Korpialttari

Rakastan Kristusta. Hänen seuraajansa tekevät minut hulluksi. Tosiasia on, että inhoan suurta osaa kristityistä. Huomaa, että en sano vain osaa, vaan suurta osaa. En pidä heistä – en sitten yhtään, en edes hitusen vertaa. Usein vietän aikaani mieluummin villien, kiroilevien, maailmallisten ihmisten kanssa kuin tekopyhien, superkriittisten ja kapeakatseisten, niin kutsuttujen uskovien kanssa. –Graig Groeschel, Confessions of a Pastor

Taannoin joku laittoi minulle lyhyen viestin: ”Et taida kestää kritiikkiä?” Siinä se. Ei selitystä. Ei tarkennusta. Ei edes mitään selkeää tavoitetta koko kysymyksellä. Ajattelin sillä kertaa valita jalomman tien ja olla sivaltamatta tätä kanssaihmistä kovin rajusti (vaikka vähän kuitenkin sivalsin), mutta jäin miettimään asiaa.

Itse asiassa minunkin täytyy tunnustaa eräs asia. Tai ei täydy, mutta tunnustan kuitenkin. Tässä se tulee: Joskus minä koen aivan samoin kuin Graig. Siinä. Järkytyitkö? Tuntui ainakin hyvälle saada sanoa se. Miksikö minä niin tunnen? Annas kun kerron.

Graig Groeschel kertoo tuossa ingressissä mainitussa kirjassaan tapauksen, jossa hän lensi ystävänsä kanssa puhujamatkalle toiseen kaupunkiin. Koneessa hän huomasi pastorituttunsa ensimmäisessä luokassa istumassa ja tervehti kollegaa matkalla omalle paikalleen turistiluokassa. Perillä miehet tapasivat uudestaan ja pastori nuhteli Graigia kovin tarmokkaasti. Jumalan palvelijan tulisi matkustaa kuulemma ensimmäisessä luokassa ollakseen tuoreena ja levänneenä valmiina palvelemaan. Pastori tuli itse asiassa pitäneeksi oikein luennon aiheesta. Kotimatkalla Graig nostettiin ystävänsä kanssa jostakin syystä ykkösluokkaan, vaikka heillä olikin liput edelleen turistiluokan paikoille. Istuessaan ykkösluokassa he huomasivat muutamien tuttujen menevän omille paikoilleen turistiluokkaan. Ensimmäinen tuttu vitsaili, että ”mahtaa olla mukavaa täällä”. Toinen tuumasi jo, että ”On varmaan mukavaa olla tärkeä pastori. Me tavalliset ihmiset joudumme istumaan tuolla takana.” Kolmas huusi kovalla äänellä: ”Näin sitä törsätään seurakunnan rahoja. Megaseurakunnan johtaja elää megarikasta elämää.”

Tässä kai on se ydinsyy.  Teit niin tai näin, aina väärinpäin. Mutta ei minua edes haittaa se, että joku ei tykkää minusta tai tekemisistäni. Itse asiassa ymmärrän oikein hyvin, jos joku ei minusta pidä. Tunne on luultavasti molemminpuolinen. Se mikä minua ärsyttää suunnattomasti on ihmisten taipumus kertoa mielipiteensä ja kantansa aivan ilman faktatietoa. Jotenkin sitä uskoo naiivisti, että edes uskovaista ihmistä kiinnostaisi sellainen pikkuseikka kuin totuus tai edes tasapuolisuus. Eli että mahtaako se mitä on kerrottu, olla totta ja mikä on tämän tarinan toinen puoli? Olen työssä ICEJ-nimisessä järjestössä. Kotimassa meitä syytetään useimmiten siitä, että me emme kuulemma evankelioi. Israelissa ortodoksijuutalaiset ovat kironneet meidät (levittämällä mustaa maalia päätoimiston portinpieliin) siitä syystä, että me kuulemma evankelioimme. Palestiinalaishallinnon lehdessä meidät luokiteltiin terroristijärjestöksi. Lisäksi olemme kuulemma äärioikeistolaisia rasistifasistifanaatikkoja (sinänsä hieno titteli), jotka eivät näe totuutta vaan fanittavat Israelia ilman kritiikkiä. Älä ymmärrä väärin. Kyllä meissä varmasti on aihetta kritiikkiin. Olisi vain kiva joskus kuulla jonkun ensin kysyvän perusteita ja tarkennuksia ja vasta sen jälkeen esittävän kritiikkinsä.

Vedä Henkeä -seurakunta ja Koukussapornoon.com ovat molemmat saaneet osansa sellaisesta kritiikistä, joka ei perustu tosiasioihin. Tilanne on vähän samankaltainen kuin taannoisen William P. Youngin The Shack -kirjan aiheuttama kohu. Aika moni pastorismieskin intoutui kirjaa tuomitsemaan lukematta koko teosta. Uskon, että useimmat meistä emme pidä sitä kovin oikeudenmukaisena. Siis että tuomitset kirjan tai elokuvan sen enempää kuin nettisivustoa tai seurakuntaakaan tutustumatta itse asiaan. Ja tutustuminen tarkoittaa useimmiten ihan selkeää yhtydenottoa ja keskustelua. Harvakseltaan on yhteydenottoja tullut. Tosiasioihin perustuva kritiikki on sitten jo pakko käsitellä harkiten. Siitähän voi vaikka oppia.

Niin. Joskus minun on vain vaikea käsittää meitä uskovia. Tulkoon se silti sanottua, että tämmöisen tilityksen jälkeenkin minä uskon siihen, että Jeesus on parasta, mitä kohdalleni on sattunut. Tunnustan, että Vedä Henkeä -seurakunta on asia, mistä olen tavattoman kiitollinen kaiken, ehkä vääränkin kritiikin keskellä. Rakastan jokaista mukana olijaa sydämestäni. Te olette minun perheeni. Ehkäpä tuo alussa mainittu kysyjä oli oikeassa. Minä en vain kestä kritiikkiä. Täytyy tehdä parannus.