Muistan sen päivän oikein hyvin. Olin menossa kolmannelle luokalle. Kaksi ensimmäistä luokkaa olin käynyt pienessä Choreaeuksen koulussa. Nykyisin ei kai missään ole enää kahden luokan kouluja, mutta silloin ennen kun raha ei määrännyt kaikkea, se oli vielä mahdollista. Kolmannelle luokalle me siirryimme Ristikarin koululle. Olimme muuttaneet kesällä uuteen taloon ja se sattui olemaan sellaisella aluella, että sieltä mentiin juuri Ristikarille. Syksyn ensimmäisenä päivänä törmäsin koulun pihalla pariin kaveriinkin. Jari Pyykölä ja Timo Hanhikangas tulivat minua vastaan ja he tietysti kokeneina Ristikarilaisina halusivat opettaa uutta tulokasta talon tavoille. En nyt tarkoita mitään simputusta, vaan ihan reilusti kaverit esittelivät koulua. Kaksi asiaa on syöpynyt mieleeni tuosta kolmannen luokan ensimmäisestä päivästä syksyllä 1986: Olli Tuikka ja Kusisuo.
Olli Tuikalla oli jokseenkin legendaarinen maine Ristikarilla, joskaan legendaarisen maineen saavuttamiseen ala-asteella ei tarvita ehkä kuitenkaan niin legendaarisia tekoja. Se, miksi hänet muistan johtuu siitä, että Jari ja Timo molemmat toivoivat ettei Tuikka tulisi minulle opettajaksi. Muistan, kuinka säihkähdin kun meidän opettajamme sitten todella esittäytyi Olli Tuikaksi. En tiedä, miksi kaverini toivoivat minulle toista opettajaa. Tiedän vain, että minulle jäi hyvät muistot Ollista.
Ristikarin takana olevassa metsässä oli jonkinlainen märkä litakko, jolle oli annettu nimeksi Kusisuo. Siihen liittyi joku sopiva urbaanilegendakin kummituksesta tai suolle hukkuneesta tai mistä lie. Likainen lätäkkö oli tavallaan kiellettyä aluetta ja se kaikki lisäsi paikan suuruutta, arvoituksellisuutta ja pelottavuutta pienen pojan mielessä.
Kun kävin hiljattain kävelylenkillä, päätin hetken mielijohteesta poiketa takaisin Kusisuolle. Se oli kadonnut. Viereinen KWH Plastin tehdas oli laajentunut ja tehdasalue peitti alleen lapsuuden legendaarisen suon. Mutta niinkuin aina joskus käy, niin jäin siinä jotenkin muistelemaan menneitä. Oikeastaan hätkähdin, kun tajusin että noista päivistä on yli kaksikymmentä vuotta kulunut. Luulen, että parhaimmat muistot ala-asteelta liittyvät kuudenteen luokkaan. Onhan se sentään jotakin, kun saa olla koulun kinginä. Joskus silloin ajattelin, että meillä on maailman paras luokka. Minä nautin kuudennesta luokasta ja meillä oli ihan aidosti hyvä luokka ja luokkahenki.
Oli välituntijalkapalloa, jossa yksi luokkakavereista sai lisänimen ”Karahka”. Kaverin potku lähti kuin hevosen jalasta, sekä voimakkuudeltaan, että suunnaltaan. Oli Diskoja, joihin en saanut mennä ja tappeluita, joihin ei olisi pitänyt mennä. Oli ihastumisia ja niitä suloisen lapsellisia ”Alatko munkaa?” -tyyppisiä ”seurusteluita”. Mä taisin ”seurustella” yhden suloisen tytön kanssa yhdeksän kertaa. En tosin tainnut puhua tytölle kertaakaan…
Me kaikki synnyimme eri perheisiin, eri puolilla Suomea ja erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin me satuimme myös yhdessä elämänvaiheessa asumaan samassa kaupungissa ja sellaisessa kaupunginosassa, että me päädyimme samalle luokalle. Ja niin meidän elämämme kulkivat hetken rinnatusten. Luokkakaverini Ville Hautala on muistaakseni ainoa, jonka kanssa olimme yhdessä kaikki luokat ensimäiseltä luokalta aina lukion loppuun asti. Kaksitoista vuotta koulunkäyntiä ja siitä lähdettiin kohti elämän suurta seikkailua. Tänään olemme kaikki jossakin. Jotkut ovat vielä Pietarsaaressa. Toiset ovat muualla Suomessa ja jonkun tie on vienyt Kusisuolta kaukomaille.
