Nykyisin pienenkin seurakunnan jäsenet voivat ennen sunnuntaisaarnaa kuunnella netin kautta maailman voidelluimpia julistajia ja osallistua herätyksen keskuksista lähetettäviin tilaisuuksiin kotonaan. Ylityöllistetyn keskivertopastorin on vaikea voittaa Reinhard Bonnkea tai Joyce Meyeriä kiinnostavuudessa, ja usein päiväpiirin kuoron kitarasäestys on vähemmän hiottua kuin musiikki Hillsongin ylistysvideolla. -Vilma Luoma-Aho, RiVo 14/2010
Kylläpä osasi Vilma kirjoittaa aivan kuin omia ajatuksiani olisi toistanut. Totta on, että moni on oppinut löytämään paljon parempaa opetusta netin loputtomasta valikoimasta perinteisen sunnuntaiopetuksen tilalle. Voit toki sovitella itse eri vaihtoehtoja tuon sanan ”parempaa” tilalle. Voidellumpaa? Syvällisempää? Puhuttelevampaa? Pinnallisempaa? Köyhempää? Rukiisempaa?
Vilma Luoma-Ahon näkökulma tuossa alkuperäisessä RiVon artikkelissa on kriittinen kuluttajuus seurakunnassa. Itse näkisin, että netin kautta saatavilla vaikutteilla on merkitystä laajemmassa kuvassa myös ihan seurakunnan tai vaikkapa pastorin uskottavuuteen. Muistan, kuinka taannoin jonkun seurakunnan pastori esitti julkilausumaa siitä, ettei heidän seurakunnassaan hyväksytä ylistystanssia missään muodossa. Voin vain kuvitella, mitä liikkuu sellaisen seurakuntalaisen mielessä, joka näkee netissä kaikin puolin terveen oloisen seurakunnan ylistystanssia ja vertaa sitä oman pastorinsa opetukseen. Tai mitä ajattelee nuori, jonka seurakunnassa ei mikään tekninen laite saa olla käytössä katsoessaan vaikkapa edellä mainitun Hillsongin tilaisuuksia. Saattaapa joskus pastori innoissaan lainata toisen pastorin opetuksia, vaikka tuon toisen pastorin seurakuntamalli ei kelpaisi millään tavalla omalle kohdalle. Eihän se väärin ole, mutta aika hämmentävää kyllä.
Voisiko olla, että nuori joka kuulee omassa seurakunnassaan paheksuttavan kaikkea sitä mikä toisella seurakunnalla on käytössä, epäilee jossakin vaiheessa koko seurakunnan opetusta? Siis jotenkin näin: (karkeasti yleistäen) Meillä ylistystanssi ja ylistysmusiikki ovat väärin. Tuolla toisella seurakunnalla ne ovat oikein. Meitä on 150 jäsentä ja heillä on 10 000. Molemmat eivät voi olla oikeassa. Meidän seurakuntamme kutistuu ja tuo toinen kasvaa. Onko tuo toinen porukka oikeassa? Kannattaako tähän omaan porukkaan satsata? Voinko saada aikaan muutoksen vai kuuntelenko saarnoja ja tilaisuuksia netissä ja jään pois oman seurakunnan tilaisuuksista?
Mitä mieltä olet? Onko tässä havaittavissa selkeä malli vai onko koko touhu turhaa jauhantaa? Onko kyseessä vain peräkylän porukoiden haaveista saada pala metropolien loistetta seurakuntaan. Onko tämä vain suurta lopunajan eksytystä? Tuleeko mieleen muita esimerkkejä asioista, joissa lisääntyvä tieto muuttaa tapoja tehdä asioita?
Ps. Tämä on 50. postaus korpialttarilla. Taidan juhlia kaurapuurolla.
Korpialttari 
Olen sitä mieltä ettemme voi tuijottaa pelkästään ihmismassoihin. Tähän voisi ottaa klassisen esimerkin kuolleesta eläimestä ja kärpäsestä. Emme voi myöskään sanoa, että kaikki missä porukka liikkuu on väärin. Olen myös sitä mieltä, että asiat pitää tehdä niin hyvin kuin osataan. Tämä ei kuitenkaan riitä. Olen ollut, joskus tilaisuudessa, jossa on ollut ulkoiset puitteet, puhetaito, soitto, laulu, savukoneet ja värivalot kohdallaan, mutta tunsin että jotain puuttui. Sitten olen ollut muutaman hengen ryhmässä koolla kotona tai pienessä peräkylän rukoushuoneessa ja olen voinut olla jakamassa ja saamassa osasia Jumalan lähteestä. Olen kyllä ollut suurtilaisuudessa, jossa olen tullut ravituksi.
Pointtini on se, että seurakunta on kuin lähde, jossa ratkaisevaa on veden laatu ja alkuperä. Jos tämä ydinasia on kunnossa, niin sitten skaalalla ei ole väliä. Jumala on suuri, kaikkialla missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä. Joskus Suomessa pienessä pitäjässä lukumäärä voi olla minimissä. Afrikassa osallistujamäärä on sitten skaalan toisesta päästä. Molemmissa tapauksissa sisältö voi olla maksimissa tai minimissä.
Jos ajattelemme, että seurakunta on viihdelaitos, johon maksamme jäsenmaksua ja henkilökunta tekee sitten jutut täydellisesti, tulemme aina lopulta pettymään. Seurakunta on ruumis. Eli perhe voisi olla hyvä sana kuvaamaan seurakuntaa. Jos perhe on terve, niin siella vallitsee keskinäinen kunnioitus ja rakkaus. Perheessä saa myös mokata välillä ja voi kasvaa osaajaksi. Tärkeintä on sydämen asenne muita ja Jumalaa kohtaan.Antaminen on suurempaa kuin saaminen, joten tärkeintä olisi, että jokainen seurakuntalainen löytäisi oman paikkansa ja voisi kasvaa tekijäksi.
