Muistan jossakin kuulleeni rovasti Urho Muroman sanoneen herätysliikkeistä jotenkin tähän tapaan: ”Herätysliikkeen ensimmäinen sukupolvi joutuu raivaamaan tilan itselleen. Toinen sukupolvi saa nauttia hedelmistä, kolmas alkaa tehdä sääntöjä ja neljäs sukupolvi elää traditioissa”. Myönnän heti alkuun, että muistikuvani on niin hatara, että lainaus on sen vuoksi kovin epämääräinen. (Jos joku tietää sanamuodot paremmin, kerro ihmeessä minulle.) Muroman ajatus, sellaisena kun sen itse ymmärrän, on se että jokainen herätysliike kulkee jonkinlaisen kehityskaaren lävitse ja päätyy lopulta vanhoissa muistoissa tarpovaksi marginaalivoimaksi.
Ollessani aikoinani helluntaipastorina törmäsin aika ajoin ihmisiin, jotka arvelivat ajan kulkeneen jo helluntaiherätyksenkin ohitse. En oikein osannut sanoa asiaan mitään, sillä moisen toteaminen vaatii enemmän perspektiiviä kuin minulla silloin oli. En laita kovin paljoa painoarvoa tämänhetkiselle perspektiivin tasollenikaan, mutta muutamat yksittäiset esimerkit ovat silti pysäyttäneet miettimään.
Taannoin pastori harmitteli puhelimessa tehneensä virkavirheen antaessaan siirtotodistuksia seurakuntaansa vaihtaneille ihmisille. (Siirtotodistus on ns. vapaiden suuntien seurakuntien tulostama lappunen, jossa siirtyvät yhteys- ja muut tiedot uuteen seurakuntaan. Suosituksena on, että paperi lähetetään suoraan uuteen seurakuntaan eikä sitä anneta ihmiselle itselleen, ettei se jää hyllyyn makaamaan.) . Pastorin vilpittömän harmistuksen purkausta kuunnellessani ajattelin: ”Ethän sinä ole virkamies. Et sinä voi tehdä virkavirhettä. Ei ole olemassa sääntöä siirtotodistuksesta, on vain suosituksia. Ei tämä siirtotodistus ole huippusalainen asiapaperi, se on itse tulostettu lappunen”. On ikävää, että pastori koki niin voimakkasti tehneensä väärin, vaikka hän ei itse asiassa ollut minkäänlaista rikettä tehnyt.
Sama vakava virkamiehen asenne tuntuu vain yleistyvän muutenkin helluntaiherätyksessä. Joskus tulin maininneeksi seurakuntaoppaasta, jonka suositusten mukaan maksetaan kilometrikorvauksia ja puhujapalkkioita. Hyvä tavoite tasapuolisesta palkkauksesta on toisaalta johtanut monin paikoin puhujavierailujen loppumiseen. Ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa sitä, mitä suositukset sanovat. Kun äänentoiston volyymin kestoaihe kiertää RiVon palstoilla, on laki 85 desibelin voimakkuusrajasta esillä. Tavoite on hyvä, mutta afrikkalaisen seurakunnan kirkonmenoja katsoessa ei tule ensimmäisen mieleen, että murehtivatkohan nämä desibelirajaa?
Tiedän kyllä, että muuttuva ja uudistuva lainsäädäntö tuovat uusia vaatimuksia seurakunnille. Olen kuitenkin huolissani jos seurakunnat ja pastorit, joiden tulisi murehtia ihmisistä ja ilosanomasta, ovat kiinni strategioiden luomisessa, pelastussuunitelmien täyttämisessä ja lapsi- ja nuorisotyön linjausten parissa. Tarkistetaan työehtosopimuksia ja rikosrekisteriotteita. On huolehdittava koulumaksuista ja kannatusmaksuista. Ollaan mukana erilaisten järjestöjen hallituksissa, lautakunnissa, valiokunnissa ja yhteistyöelimissä. Ylläpidetään kortistoa, säännöstöä ja rekistereitä.
Sanalla sanoen tuntuu, että ihminen on hukkunut kaiken muun säätämisen keskelle. Tuntuu, että herätysliikkeestä on tullut virkamiesliike. Tuntuu, että on saavuttu tuohon neljänteen sukupolveen, joka elää menneiden aikojen muistoissa ja traditioissa. Olenko väärässä? Ovatko syyssateet pehmittäneet pääni? Onko helluntaiherätys tullut marginaalivoimaksi? Onko tämä vain katkeruudesta kumpuavaa kitinää? Onko tässä ponttia?