Kun jatkoin lenkkiäni, olin oikeastaan kiitollinen kaikesta kokemastani ja niistä ihmisistä joihin sain tutustua. Minäkin olen maailmaa kiertänyt, mutta tänne pieneen rannikkokaupunkiin aina palannut. Tänään on poikani vuoro mennä Ristikarille. Moni asia on koulussa muuttunut, mutta niin moni asia on myös pysynyt ennallaan. Uudet muistot syntyvät, uudet ihastukset, uudet futismatsit ja uudet lempinimet. Minun muistojani ei kuitenkaan kukaan vie pois. Niissä muistoissa soi Europe, Jason Donovan ja Bon Jovi. Ne ovat upeita muistoja.
Ps. Kiitos kaikille entisille luokkakavereilleni. Toivottavasti teillekin jäi hyviä muistoja koulusta. Jos ei, niin toivon etten minä ollut se, joka teidän kouluaikaanne pilasi. Lisääthän kommenttiisi jonkun muiston, joka on sinulle jäänyt ala-asteelta mieleen.
Korpialttari 
Mahtava kirjoitus!
Mäkin mietin hiljattain kusisuota. Sehän oli melkein mun takapihalla ja siellä uli leikittyä vapaa-aikanankin.
Mun vahvin muisto sinusta on se kun meidän luokka halusi päästä Särkänniemelle luokkaretkelle. Tuikka ei meitä päästänytvaan halusi avata keskustelun muista vaihtoehdoista. Me päätettiin sitten pitää korpilakko ja sinä olit se joka sai porukan kasaan ja yksimieliseksi. Me istuttiin tunti/kaksi(?) tekemättä mitään. Ainoastaa iskulauseita yms, sinä olit siinäkin tosi rohkea koska eihän opettajalle sanota vastaan 🙂
Loppujen lopuksi Tuikka luovutti ja me päästiin Särkänniemelle luokkaretkelle 🙂
Ja ai, niin: senkin mä muistan kun joskus kuudennella joku tuli sanomaan että meidän luokalla on vain kaksi miestä ja kaksi naista. miehet oli sinä ja Janne E ja naiset minä ja Anna K. Silloin mä mietin että: hyvä on, kyllä ne saa olla miehiä ja naisia mutta en min ois halunnu olla sillä listalla; jostain kumman syystä.
Mä muistan tuon korpilakon. En ole tosin kaikin puolin siitä ylpeä 😀 Tuli vähän oltua ilkeä opettajalle. Se taisi olla jotenkin niin, että leirikoulu kuittasi sen luokkaretken, joten sitä ei pitänyt olla sitä retkeä ollenkaan. Leirikoulusta muistan, kun maattiin huoneissa ja Anna tuli huutamaan käytävälle, että: ”Ukot tanssimaan!” Meillä taisi olla disko joka ilta leirikoulussa.
Tuota miesjuttua en ole kuullutkaan… Ehkä niin oli parempi… 😉
En ollut veliseni sun luokalla 🙂 Vaan jo aikaa sitten koulun taakseni jättynyt kun kirjoittamasi tapahtumat olivat ajankohtaisia. Mukavia ja hyviä ja niin samantapaisia muistoja kuitenkin kirjoituksesi herätti omalta ristikarin ajalta.
Tuikan Olli oli legenda jo meidän aikana ja legendaarisia asioita myös teki, niistä tässä sen enempää. Kivaa aikaa se oli meilläkin. 🙂
Onhan niitä toki Olli tempauksia kuullut, mutta hyvä aijä sitten loppujen lopuksi. Sellaisia persoonia ei kenties enää löydy…?
Paljon tuttuja asioita tuossa on. Ja monta kertaa on ollut sellainen olo, että tuonne Ristikarille olis kiva päästä oikeen paikan päälle verestelemään muistoja. Kaikkia ei muista millään mitä kuuden vuoden aika tapahtui, tiettyjä asioita on varmaan halunnutkin työntää heti jo tapahtumien jälkeen pois mielestään. Mutta paljon on hyviä muistoja tuosta koulusta ja sen opettajista ja erityisesti luokkakavereista.
