Sain kolmetoista vuotta varusmiespalveluksen jälkeen mahdollisuuden osallistua kertausharjoituksiin. Näiden kuluneen kolmentoista vuoden aikana on tuntumani puolustusvoimiin säilynyt lähinnä varusmiespalvelustaan suorittavien nuorempien ystävieni inttitarinoita kuunnellessa. Kun nyt siis sain mahdollisuuden katsella kuvioita taas ihan omin silmin, lähdin toki innolla mukaan. Sisälläni asuva pieni pastori mietti toki harvoina vapaahetkinään yhtymäkohtia seurakunnalliseen touhamiseen.
Kaksi asiaa jäi erityisesti elämään harjoituksen jälkeen. Kaikki, jotka ovat joskus varusmiehenä olleet, muistavat kuinka nopeasti toisilleen täysin ventovieraat ihmiset löytävät paikkansa. Sama tupa, oma ryhmä tai yhteinen tehtävä sitovat ventovieraat yhdeksi ryhmäksi alta aikayksikön. Armeijajargonista tuttu sukunimellä puhuttelu tutustuttaa vieraat toisilleen ja ylhäältä annettu ryhmäsijoitus otetaan vastaan käskynä. Ventovieraiden ihmisten joukosta tulee ”meidän ryhmä”. Enkä nyt puhu mistään Taistelutoverit -tyyppisestä ”olen valmis kuolemaan puolestasi” -asenteesta, vaan siitä ajatuksesta, että ”tämä on meidän hommamme, tehdään se alta pois”. Suurten joukkojen tehtävissähän se tarkoittaa sitä hienoista ammattiylpeyttä, että ”meidän vuoksemme tämä kokonaisuus ei ainakaan epäonnistu”. Jos komppanialla on tehtävä, niin minun ryhmäni tekee sen mitä tarvitaan, että tehtävä tulee suoritettua. Kukaan ei halua olla syyllinen epäonnistumiseen.
Sovellus seurakunnassa: Seurakunnassakin pitäisi ihmisillä olla selkeä tietoisuus omasta tehtävästään ja sellainen sitoutuminen ja oikeanlainen ”ammattiylpeys”, että he tekevät oman osansa koko seurakunnan tehtävän onnistumiseksi.
Toinen mieleeni jäänyt asia liittyy perinteisiin. Puolustusvoimien ja armeijoiden kautta maailman tiedetään olevan perinteitä vaalivia tahoja. On toki jotenkin puhuttelevaa marssia tietä, jota on marssittu jo sadan vuoden ajan tai kantaa joukko-osastotunnusta, jonka aiemmat kantajat ovat uhrauksillaan hankkineet osastolleen kuolemattoman maineen. Siitä huolimatta puolustusvoimatkin ovat pakotettuja uudistumaan. Kunniakasta historiaansa kantavien ratsuväkiyksikköjen oli aikoinaan tunnustettava, että ratsulla ei enää panssarivaunulle pärjää. Ilmavalvontaa harjoittavat huomasivat, että elektroninen silmä ei väsy ja radiosähköttäjätkin törmäsivät jatkuvasti muuttuvaa viestintäteknologiaan. Puolustusvoimat hyväksyvät muutoksen. Perinteitä vaalitaan silloin, kun se on tarpeen, mutta perustehtävän suorittamiseen tarvittavat muutokset tehdään myös.
Sovellus seurakunnassa: Seurakunnallakin pitää olla selkeä näky perustehtävästä. Perinteistä voidaan pitää kiinni, mutta kun tehtävän suorittaminen vaatii muutoksia, ne on uskallettava tehdä. Toisin sanoen seurakunnan kunniakkaan ratsuväenkenraalin on myönnettävä, että ”meitä tarvittiin aikamme, mutta nyt on annettava tilaa uusille joukoille”.
Pitäisikö järjestää seurakunnan kertausharjoitus? Onko seurakunnilta kadonnut näky perustehtävästä?
Res. Kers Lehtola
Korpialttari 
Kertausharjoitus saattaisi olla hyvä ajatus. Ongelmaksi muodostuisi todennäköisesti se, että vaikka meillä on ”yhteinen vihollinen” (ainakin pitäisi olla), mistä löytyisi yhteinen, koolle kutsuva organisaatio?
”Vapaat” seurakunnat ovat korostetun vapaita tekemään itsenäisiä toimintapäätöksiä, eikä ”Helsingin komentoja” suvaita. Niinpä, jos kertausharjoituksia järjestettäisiin, saattaisivat eri seurakunnat kerrata aivan eri asioita, joten mahtaisiko mikään muuttua?
Niin se taitaa olla. Toisaalta ainakin paikallisesti pitäisi olla mahdollisuus palauttaa mieleen tuo perustehtävä aina säännöllisin väliajoin. Kai kyse on motivoinnista ja oman paikan ymmärtämisestä hyvin pitkälti.
KANSA JOKA MOLLISSA NAURAA, NÄKEE ILON VÄLÄHDYKSIÄ 😀
Minulla oli Äidin kanssa kunnia ja etuoikeus osallistua eilen Afrikkalaisten Ystäviemme Daniel ja Jeanne Mingielen upeaan, postuumisti järjestettyyn hääjuhlaan.
Voidaan sanoa, että tuo juhla oli eräänlainen kertausharjoitus sen osoittamiseksi, millaisia me uskossamme voisimme olla, jos olisimme jotain muuta kuin suomalaisia. Mieleen nousee ajatus, onkohan suomalaisilla ihan oikeasti jokin funktio Jumalan suunnitelmissa, vai olemmeko vain osoitus Hänen hirtehishuumoristaan. ”Portaat, jotka huvin vuoksi johtavat, -ei minnekään.” Kuten Mårtensonin ”Rikas mies…” -laulussa sanotaan?
Tosin on kyllä todettava, että vaikka itse olen ”rautakangen niellyt” mitä tulee karkeloon osallistumiseen, löytyy ihan lähipiiristä niitä jotka ovat kuin kala vedessä moisessa menossa. Joten ihan kaikki ei ole vielä menetetty, onneksi! 😉
Tuo ”postuumi” mahtaa viitata kuoleman jälkeen tapahtuvaan toimintaan, joka erityisesti häiden kohdalla on aavistuksen kysymyksiä herättävä ilmaisu. 😀 Täsmennettäköön lukijoille, että hääjuhla oli jäänyt pitämättä aikoinaan siviilivihkimisen jälkeen. Nyt asia korjattiin mitä upeimmalla tavalla.
Sen siitä saa kun yrittää olla fiksumpi kuin onkaan. 😀 Mielsin postuumin kaikkeen jälkikäteen tehtävään, luulin jopa tarkistaneeni asian. 😉