Anteeksi maratonikommenttini:) Lifechurch.tv on muuten edelleen tosi hyvä.
Hei Toni,
Olen pääosin kanssasi samaa mieltä. En tosin tässä kirjoituksessa kaivannut niinkään ulkoisia puitteita. Lähinnä poihdin tuota uskottavuus-osastoa.
Useinhan ei pienellä porukalla ole edes resursseja tehdä asioita kovin suureellisesti. Monesti kyse ei ole kuitenkaan resursseista, vaan siitä, että joku asia koetaan synniksi. Eli edelleen: Jos ennen vanhaan joku soitti haitarilla musiikkia, johon porukka intoutui mukaan ja sinun pastorisi sanoo, että haitari on perkeleestä, niin alkaako oma luottamuksesi pastoriisi horjua?
Minäkin tiedän, että ulkoinen ei takaa toimivutta. Olen kuitenkin törmännyt selkeästi useampaa sellaiseen pieneen seurakuntaan, jossa ei ole mitään ja jotka yllättäen eivät silti toimi. Liian usein vetoaminen ”voiteluun” tai ”hengen läsnäoloon” ilman ulkoisia puitteita on vain tekosyy. Eli sanotaan, että ”me emme tarvitse mitään, koska me kaipaamme vain Pyhää Henkeä”. Samalla voi kuitenkin todeta, ettei sitä henkeäkään siellä ole pätkän vertaa.
Tämä siis kuitenkin jo vähän asian vierestä…
ps. Ulkoiset puitteet eivät ole synonyymi viihteelle. Eivät värivalot tai savukone ole viihdettä sen enempää kuin piirtoheitin tai puhujapönttökään. Ne ovat vain tavaroita…
Jos halusi on saada ”katu-uskottavuutta” pyrkien luomaan seurakunnan jonka puitteet ovat mahdollisimman nykyaikaiset ja toimintatapa edelläkävijämäistä uusien villitysten suhteen, se ehkä vetää paljonkin väkeä ja useat innostuu. Nykyihminen on selvästi pinnallisuukien etsijä. Sielun syvällä olevat tarpeet on tuntematonta elämää monille. On vain tämä minun haluni saada tunteellani kokea jotain.
Usko ei perustu tunteisiin. Ja siksi uskottavuuden rakentamiseen keskittyminen hämää ihmistä olettamaan tämän kokeman tunteen oikeaksi uskoksi. Ja kun kokemus hälvenee kuin aamusumu pietarsaaresta, hälvenee usko,
Mitkään näyttävät puitteet, kauniit puheet, hienot ylistystanssit eivät voi korvata Jeesuksen kanssa yhdessä elämistä arjen raadollisuudessa.
Jumalan tahto on että oppisimme rakastamaan häntä ja uskomaan häneen. Puitteet ei näihin auta. Pyhä Henki kyllä.
Hei Pasi.
En tiedä miten tämän nyt sanoisin sillä tavalla kovin vakuuttavasti, mutta haluni ei ole ”saada “katu-uskottavuutta” pyrkien luomaan seurakunnan jonka puitteet ovat mahdollisimman nykyaikaiset ja toimintatapa edelläkävijämäistä uusien villitysten suhteen…”
Minä uskon, että puitteilla on merkitystä. Siitä puhuttiin kirjoituksessa ”Onko näitä pakko olla?” Siihen liittyvät kommentit ovat siellä.
Tarkoitukseni ei ole puhua pinnallisuudesta tai jonkinlaisesta hämäyksestä. En edes tarjoa mitään muuta ideaa Jumalan rakkauteen liittyen. Lähinnä uritän pohtia sitä, miten teknologia ja aina vain pienemmäksi käyvä maailma vaikuttavat tavallisen ihmisen tapaan seurata Jeesusta. Koko tekniikkauskon vetäminen tähän on sikäli asian vierestä, että asia toimii toisinkin päin. Siis on seurakunta, jossa on vaikkapa tekniikkaa ja ylistymusiikkia voi saada jonkun etsiytymään perinteisemmän opetuksen tai musiikin äärelle netin kautta. Se ei liene sen oikeampa tai pyhempää toimintaa kuin päinvastoinkaan.
Toisaalta: Mitkään näyttävät puitteet, kauniit puheet, hienot ylistystanssit eivät voi estää Jeesuksen kanssa yhdessä elämistä arjen raadollisuudessa.
>> Usko ei perustu tunteisiin.
Olen eri mieltä. Usko perustuu kokonaisvaltaisesti ihmisenä olemiseen ja inhimillisiin toimintoihin. Myös tunteisiin.
Eikö Jeesuksen ylösnousemus pitkän epätoivon jälkeen herättänyt opetuslapsissa innostusta ja tunteita? Alkuseurakunnan tiiviissä yhteydessäkö vain pyörittiin zombeina ympäriinsä eikä tunnettu mitään? Eikö Johannes pelännyt ilmestyksiään? Etkö tunne kunnioitusta Jumalaa kohtaan? Tunnetko kiintymystä ja rakkautta lähimmäiseesi?
Tunteita ei voi erottaa uskosta. Se on keinotekoista ja vastoin Jumalan luomista.
Kyllä tunteet tosiaan kuuluvat Uskoon. Monesti väitetään toisin. Usko, toivo ja rakkaus ja suurin näistä on rakkaus. Kertokaapa mikä on sellaista rakkautta, joka ei tunnu missään?