[Lisäys: Tämän postauksen kirjoittamisen ja julkaisun välillä meni pari päivää. Nyt kun luen sitä uudestaan haluan täsmentää vähän. Tarkoitukseni ei ole ensisijaisesti kiukutella tai kritisoida , vaan avata keskustelua. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että voin olla väärässä ja turhan kriittinen. Minä tiedän, että helluntaiherätyksessä on paljon potentiaalia. Saadaanko se käyttöön, on toinen juttu. Kerro oma ajatuksesi. Miten sinä näet asiat?]
Korpialttari 
”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:)
>>…neljäs sukupolvi elää traditioissa>>
Kenties viidettä sukupolvea onkin sitten vaikeampi tunnistaa, tai hahmottaa. Sillä ”taivaallinen luuta” on lakaissut suuret kasautumat pienemmiksi, tehokkaammiksi yksiköiksi?
On tässä jutussasi asiaa, ja kaikkien seurakuntien tulisi ottaa huomioon kylmenemisen vaara. Helluntaiherätystä on vaikea käsitellä yhtenä joukkona, koska jo paikkakunnan vaihto voi viedä erillaiseen seurakuntaelämään. On ”körttihelluntalaisia” ja ”äärikarismaattisia” ja näiden väliltä. Pahin tilanne on pienessä seurakunnassa, joka ei enää kasva, vaan on pikkuhiljaa naulannut kastealtaan kiinni ja keskittynhyt saattohoitoon. En minä ainakaan osaa katsoa kuin omasta pienestä näkövinkkelistä asiaa. Toisaalta helluntalaisia, kun ollaan, niin yksi humahdus voi muuttaa kaiken:)
Ihan totta. Ei saisi liikaa sortua yleistämään. Helluntaiseurakuntien taso ja elämä vaihtelee kovastikin. Tuo lopputoteamus kirvoittaa melkein jo ääneen huudetun aamenen! 😀
Todella vaikea ja monipuolinen aihealue. Ihan ensimmaisenä tulee mieleen se, että tässä keskustelussa voi herätä yhteisen tuttavamme kanssa usein puheeksi tuleva ”milloin olet saanut johdattaa ihmisen uskoon” – syndrooma. Siis jokainen hallinnollinen, käytännön asioihin ja toimintaan liittyvä kysymys on helppo kuitata turhana siksi, että sillä ei ole mitään suoraa yhteyttä ihmisten uskoontuloon. Tämä on tottakai ylihengellistämistä ja argumentaatiovirhe.
On olemassa selkeästi turhaa ja hyödyllistä byrokratiaa. Sitten on myös se välimaasto. Mainitsemasi esimerkin siirtotodistus ja siinä yhteydessä virkamiehen asenteen omaksuminen oli selvästi turhaa ”byrokratiaa”, ja syy tähän löytyy luultavasti ihan eri ongelmista kuin siinä, että kyseinen henkilö haluaisi tehdä laillisesti oikein.
Toisaalta taas viime kesän kesätyökokemukseni vahvisti sen, että kansankirkossa on paljon hyödyllistä byrokratiaa (jos kohta paljon turhaakin). Kun kirkon tuloihin tulee about 2 % jokaisen henk.koht. tuloista ja palkkamenot ovat eri luokkaa kuin vapailla suunnilla, tarvitaan selkeää organisaatiota ja järjestelmää. Sen lisäksi tuo organisaatio kanavoituu ansiokkaasti esimerkiksi diakonia-, lähetys- ja nuorisotyöhön. Toisaalta voimakkaasti organisoitua uskonnollista yhteisöä kritisoidaan monesti maallistumisen vaarasta ja ydinnäyn kadottamisesta. Tämä onkin tärkeä itsereflektiokysymys kaikessa työssä.
Maalaisjärjellä ajateltuna organisaation tarkoitus on toiminnan tehostaminen ja keskittäminen, ei toiminnan vaikeuttaminen. Kaikki byrokratia, joka toiminnan tehostamisen sijaan vaikeuttaa sitä, pitäisi leikata pois.
Mitä tästä pohdinnasta nyt jäi sitten käteen? Ei oikein mitään, innostuin vain vapaapäivän kunniaksi kirjoittamaan.
