vanhat sotaratsut kaipaavat väkisinkin rukiisempaa leipää.
2. Esittävä / Laulettava musiikki
Meillä ei niinkään ole haasteena musiikkityylit, sillä kaikki käy. Toiveita on sen sijaan esitetty sekä siihen suuntaan, että antaa muusikoiden laulaa ja muut kuuntelevat ja toisaalta sitten niin, että lauletaan yhteislauluja. Tämä on toki osaltaan samaa haastetta tuon ensimmäisen kanssa, sillä monesti ensikertalainen ei osaa ensimmäistäkään laulua, eikä ole edes tottunut yhteislauluihin. Edelleen monelle veteraanille on kirjakaupalla rakkaita lauluja tarjolla.
3. Ihmiset / Ihmissuhteet
Jokainen seurakunta tarvitsee ihmisiä. Ilman ihmisiä ei ole seurakuntaa. Kuitenkin ihmiset ovat samalla usein rikkinäisiä, erilaisia ja hankaliakin. Eli ikuisena jännitteenä tulee olemaan se, että ihmisiä on tavoiteltava, mutta mukana on myös haastavia luonteita.
Tulipa mieleeni monta muutakin mahdollista jännitettä, mutta näistä saanee käsityksen haasteista. Jännite ei tarkoita ilmiriitaa tai suurta skismaa. Se on vain jännite. Mitä jännitteitä näet omassa organisaatiossasi? Ovatko ne ratkaistavissa vai tulisiko niiden kanssa oppia elämään?
Muuten, Andy antoi kolme kysymystä tunnistaaksesi asiat, joita ei ehkä pitäisi ratkaista. Näiden avulla kenties erotat ne niistä ongelmista, jotka ovat ratkaistavissa:
1. Ilmeneekö ongelma tai jännite toistuvasti?
2. Onko molemmilla puolilla asiaan kypsästi suhtautuvia puoltajia ja hyviä argumentteja?
3. Ovatko nämä kaksi puolta todella riippuvaisia toisistaan?
Korpialttari 
Lisäisin tuohon vielä yhden jännitteen: olemme maailmassa mutta emme ole maailmasta, -kuten asia kaanaan kielellä hienosti ilmaistaan, ja jonka kanssa eläminen ei meiltä aina suju kovin mallikkaasti.
Koska se ei oikein tahdo sujua, on meillä taipumus eristäytyä sulkeutumalla kammioihimme. Eläminen ihmisenä ihmisten keskellä, ja sitä kautta levittäen Kristuksen tuntemisen tuoksua luontevasti, on tavoittelemisen arvoinen taito.
Seurakunta on sikäli hankala kutupaikka,koska siellä ei saa olla oma itsensä ja se syö ihmistä.
Aina pitäisi olla ”Kristuksen muoto naamalla” ja sehän ei täällä ajassa onnistu.
Kutupaikalla on oltava myös muka hiljaa ja alistua,etteivät kalat kaikkoa.
Seurakunta on vielä pahasti raakile, koska siellä ei olla opittu olemaan ihmisenä, aina pitää näytellä pyhimystä.
Kulkuri, ymmärrän hyvin kritiikkisi. Toisaalta seurakunta on aika laaja käsite. Enemmänkin on niin, että on seurakuntia, joissa ei saa olla oma itsensä ja sitten taas sellaisia, joissa sitä voi olla.
Uskon ja toivon, että Vedä Henkeä Seurakunnassa saa olla oma itsensä. Me emme odota ihmisten olevan ”Kristuksen muoto naamalla”, sen enempää kuin odotamme heidän olevan hiljaa tai alistuvankaan. Missään nimessä emme toivo kenenkään näyttelevän pyhimystä.
Emme me muuta odota, kuin että edes jollakin tasolla hyväksyy ja ymmärtää sen toiminnan, mitä seurakunta edustaa. Siis vähän samaan tyyliin, kuin jalkapalloseurakin kai edellyttää, että seuran toiminnassa mukava ei aivan sentään vihaa ja halveksi jalkapalloa…
Jos olet joskus paikkakunnalla, niin tule piipahtamaan.
