[Ajatuksia Mark Battersonia mukaillen]
Kun Jeesus tuli maininneeksi muinoin, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, on moni joutunut miettimään tuon ajatuksen sisältöä. Lapsissa havaitsee monta sellaista kykyä, jotka ovat itseltä jo kadonneet syvälle suojamuurien alle. Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan 98% kolmivuotiaista aina viisivuotiaisiin asti luokitellaan neroiksi erilaisessa ajattelussa (divergent thinking) kun vain 2% yli kaksikymmentäviisivuotiaista on neroja. Erilainen ajattelu on sitä kuuluisaa kykyä ajatella kaavasta poikkeavasti tai kuten englantia puhuvat ystävämme sanovat: ”Think outside the box”.
Eräs äiti kirjoittaa:
”Milloin tahansa tyttäreni haluaa olla joko prinsessa tai koiranpentu. Häntä eivät rajoita sen enempää sukujuuret kuin genetiikkakaan. Poikani kertoo haluavansa olla rokkitähti, ritari, roskakuski, lehtienjakaja, astronautti, viidakko-opas tai Aladdin ihan sen mukaan millä tuulella hän on. Kummallekaan ei tule mieleen, että he eivät voisi tehdä näistä jotakin.”
Toinen tapa kuvailla samaa asiaa on Gordon MacKenzien havainto ala-asteikäisistä lapsista. MacKenzie tapasi kysyä koko luokalta: Kuinka monta taiteilijaa täällä on? Vastaukset vaihtelivat. Ekaluokkalaiset yleensä nostivat kaikki kätensä ja heiluttivat niitä innokkaasti. Toisella luokalla enää puolet oli taiteilijoita, kolmannella 30% ja kuudennella enää vain yksi tai kaksi lasta nosti varovasti kätensä. MacKenzie totesi, että jokaisessa koulussa tuntui olevan tapana haihduttaa luova älykkyys. Ei tarkoituksella, mutta jonnekin se vai tuntui katoavan. MacKenzie sanoo: Kohdusta hautaan meillä on valtavat paineet olla normaali.
Me haluamme olla normaaleja. Niinpä teinit pukeutuvat samoihin merkkivaatteisiin, kuuntelevat samaa musiikkia ja hengaavat samoissa paikoissa. On helpompaa olla normaali. Seurakunnistakin voi tulla paikkoja, joissa kaikki näyttävät samalta, puhuvat samoin, ajattelevat samoin ja pukeutuvat samoin. Pahimmillaan tästä kaikesta tulee jonkinlainen pyhyyden mittari. Kunhan et vain sano vääriä asioita tai käy väärissä paikoissa, olet ihan normaali. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se on todellisuutta monessa seurakunnassa.
Me kuitenkin tarvitsemme tuota erilaista ajattelua. Me tarvitsemme erilaisuutta niin yhteiskunnassa, kuin seurakunnassakin. Me tarvitsemme niitä, jotka osaavat ajatella asioita, joita muut eivät ajattele. Me tarvitsemme rohkeutta kokeilla asioita, joita muut eivät kokeile. Me tarvitsemme sitä lapsen kaltaisuutta, joka ei mieti rajoituksia vaan näkee unelmia. Se ei ehkä ole normaalia. Se voi olla jopa vähän outoa.
Oikeastaan meidän kannattaisi olla ihanalla tavalla outoja. Vähän sellaisia kuin Phoebe vanhassa Frendit – tv-sarjassa. Olisi hienoa, jos me löytäisimme sen kadonneen taiteilijan sielustamme. Olisi upeaa, jos olisimme taas nerokkaita erilaisella tavalla ajattelijoita. Olisi hienoa, jos me edustaisimme kaikkea sitä erilaisuutta, jota maailmasta löytyy. Ehkäpä yritämme jatkossa olla vähemmän normaaleja ja enemmän outoja. Se voisi olla terveellistä.
Korpialttari 
En tiedä tästäkään asiasta mitään, mutta kommentoin kuitenkin 🙂
Koulu antaa vastauksia sellaisiin asioihin, mitkä lapsen mielestä tuntuu oudoilta tai ovat käsityskyvyn ulkopuolella, vai miten sen sanoisi. Lapset näkee, kuinka vanhemmat toimivat tietyissä tilanteissa ja koulussa he saavat selityksen tälle toiminnalle ja jonkinlaisen syy-seuraus-suhteen, jonka he oivaltavat. Ehkä tämä aiheuttaa sen, että opittuaan nämä asiat lapsi ryhtyy käyttäytymään sen opin tuoman ”varmuuden” mukaisesti.
Sama asia toistuu, kun nuori lähtee opiskelemaan. Hän kunnioittaa (jollain tasolla) oman alansa osaajia/ammattilaisia ja kun hänet vihitään alan saloihin opettamalla, miten asia X tehdään, hän ryhtyy tekemään sen juuri sillä tavalla ja on ylpeä saamastaan opista. hieno homma. Samalla hän kuitenkin sulkee pois kaikki vaihtoehtoiset/korvaavat tavat saada sama lopputulos aikaan ja on hyvin kärkäs neuvomaan, miten asia pitäisi tehdä oikein. Tästä pitää sitten taas opetella pois, jotta pystyisi toimimaan ”luovemmin”, jos sellainen katsotaan jossain tilanteessa tarpeelliseksi.
Tällaisia ajatuksia. Tuskin niistä mikään oli ”oikea”, eikä välttämättä ”luovakaan”, mutta kaikki omia 🙂
Näin se menee Rami! Ajattelisin niin, että mahdollisesti tulevana opettajalla minulla on suuri vastuu tukea lasten ja nuorten luovuuden kasvua. Yleensä juuri ne ihmiset, jotka ovat luovia mutta joilla ei ole ns. kouluälykkyyttä ovat niitä pahimpia häirikköjä. Turha sitä on kasvattaa ihmisiä yhteen muottiin. Luovuuden ruokkimisesta on hyötyä koko yhteiskunnalle, ja se murtaa sovinnaisia rooleja ja ajattelumalleja. Aina tarvitaan sankareita, jotka murtautuva yhteiskunnassa sopivien mallien ulkopuolelle. (Tästä myös lisää tänään VH-illassa…)