Yksi asia on varma: liian suuriin saappaisiin ei kannata yrittää astua. Yksi ihminen ei käännä koko ”neljännen sukupolven” organisoitunutta helluntaiherätystä päälaelleen. Näitä yksinäisiä, yleensä persoonaltaan omituisia Elia-kokelaita on nähty aivan liikaa. Parasta on yrittää löytää se Jumalan sinulle varaama oma paikka vallalla olevasta järjestelmästä, ja hoitaa se niin tehokkasti kuin vain itselle on mahdollista. Aina se paikka ei löydy helluntaiherätyksestä, vapaakirkosta tai edes kirkosta. Joskus se saattaa löytyä universaalista Kristuksen seurakunnasta, joskus lähipiirin tiiviistä uskovien outcastien yhteisöstä ja joskus vaikkapa hengellisestä bändistä.
Totta haastat, Ville. En minäkään tiedä, mikä on milloinki turhaa byrokratiaa ja milloin taas on hyvä hallintotapa esillä. Luulen, että yleisellä tasolla ihmisten organisaatioissa on taipumusta siirtyä ennemminki liialliseen byrokrtatiaan kuin hälläväliä- tyyliin.
Isossa osrganisaatiossa, oli sitten kysymys seurakunnasta tai yrityksestä on silti kai helpompaa siirrellä vastuuta hankalien tilanteiden tullessa. Siis, että tehtaan suunnittelijat siirtävät pallon tuotantoon ja tuotanto palauttaa sen markkinointiin. Jos seurakunnan hallitus ei päätä asiaa, koska ”se kuuluu vanhimmistolle” ja vanhimmisto on hiljaa, koska ”tämä asia on hallituksen heiniä”, niin tilanne on koominen. Etenkin jos edellämainittujen tahojen kokoonpanoissa on 80%:sti samat henkilöt. Se lienee turhaa byrokratiaa?
Se on varmaa, että yksi henkilö ei tee ihmeitä helluntaiherätyksen kohdalla. Tämänkin tarkoituksena on vain ehkä herättää tarpeeksi monta ajattelemaan, että mikä on se minun paikkani vallalla olevassa järjestelmässä.
Hyvä Ville!
[…] This post was mentioned on Twitter by vhsrk, Rami Lehtola. Rami Lehtola said: Virkamiesliike: http://t.co/WnKkYhn […]
>>Sillä “taivaallinen luuta” on lakaissut suuret kasautumat pienemmiksi>>
Täsmennys omaan kommenttiini. Olen tähän mennessä omannut kokolailla konservatiivisen näkemyksen asioihin. ”Että he yhtä olisivat” -on ikäänkuin ollut punaisena lankana koko uskossaolon ajan. Nykyisen tilanteen sijaan olen pitkään haaveillut pienten vapaitten suuntien yhdistymisestä.
Meillä taitaa yleisemminkin olla taipumus luoda ihailevia katseita julkkispastoreiden jättiseurakuntiin, ja unelmoida itsekin kuuluvamme joskus sellaiseen täällä Suomessa!
Enää en ole niinkään varma siitä (johtuneeko perspektiivin muutoksesta), onko se edes Jumalan tahto! Se mikä sopii Amerikassa, ei välttämättä sovi täällä. Ehkä he siellä ovat sosiaalisempia ja heitä voi huoletta olla tuhansia samassa yhteisössä. Kun me taas tuppaamme käydä toistemme kurkkuihin käsiksi, jos meitä on yli kolmekymmentä samassa joukkueessa. 😉
Voisiko olla niin, että pienet tai suuret yksiköt toimivat parhaiten. Keskisuurella on vähän vaikeampaa? Tai ehkä kyse on enemmänkin iästä kuin koosta. Jossakin vaiheessa on vain hankalaa nähdä tarvetta muutokselle.
Tunnen uuden blogin syntyvän…
Silloin tällöin näkee viitattavan ”suureen laivaan” ja sen koostaan johtuvaan hankalahkoon ohjattavuuteen. Että suuri alus kääntyy hitaasti, sitä on vaikea ohjata syvissä vesissä, jne…
Ehkäpä juuri siksi Jumala on varustamassa armadaa, joka on nopealiikkeinen ja pystyy operoimaan matalissakin vesissä. Ollaanhan me täällä Suomessa, loppujen lopuksi, melko matalien vesien maassa! 😀
P.S. Tukialuksella (suurella) onkin sitten oma roolinsa. 😉