Kiitoksia kutsusta,
muistan kun olin aikoina Lontoo Gospel seurakunnassa ja siellä meno oli melkoista verrattuna kotosuomen toimintaan.
Mainitsin täällä asiasta ja täkäläiset hellarit ihmettelivät, ovatko he ” uskossa ”.?
Uskon kehykset olivat niin erilaiset ja ihmettelyä riitti.
Niin. Olen noihin ihmettelyihin itsekin törmännyt. Ja olenpa matkoillani monenlaista menoa nähnyt. Sitä kautta olen itse havahtunut ymmärtämään ja arvostamaan erilaisia kehyksiä ja en enää aivan heti hätkähdä.
Taitaa olla niin, että itsekin pidän ”melkoisesta menosta”. 😉
Osio, ” ihmiset/ihmissuhteet”
Seurakuntalaisten ihmissuhteet ovat melkein jatkuvasti törmäyskurssilla, sillä toisilla on suurta toiminnan työntövoimaa ja toisilla tasaista jarruvoimaa.
Sitten pitäisi olla tosi uskis, jossa myös kroppa olisi uskossa ja sehän on taas sula mahdottomuus
Ihmisen ei anneta olla oma itsensä, vaan häneen pumpataan paavalilaista idealismia.
Paavali oli alkuseurakunnan valmentaja ja hänen ihanteena oli voittava joukkue ( seurakunta ).
Sellainen joukkue joka panisi kaikkensa peliin evankeliumin puolesta, sekin on tuhon tie.
Seurakunnissa on yleensä johtoajatuksena että niissä uskovat olisivat täydellisiä ihmisiä, ajattelisivat samalla tavalla, ja potkisivat ” palloa ” samaan suuntaan.
Tuolainen Paavalin ihannekuva seurakuntalaisesta on vastoin Luojan luomaa elämän diversiteettiä.
Me olemme yksilöitä ja ihminen ei ole täällä ajassa koskaan homogeeninen, ( tasalaatuinen ) toisen ihmisen kanssa ja se tulisi seurakuntien hyväksyä ja tunnustaa.
Itselläni on johtoajatuksena että nykyseurakunta menestyy jos se pystyy keskustelemaan.
Mutta onnistuuko se.??
Olen pääosin samaa mieltä. Siis siinä, että yleisesti ottaen on työntövoimaa ja jarruvoimaa. Se on joskus hyväkin. Kovimman innon sopiva jarrutteleminen on vain tervettä. Kun sitten jarrutellaan vain jarruttelemisen ilosta ja siitä tulee päätehtävä, ollaan vaikeuksissa.
Siinäkin olen samaa mieltä, että ihmiset ovat erilaisia ja pelkästään samankaltaisista ihmisistä koostuva yhteisö ei ole täysin terve.
Esitit ajatuksen: ”Seurakunnissa on yleensä johtoajatuksena että niissä uskovat olisivat täydellisiä ihmisiä, ajattelisivat samalla tavalla, ja potkisivat ’palloa’ samaan suuntaan.” Uskoakseni tässä on osin kyse myös stereotypiasta tyyliin: ”Uskovat luulevat olevansa muita parempia”. Se, kuten uskovien täydellisyys ei liene aidosti yhdenkään seurakunnan johtoajatuksena. Enemmänkin luulen, että kysymys on siitä, että on vieraannuttu arkielämästä. Ilman luontevaa tapaa keskustella, kuten tuossa mainitset, seurakunnat profiloituvat usein kyvyttöminä nähdä rikkinäisyyttä tai erilaisuutta. En siis kuitenkaan usko sen olevan tarkoitettua, vaan ikäänkuin vahingossa ilmenevä piirre.
Kaikessa tässäkin, me yritämme tässä pienessä Vedä Henkeä Seurakunnassa opetella toimimaan uudella ja ehkä jopa radikaalilla tavalla.
Kuulosta hyvältä ja voimia matkalle.