Korpialttari

Mark Batterson kertoo loistavassa kirjassaan: In a Pit with a Lion on a Snowy Day seuraavaa:

”Vastustus on usein mahdollisuuksien kylvömaata. Vaikeilla olosuhteilla on taipumus saada meistä esiin parhaimmat ominaisuutemme. Villit leijonat saavat esiin rohkeimmat soturit aivan kuten myrskyisät meret kasvattavat parhaita merimiehiä. Vastustus on usein siunaus valepuvussa. Me unelmoimme painovoimattomasta tilasta. Haaveilemme siitä, että elämässämme ei olisi ongelmia tai haasteita. Biologisesta näkökulmasta painovoimattomus on terveydelle haitallista. Astronautit, jotka viettävät pitkiä aikoja painovoimattomuudessa kärsivät vakavista seurauksista. Ilman vastusta he menettävät lihasmassaansa ja heidän luidensa tiheys heikkenee. He kärsivät kohonneesta verenpaineesta ja sydämen tykytyksestä. Kun he saapuvat takaisin maahan, heillä saattaa olla vaikeuksia jopa kävellä. Unelmoimme painovoimattomuudesta, mutta me itse asiassa tarvitsemme terveen annoksen vastusta.”

Minä luen useimmiten iltaisin. Makoilen sängyssä ja lueskelen erilaisa kirjoja. Pidän lukemisesta. Yksi syy sihen, että luen juuri sängylläni on se, että siinä on myös aikaa pohtia lukemaansa tekstiä. Ylläoleva Battersonin kirjoitus sai minut muistelemaan ja pohtimaan oman elämäni vastuksia. En halua profiloitua suurena marttyyrinä, sillä eivät minun elämäni vaikeudet ole sentään niin suuria. Meillä uskovilla on loppumaton varasto erilaisia sanontoja erilaisiin tilanteisiin. Yksi suosikeistani kuuluu näin: ”Kun olet niin syvässä kuopassa, että et näe missään ympärilläsi pakopaikkaa, katso ylöspäin”. Ideana kai on, että Jumala voi nostaa niistäkin kuopista, mistä ei itse enää pois pääse. Tuo lause on ehdottomasti totta, mutta sen tajuaminen siellä oman elämänsä kuopassa on sitten kokonaan toinen juttu.

Nyt kun pieni seurakuntamme alkaa lähestyä yksivuotissynttäreitään, olen tajunnut oppineeni tämän vuoden aikana enemmän kuin ehkä koko muun elämäni aikana. (Tiedän, että sanoin tämän jo edellisessä postauksessani, mutta täsmennän vähän.) Ensimmäinen oppimani asia on se, että kun kohtaat erilaista vastustusta, se pakottaa sinut aina palaamaan siihen alkuperäiseen näkyyn ja kutsuun, joka sinulla oli. Tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta minulta sen tajuaminen vei kauan. (Ehkä olen vain hiiiidaaaaas?) Kun arvostelijat kyseenalaistavat motiivisi, perusteesi, luonteesi, osaamisesi ja lopulta uskosi ja teologiasi on vain kaksi tietä. Voit väistyä pois masentuneena tai päättää roikkua entistä lujemmin kiinni siinä, mihin sinut on kutsuttu. Vastustus pakottaa sinut karsimaan kaiken sellaisen, mikä ei näkyysi kuulu ja sitoutumaan vain ja ainostaan aitoon ja alkuperäiseen näkyyn.

Toinen asia, jonka ymmärrän nyt selvemmin kuin koskaan, on Jeesuksen sanoja mukaillen: ”Rami, Rami, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen.” Kaikkea muuta tässä maailmassa voi johtaa puhtaasti omalla taidollaan ja osaamisellaan, mutta seurakunta ilman Jumalan apua on kuin futisjoukkue ilman palloa tai formulakuski ilman autoa. Siksipä minä myönnänkin ihan avoimesti: Minä tarvitsen Jumalan apua. Sitä toisaalta olen saanutkin. Minä kyllä uskon niinkin, että tuon avun ohella saa silti käyttää kaikkea osaamistaan tai taitoaan. Uskon, että kaikki kokemani vastustus on osaltaan muokannut minusta tällaisen ihmisen. Uskon myös, että jatkossakaan en tule välttymään vastuksilta. En näet oikein usko, että Jumala on vielä täysin tyytyväinen lopputulokseen…

Ps. Luin tuossa listaa hakusanoista, joilla on päädytty korpialttarille. Kaksi päivän suosikkiani ovat: Korpiseurakunta Pietarsaari ja Joukkopornoa…. Erikoista ;-D