”Kurjalle ovat pahoja kaikki päivät, mutta hyvä mieli on kuin alituiset pidot.” -Snl 15:15
Leena Parkkisen oivaltava kolumni sai minutkin jälleen havahtumaan helteiden keskeltä koneeni äärelle. Vaikka en ole kolumnissa mainitun kaltaista kylpyhuoneunelmaa tavoitellutkaan, huomaan kuinka usein on liian helppoa tavoitella jotakin kaukaista haavetta. On niin helppoa elää elämäänsä jossakin muutaman vuoden päässä. Kolmilapsisessa perheessä on melko paljon säpinää ja vipinää. Syömään opettelevien ja leikki-ikäisten lasten jäljiltä on joka paikassa ruuanmurusia, piilotettuja leivänpaloja, kerran käytettyjä parittomia sukkia ja tuhatmäärin leluja. Aamulla imuroitu keittiö on iltapäivällä kuin pommin jäljiltä. Minä en ole sen sortin ihminen, joka jaksaa siivota koko talon joka päivä. Tiedän, että sellaisiakin ihmisiä on, mutta meidän talouteemme ei ole sellaisia sattunut.
Joskus huomaan ajattelevani kaiholla sellaista aikaa, kun lapset ovat jo isoja ja voivat ainakin omat huoneensa siivota. Kaipaan aikaa, jolloin ketään ei tarvitse pukea, kenellekään ei tarvitse tuoda ruokaa ravintolassa ja ketään ei tarvitse käyttää vessassa juuri, kun olen saanut ensimmäisen palan lämmintä ruokaa suuhuni. Kaipaan taas mahdollisuutta mennä jonnekin miettimättä aina erikseen lastenhoitoa tai kaikkien mahdollisten vaatteiden pakkaamista. Kaipaan sitä, että minun ei tarvitse laittaa DVD:tä päälle eikä antaa pyöräilykypärää ylähyllyltä (jonne sen itse aina lattialta nostan).
Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa on kirjattuna ihmisen perusoikeudeksi onnellisuuden tavoittelu. Mahtaako tämä elämän oravanpyörä olla juuri sitä ainaista tavoittelua? Onkohan sitä koskaan onnellinen ihan vain juuri tähän hetkeen? On liian monta tarinaa miehistä, jotka raatavat pitkää päivää taatakseen perheelleen hyvän elämän vain huomatakseen, että perhe on mennyt. On liian monta kertomusta pareista, jotka rakentavat aina vain suurempaa taloa lapsilleen, kunnes eräänä päivänä etsivät toisiansa tyhjän kodin huoneista.
Minä luulen, että onnellisuutta ei voi tavoitella. Kun me luulemme juoksevamme onnellisuuden perässä taidammekin juosta siltä karkuun. Onni tulee sille, joka pysähtyy. Onni on pestä pienokaisen hampaat illalla. Onni on sateen ropina terassin kattoon. Onni jäätelö kesäisellä torilla ja onni on rauha sydämessä. Oletko sinä onnellinen?
Korpialttari 
Kiitos hyvästä tekstistä.Koti on siellä missä ollaan ja onnoi on tässä ja nyt.Pienistä muruista se onnemme koostuu,turha meitin on taivaita tavoitella!Ollaan onnellisia onnessamme,tässä ja nyt.Ollaan läsnä omassa elämässäämme ja muistetaan rukoilla,kiittää ja ylistää meidän Taivaallista Isäämme!
Aamen
Kun elämme tätä hetkeä puhtaasti täysillä olemme onnelisia. Kiitollisuus tuo onnellisuden hetkeen. Voin sanoa olevani onnellinen juuri nyt ja kunnia siitä kuuluu Taivaan Isälle. Hänen voimansa se, joka häivyttää mustat pilvet meidän ja hetkiemme välistä.
”Meidän talouteemme ei ole niitä sattunut.” 😀 Ei ole ei. Suurin syy on varmasti laiskuus (jos sitä sitten on se, että jaksaa siivota vain kerran päivässä tai viikossa). Omalla kohdallani yksi iso syy on myös halu olla läsnä lapsille. Jos pienin haluaa syliin juuri kun olen saanut tiskikoneen auki, jätän monesti tiskit ja otan syliin. Sitten tilanteet usein etenevät ja löydän tiskikoneen edelleen avonaisena muutaman tunnin päästä 🙂 Kuten iskä tapasi sanoa ksylofonistani varastonnurkassa: ”Ei se siellä ruokaa pyydä.” Eivätkä pyydä villakoiratkaan.