”Keskeltä kumpujen, mullasta maan, isät ylpeinä katsovat poikiaan. Työttömyys, viina, kirves ja perhe. Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe.” – Eppu Normaali
”Kaksikielisyys on rikkaus” – sanotaan. Olenpa tainnut joskus itsekin moisia kliseitä viljellä. Näin kun asuu kaksikielisellä paikkakunnalla sitä on tavallaan ikäänkuin aitiopaikalla seuraamassa ja ehkä vähän vertaamassakin valtaväestön ja suomenruotsalaisen kansanosan eroavaisuuksia.
Tulin tässä käyneeksi Pietarsaaren loistavien Jaakon Päivät -kaupunkifestivaalin aikaan koulupuistossa kuuntelemassa Jakob Gospel -kuoroa. Kun siinä katselin ympärilleni tajusin, että paikalla oli varmasti satoja kuuntelijoita. Valehtelematta ensimmäinen ajatukseni oli, että suomenkieliset eivät ikinä lähtisi kuuntelemaan minkäänlaista gospel-musiikkia samanlaisella joukolla. Ei siis Pietarsaaressa. (Heinäkuun lopulla Fantasea Parkissa järjestetään FantaSea Gospel. Mukana ovat silloin Exit ja Fog. En jaksa uskoa kovin suureen yleisöryntäykseen. Toivottavasti olen väärässä. Kaikki kunnia yrittäjille.) Kun hetken päästä törmäsin yleisön joukossa hyvään ystävääni, tämä kertoi miettineensä täsmälleen samaa asiaa. Suomenkieliset eivät vain intoudu samalla tavalla liikkeelle. Ihmettelivätpä Jaakon Päivien järjestäjätkin, kuinka paljon passiivisempia suomenkieliset ovat järjestämään minkäänlaista ohjelmaa festareille.
Luulen, että kyse on ennenkaikkea yhteisöllisyydestä. Siinä missä suomenkieliset seurakunnat profiloituvat liian usein toistensa vastavoimiksi, tuntuvat ruotsinkieliset löytäneet ihan aitoa yhteyttä keskenään. Monet muualta muuttaaneet vahvistavat tämän todeksi. Ruotsinkielisten kulttuuri on vain avoimempaa, iloisempaa ja lämpimämpää. Luterilaiset, hellarit ja baptistit tulevat kyllä toimeen ruotsinkielellä, mutta suomeksi monen seurakunnan yhteistyö on olematonta. Yhteistyö niissäkin seurakunnissa, jotka sitä harrastavat on melko satunnaista ja varovaista.
Rohkenenko sanoa vielä senkin, että kokonaan seurakuntakulttuurin ulkopuolella on helppoa paikallistaa suomenkieliset kaupungista. Siellä, missä on eniten humalaisia, kovin meteli ja rääväsuisimmat jutut on yleensä meitä suomenkielisiä enemmistönä. Toisaalta siellä, missä on hyväntuulisia, fiksusti käyttäytyviä ja tyylikkäästi pukeutuneita ihmsiä, kuulee yleensä ruotsia. Niin. Kyllä minä tiedän, että poikkeuksiakin on. Ne taitavat silti vain vahvistaa säännön? Onko Suomi todella murheellisten laulujen maa? Onko meillä toivoa?
Kirjoitus sivuaa aiempaa kirjoitusta: Suomalainen idiootti.
Korpialttari 
Mielenkiintoinen oli erään nuoren ruotsinkielisen tytön kommentti keskustelussa meidän keikan jälkeen Pörkenäsin midsummerfestival-tapahtumassa. Hän pyyteli kirkkain silmin anteeksi sitä, että me suomalaiset olemme niin jäykkiä ja lähdemme huonosti mukaan musiikkiin. Keikalla yleisö oli monta kertaa paremmin mukana kuin yleensä suomenkielinen vastaava yleisö. Samainen tyttö myös ihmetteli, että onko Pietarsaaressa muka suomalaisiakin kristittyjä. Vaikeampaa olikin sitten selittää, missä seurakunnassa tällaiset harvinaisuudet käy…
Todella mielenkiintoista. Koko tuo Pörkenäsin midsummerfestival on omalla tavallaan esimerkki suomenruotsalaisten elinvoimaisuudesta. Monena vuotena siellä on ihan maailmanluokan artiteja (Niinkuin siis FOG =D ), mutta me emme edes tiedä koko tapahtumasta mitään. Surullista on, jos ei tyttö tiennyt Pietarsaaressa olevan suomenkielisiä kristittyjä. Mistähän se kertoo?
Monesti olen miettinyt, että mistä se oikein johtuu, että suomenkieliset ja ruotsinkieliset erottaa katukuvasta saman tien. Tarkoitan sitä, että jos istut (sanotaan Jaakon päivillä) suihkulähteen viereen ja jäät katselemaan ihmisiä, näet päällepäin, onko kyseessä suomen- vai ruotsinkielinen henkilö. Onko se ryhti joka erottaa? Vaatetus? Itsetunto? Jos asut Jeppiksessä, tiedät, mistä puhun. 90 prosentissa tapauksista osut veikkauksessasi oikeaan.
Onko Pietarsaaressa suomenkielisiä kristittyjä? Vilpitön kysymys, joka kertoo meistä suomenkielisistä kristityistä paljon.
Mutta jos me finskit vaan tykätään jurottaa kollektiivisesti? Jos se on osa meitä, niin minkäpä sille mahtaa, ja tarvitseeko ylipäätään mahtaa?
Sikäli on kyllä mielenkiintoista että miten kaksi näin liki toisiaan asuvaa porukkaa osaa olla tietyllä tavalla ihan eri sfääreissä. Aihetta liippaavasti tuli mieleen kun katselee välillä sitä telkusta tulevaa ruotsalaista dokkaria Cinderellalta ( = ruotsinlaiva, joka seilaa Tukholman ja Affenanmaan väliä), niin siinä on ympäristö, jossa myös voi huomata kuinka erilaisista kansoista tietyllä tapaa on kyse. Risteilylaiva täynnä svenskejä vs. finskejä eroaa kyllä toisistaan oleellisesti. Ja jos ei nyt alkoholikulttuuriltaan merkittävästi, niin fiilikseltään näyttäisi kuitenkin eroavan.
Totta tämäkin. En usko että sille mitään mahtaa ja aina ei toki tarvitsekaan. Mielenkiintoista se ainakin minun mielestäni silti on. Siis nuo kulttuurierot ihan samalla paikkakunnallakin asuvien kesken.
”Jurottaja is my middle name”: Näin voisi kai keskivertosuomalainen hyvinkin sanoa syyllistymättä (ainakaan kovin suureen) totuuden muunteluun. Homma hoituu sekä kollektiivisesti, että yksityisesti.
Olen monesti ”irvaillut”, että jos suomalainen nousee barrikaadeille, sen täytyy liittyä jotenkin viinan saannin rajoittamiseen. Mikään muu syy ei ole niin tärkeä, että aiheuttaisi esim. auton renkaiden polttamista. Olen kyllä tässä(kin) asiassa mielelläni väärässä. 😀