Korpialttari

Kun ensimmäisen kerran kuulin Tri Bilezikianin Trinity Collegessa maalaavan näkyä raamatullisesti toimivan kristillisen yhteisön elämästä, sisälläni velloivat tunteet, joita en ollut koskaan tuntenut. Joskus, kun hän puhui paikallisseurakunnan potentiaalista, tunsin sisälläni niin vahvan kaipuun, että tuskin kykenin pidättelemään kyyneleitäni. -Bill Hybels

Bill Hybels on paljon minua  vahvempi (ja kaikinpuolin parempi) mies. Siinä, missä Bill taisteli kyyneleitä vastaan, minä hävisin taisteluni kuin akat. Itkin silmät sumeana ja yritin olla niin, ettei minua nähtäisi. Aivan samalla tavalla minä koin tunteita, joita en ollut koskaan kokenut. Minutkin sai valtaansa kaunis kuva siitä, mitä seurakunta voisi olla ja mitä sen pitäisi olla. Istuin takapenkissä ja taistelin koko ajatusta vastaan. Mikä minä olen mitään seurakuntaa perustamaan? Miksi minun pitäisi se tehdä? Voisitko Jumala pyytää minulta jotakin muuta?

Soitin sieltä penkistä hyvälle ystävälleni Teemulle, mutta puhelu meni säälittäväksi, itkunsekaiseksi tyrskimiseksi. Vain se, joka on saanut nähdä jotakin Jumalan maalaamaa, voi ymmärtää sen tunnemyrskyn jossa olin. Makasin myöhemmin illalla omassa hotellihuoneessani ja tajusin, että minun on vastattava jotakin Jumalalle. Tajusin, että jos ei tämä puhe ole Jumalan puhetta, niin minä en ole koskaan Jumalan puhetta edes kuullut. Minä sanoin Jumalalle, että: ”Minua pelottaa perustaa seurakuntaa, mutta vielä enemmän minua pelottaa kadottaa tämä näky”. Lupasin olla mukana tässä projektissa. Rukousten ja paaston jälkeen alkoi suuntakin selvitä.

Bill Hybels kirjoittaa: Johtajat, älkää koskaan pyytäkö anteeksi niiden tunteiden voimakkuutta, jotka teillä on Jumalan antaman näyn puolesta. Älkää piilottako tunteitanne… …maalatkaa näky perheellenne, ystävillenne, kollegoillenne ja aivan tuntemattomillekin. Kuvatkaa se niin intohimoisesti kuin voitte. Maalaa se niin, että ihmisten sydämet liikahtavat ja he sanovat. Minä olen mukana.

Minä tein juuri niin. Kerroin unelmastani perheelleni ja ystävilleni ja aina vain laajenevalle piirille ihmisiä. Toden totta. Yksitellen alkoivat ihmiset tulla mukaan: ”Minäkin haluan unelmoida, voinko minä olla mukana?” Ehkä yksi kauniimmista hetkistä oli se, kun oma isäni sanoi: ”Meni syteen tai saveen, niin me ollaan tässä mukana”. Oma vaimoni käytti osin samoja sanoja: ”Meni syteen tai saveen, mä olen sun rinnallasi”. Pikkuhiljaa heitä alkoi tulla lisää. Ihmisiä, joiden sydän liikahti sen verran, että hekin sanoivat: Minä olen mukana. Siksi olen Jumalalle äärimmäisen kiitollinen. Olen kiitollinen näystä. Olen kiitollinen ystävistä ja perheestä. Olen kiitollinen Vedä Henkeä -seurakunnasta. Olen kiitollinen elämästä ja siitä, että elämän taivaalta ovat vaihteeksi pilvet haihtuneet ja armon aurinko paistaa kirkkaana. Mistä sinä olet kiitollinen tänä pääsiäisenä?

Ps. Huomaan tuota yläkuvaa katsoessani, että jokuhan varmasti ajattelee: ”Katsos, parhaat kaverit samassa kuvassa…” 🙂