Korpialttari

[Arkistojen kätköistä -sarjan kirjoitukset ovat sellaisia postauksia, jotka on julkaistu joskus jossakin muussa blogisivustossa. Tuon niitä aika ajoin esille pitääkseni kirjoitukset yhdessä arkistossa. Kirjoitukset ovat siis oman aikansa tuotteita ja ne eivät välttämättä enää ole ajankohtaisia tai edes paikkaansapitäviä. Elettyä elämää silti.]

“Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi lauloi ja joi, äiti toivoi poika joi”

Ajelin tässä Vaasasta kotiin päin, kun Radio Novalta kuului Kolmannen Naisen esittämä “Äiti pojasta pappia toivoi”. Vaikka Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen tuotanto ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, toi tuo kyseinen kappale mieleen hienoja muistoja. Asuimme nimittäin siihen aikaan Oulussa ja minä pelasin salibandyä Oulun Luistinseurassa. Olimme juuri varmistaneet nousumme 2-divisioonaan voittamalla Espoon West End Indiansin kahdessa pelissä. Sunnuntai-illan päätteksi halusi koko joukkue mennä vielä johonkin pubiin juhlimaan. Joku taisi jo laitella viestiä töihinkin, pyytäen vapaata seuraavaksi päiväksi. Muistan aina, kuinka kävelimme kohti jotakin kulmapubia porukalla ja kaikki lauloivat kurkku suorana “Äiti pojasta pappia toivoi..” Se oli sellaista suomalaista mullikuoroa, jossa ei sävelellä ollut pääroolia, vaan volyymi ratkaisi.

Joukkuekaverini tiesivät uskostani, ja siitä, etten juo alkoholia ja niinpä he tilasivat tuopillisen limukkaa. Siellä sitten laulettiin muitakin lauluja, kunnes lähdin kotiin. Mietin kotimatkallani sitä kovaa työtä, minkä salibandyjoukkue tekee vuosien aikana. Kuinka paljon hikeä, kuinka paljon juoksua ja kuinka monta syöttöä ja laukausta mahtuukaan yhteen kauteen. Kaikki ne hikiset pukukopit, tiukat voitot ja karvaat tappiot, tuhannet kilometrit linja-autossa ja lukemattomat yöt hotelleissa ja matkustajakodeissa. Minä luulen, että ulkopuolisen on vaikea käsittää sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä esimerkiksi salibandyjoukkueessa voi olla. Kun sinulla on oma rooli ja tehtävä joukkueessa ja toisilla on omansa ja pitkän kauden päätteeksi saatte palkinnon siitä, että olette yhdessä onnistuneet.

Mietin, että onko seurakunta tarjonnut näitä tilanteita. Tottahan toki. Muistan, kuinka kauan sitten olimme Pietarsaaressa maakuntajuhlilla makkaranpaistajina. Vaikka tehtävä ei suurelta kuulostakaan, oli se kuitenkin yhteistyötä ja jäi mieleeni ensimmäisenä vastuutehtävänä, jossa sitten oltiin tiiviisti kiinni. Muistelen myös monia leirejä, joissa on yhdessä saatu toteuttaa ideoita ja ajatuksia ihan vapaasti. Monien leirien joukossa nousevat Svedjan leirit erityisesti mieleen, kun Mikan ja Markon kanssa vedettiin melko kokemattomina poikina nuortenleirejä. Silloinkin oli mahtava kokea yhteishenkeä yhteisen vision äärellä. Jälkeenpäin olen usein ihmetellyt, että miten se kaikki oikein menikään. Meillä ei tainnut siihen aikaan olla virallisesti nuorisotyössä vastuussa kukaan, joten oli tehtävä itse jos halusi pitää leirin.

Nykyään olen saanut kokea hienoja hetkiä Lähetyskodilla remonttien yhteydessä. On ollut hienoa nähdä se muutos, joka on tapahtunut ja on ollut mahtavaa rukoilla yhdessä joskus raskaankin työpäivän jälkeen saunassa. Moni remontoija ja rakentaja tietää, kuinka mahtavalta tuntuu kiinnittää viimeinen lista paikoilleen ja katsella valmista pintaa. Silloin eivät ne raskaat ja vaikeat hetket tunnu miltään. Toki olen nauttinut myös Hengenvetotiimin yhteishengestä. Tuntuu hyvältä käydä yhdessä läpi illan ohjelmaa ja rukoilla takahuoneessa. On hienoa nähdä, että vastuu illasta on jakautunut paljon laajemmalle kuin mitä ennen oli, kun yksin kikkailin nuortenilloissa.

Minun mielestäni yhdessä tekeminen on yksi hienoimpia yhteyden muotoja. Yhteinen visio ja yhteinen tavoite sitoo ihmisiä toisiinsa tavalla, joka kantaa silloinkin, kun vastoinkäymiset kohtaavat. Minä luulen, että sekä uskovaiselle, että ihan tavikselle voisi olla paljon opittavaa yhteydestä ja yhteishengestä, jota seurakunta parhaimmillaan tarjoaa.

-Rami Lehtola- 25.4.07 19:54:05