Meillähän oli vuonna 2000 kuudennen luokan luokkakokous. Sellaista voisi tässä taas viritellä jossakin vaiheessa. Siellä aina palaa muutamat mehevät muistot mieleen, kun porukalla oikein niitä muistelee. Meillä oli luokkasormuksena joku hämähäkinverkolla kuvioitu versio. Koska pelkäsin hämähäkkejä, heitin sen pois yhteen kotini lähimetsään… Tulipa tuokin mieleeni. 😀
Tuohon 2000 vuoden luokkakokoukseen en päässyt osallistumaan kun olin Kyproksella silloin.
Tuli näin töitten jälkeen vanhat ajat mieleen. Kyllä ristikarilla oli hyvät päivät ja olihan niitä huonoja päiviä. Mutta kaikki muistot on hyviä.
Niinpä niin, Janne. Mä muistan sutkin monesta mukavasta jutusta. Erityisesti sen kateuden, jolla ihailin sun Grasshopper -radio-ohjattavaa…
Jaahas, täällähän paljastuu ihan kaameita! Ettäkö Rami ihan ”lakkokenraali!” On se vaan hyvä, ettei kaikkea ole tiennyt. 😉
Olen itsekin ristikarin veteraani, mutta siitähän on jo niin kauan, etten muista mitään? 😀
Mä nauroin itsekin tuon lakkokenraalin esiintulolle. Siitähän saa johdettua vaikka minkälaista ajatusta…
Aivan loisto tarina! Aivan kylmiäväreitä nostattaa nostalgiset muistot jotka valitettavasti ollu liian kauan kateissa. Suuret kiitokset Ramille muistojen palauttamisesta!!! Toki vielä paljoa asioita jäänyt Jeppiksen ajoilta unholaan, mikä on todella sääli, koska en olisi voinut kuvitella parempaa paikkaa lapsuudelleni. Täytynee pitää lupauksestaan kiinni ja tulla käymään Jeppiksessa kesällä ja varata riittävästi aikaa, että kerkeää kierrellä vanhat paikat rauhassa, toivoen muistojen nousevan sitä kautta pintaan.
Ja kiitokset teille kaikille, jotka annoitte minulle mitä mahtavimmat muistot ja loistavan lapsuuden!!!
Rami: Se radio ohjattava auto on edelleen jäljellä jos kiinnostaa. 😉
Ei melkeen saanu nukutuks eilen, kun rupes menneitä muistelemaan.
Tuli vain vain hyviä muistoja mieleen.
Ja nimet tuli mieleen kans. Ois kiva tietää mitä kaikki touhuaa tänä päivänä?
Eikös se ollut Janne isäsi säästöpossu mistä lapsina ”lainattiin” rahaa, vielä pienen murtosuojauksen jälkeenkin?
Ja taidettiin tuhlata ne lähi T-markettiin?
Pitää hyvin paikkansa. Skatamarketissa tuli usein ostettua karkkia. Ja teillä oli kaks rotwaileria nimet ei just nyt tuu mieleen. Ja talvisin oli kovat rattis kisat lokkanbergillä.
Säästöpossun tiirikoinnissa muistan olleeni mukana.
Eiköhän me jätetä se Grasshopper rauhaan ;-). Nyt kiinnostaa paljon isommat (ja kalliimmat autot)… Muista kuitenkin nukkua… Ehkäpä me saadaan aikaiseksi joku luokkakokous? Ainakin vuonna 2000 oli kivaa…
Siistiä kamaa! Ite innolla kuljeskelen muistojen poluilla ja vaikka Itälän koulussa kävin ala-asteen, niin Ristikari on toki tuttu paikka.
Ja munkin muistoissa (niinkuin edelleenkin) soi Europe ja varsinkin Bon Jovi. 🙂 Slippery When Wet on maailman paras levy.
Haikeus nousee mieleen, kun muistelee viatonta lapsuuttaan Pietarsaaressa. Voi kun saisi joitain asioita elää uudelleen. Luokkakokoukseen minua ei kutsuttu, kun en enää kuudennella luokalla ollut Ristikarilla, vaan jossain landella. Tosin en kadu niitäkään vuosia kun asuin muualla. Ehkäpä kaikki tämä muuttaminen elämän aikana on tehnyt musta sen sosiaalisen ja iloisen ihmisen mitä en ollut lapsena. lukasin noita muitakin Ramin juttuja läpi ja täytyy sanoa, että miehellä on sana hallussa. 🙂
Hei Katja,
Mä muistan siitä luokkakokousrumbasta ainakin sen verran, että oli sikavaikeaa löytää kaikkien yhteistietoja muutenkin. Muistaakseni sinun tietojasikin etsittiin, mutta…
Kiva jos sanat toimivat…
Upeita aikoja silti…