Siitä on jo vuosia aikaa. Tarkemmin sanottuna kolmetoista vuotta. Suoritin silloin varusmiespalvelustani Oulussa ja tulin kerran kulkeneeksi Oulun hautausmaan halki kohti kasarmia. Kuten meillä elävillä on tapana, katselin siinä kulkiessani vainajien hautakiviä. Lintujen laulun, liikenteen vaimean melun ja puiden lehdissä humisevan tuulen rinnalla tuntuivat hautakivet kylmiltä, elottomilta ja jotenkin kaukaisilta. Elämän ja kuoleman kontrasti. Juuri sillä aluella, jossa kuljin, oli kiviin usein hakattu vainajan ammatti. Omien kiviensä alla makasivat merimiehet, apteekkarit, lääkärit, puusepät, lääninrovastit ja tehdastyölaiset. Oli suutaria ja tehtaanjohtajaa, kirkkoherraa ja kalastajaa, talonpoikaa ja upseeria. Kaikki saman arvoisia. Jokainen elämänsä elänyt.
Hautajaiset ja hautausmaa ovat yleensä meille eläville melko vastenmielisiä paikkoja. Yleensähän molempiin liitty melko paljon surua ja ikävä muistutus omasta kuolevaisuudestamme. Sain etuoikeuden olla eilen läheisen hautajaisissa ja siinä hautausmaalla ollessani muistui mieleeni tuo kävelyretki vuosien takaa. Jäin silloin miettimään, että mahtoiko ihmisille olla tärkeää, että heidät muistettiin juuri merimiehinä tai tehtaanjohtajina? Mahtoiko joku kokea merkittävänä, että hänestä muistettaisiin juuri hänen elämänsä saavutukset?
Aina, kun kuolema vierailee tarpeeksi lähellä, sitä miettii omaa rajallisuuttaan. Jokainen kuolee joskus. Mitä minä haluaisin muistettavan itsestäni? Haluaisinko olla toisten muistoissa salibandyn pelaaja vai graafinen suunnittelija? Pitäisikö minut muistaa pastorina vai perheen isänä? Onko sillä kaikella edes väliä? Onko sittenkin niin, että ei ole niin väliä, mitä ihmiset sanovat täällä maassa kuin sillä, mitä Jumala sanoo taivaassa?
Korpialttari 
Kuolema on nielty ja voitto saatu. Tätä on niin vaikea muistaa, kun itselle tärkeä ihminen nukkuu pois. Kuolema tuntuu väärältä ja käsittämättömältä. Ainoastaan jälleennäkemisen toivo lohduttaa.