Olen hankkinut itselleni mittavan yhdysvaltain historiaa koskevan tietämyksen sivistämällä itseäni Tex Willer ja Lucky Luke -nimisillä historian pikkujättiläisillä. Muistan lukeneeni, että joskus kultaryntäyksen aikaan saattoi kultaesiintymän lähelle nousta kaupunki melkein tyhjästä. Kullankaivajia seurasivat kauppiaat, baarimikot, parturit, ilotytöt, korttihait ja hautausurakoitsija. Mutta samalla nopeudella, millä nuo kaupungit nousivat, ne myös autioituivat. Kultaesiintymän loputtua tai osoittauduttua vain huhuksi, muuttivat kaupunkilaiset muualle ja jäljelle jäi vain hiljalleen ränsistyvä aavekaupunki.
Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa kuljin taannoisella lapin kiertueellani. Kuulin monia kertomuksia kouluista, joilla oli joskus ollut satojakin oppilaita, mutta jotka nyt seisoivat tyhjillään. Näin kauppoja, joiden viimeisimmät mainokset oli kirjoitettu joskus viime vuosituhannen puolella. Tuntui, että joka puolella oli pölyisiä näyteikkunoita, suljettuja kauppoja, muovipussilla peitettyjä bensapumppuja ja seiniä, johon oli auringon paisteessa jäänyt tummempi kohta siihen, missä joskus oli ollut valomainos. Niistä voi vieläkin lukea postien, pankkien ja baarien nimiä. Muistoja ajalta, jolloin kylässä oli vielä elämää. Nyt moni kylä vaikutti aivan Tex Willerin aavekaupungilta.
Nääntyvien kylien ja kuolevien kaupunkien mukana sinnittelee monesti myös seurakunta, jonka keskuudesta nuoret muuttavat töiden ja opiskeluiden perässä muualle. Paikalla olevat, jo ikääntyneet seurakuntalaiset ovat kultaisia ja uskollisia ihmisiä ja monet olivat syvästi murheissaan nähdessään oman kotiseutunsa autioituvan. Noita seurakuntia katsellessa tulee mieleen monenlaisia kysymyksiä. Itse asiassa kysymyksiä on paljon enemmän kuin niihin vastauksia. Olisi upeaa kyetä auttamaan ihan konkreettisesti, ei vain rohkaisemalla. Konkreettisia ja toimivia ohjeita on vain niin vaikea antaa.
Sen huomasin, että edes pohjoinen ilmasto tai lappilainen kansanluonne eivät riitä kumoamaan kaikkia seurakuntaan liittyviä lainalaisuuksia. Vaikka pohjoisen seurakunnilla on omat, erityiset haasteensa, on siellä esillä myös muutamia yleisen tason ongelmia. Samat ongelmat ja samat kiistanaiheet puhuttavat välillä niin suuria etelän seurakuntia kuin pieniä pohjoisenkin seurakuntia (jos sallitte karkean yleistyksen). Oman kiertuekokemukseni mukaan (siis koko Suomessa, ei vain Lapissa. Lapin kiertueeni oli upea ja siunaava kokemus) todennäköisimmät kihinät ja siihen liittyvät keskustelut saa käydä seuraavista aiheista:
1. Helluntaikirkko
Helluntaikirkko ja siihen liittyvät asiat eivät ehkä enää ole pastorien puheenaiheissa ensimmäisenä, mutta kyllä aiheesta silti puhetta riittää. Useimmissa keskusteluissa on sellainen tuntu, että pitää ensin tarkkailla, että ”mitähän mieltä tuo toinen on?”, ennenkuin omaan kantaansa ottaa esille. Keskustelussa on hyvä osata käsitteet: ”Raamattu ei tunne sanoja: kirkko, herätys, pastori, yhdistys ja kirkkokunta.” Yleisiä argumentteja ovat myös: ”Emme tarvitse muutakuin Jeesusta, Pyhää Henkeä, Jumalaa, johdatusta tai rukousta”
2. Musiikki
Musiikkikeskustelussa esiin nousee erityisesti ns. ylistysmusiikin suhde hengellisen laulukirjan lauluihin. Tätä ikuisuusaihetta voi värittää keskustelulla musiikin volyymistä tai kertosäkeiden liiallisesta hokemisesta. Erityisen kitkerää sävyä saa mukaan arvoimalla että mitkä kappaleet ovat ”syntyneet hengestä” ja mitkä eivät. Avaintermejä ovat hokeminen, ”siinä on Henki” tai ”Henki vai jotenkin yhtyy sihen”, jumputus, maailmallinen, ylistys, ketkutus ja palvonta.
3. Nuoret
Nuorten kokouksessa käymättömyydestä tai käymisestä on jo kirjoitettu täällä paljon. Lue vaikka tästä.
Tätä pientä Suomen maata kiertäessäni alkaa tajuntaani pikkuhiljaa terävöityä kuva siitä, missä seurakuntakuvioissa oikein mennään. Kuva alkaa olla jo melko selkeä ja minusta alkaa tuntua, että se ei ole kovin kaunis kuva. Onko kenelläkään ideoita, miten tästä eteenpäin?
Korpialttari 
Siihen että maa autioituu ja enenevässä määrin alkaa olla ns. kuolevia paikkakuntia, ei taida olla kovin paljoa tehtävissä. Ainoastaan RÄJÄHDYSMÄINEN väestönkasvu voisi korjata tilanteen.
Mitä tulee tuohon muuhun ongelmakenttään, mieleeni tulee raamatusta nouseva ajatus ENSIMMÄISISTÄ TEOISTA!
Muistan omalta kohdaltani kun olin juuri tullut uskoon, ja intoa oli enemmän kuin ymmärrystä. Olin täysin vakuuttunut, että jos vain saisin entiset kaverini haalittua kokoukseen, he varmasti ottaisivat pelastuksen vastaan!
Niinpä kävin kapakasta heitä houkuttelemassa mukaani ja sain kuin sainkin ainakin kerran heidät Saalemiin.
Valitettavan usein käy ajan kanssa niin, että kun ymmärrys lisääntyy, niin into loppuu. Onko sen pakko olla niin?
Itse kullakin saattaa olla oma tulkinta siitä, mitä noilla ensimmäisillä teoilla tarkoitetaan. Luulenpa että olemme ajautuneet sen verran sivuraiteelle, että jalo alkuperäistavoite on pitkälti muuttunut keskinäiseksi kyräilyksi.
Taitaa se olla tosiaan meidän ihmisten ulottumattomissa se Lapin kylien elvyttäminen. Siihen on syynsä, että ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja suuriin kasvukeskuksiin. Mahtaako se olla osa myös sitä muutosta, jonka kourissa moni seurakunta kamppailee?
Muuttuuko maailma niin nopeasti, ettei sitä oikein kyetä käsittämään?
Minun mielestä monissa seurakunnissa painopiste on liian usein väärässä paikassa. Keskitytään siis aivan muuhun kuin esimerkiksi sen edistämiseen että seurakunta tuntuisi ”perheeltä”. Kuinka paljon arvokasta aikaa ja energiaa meneekään sisäisten riitojen selvittelyyn?
Miksi sitä ei huomata, että OIKEAT asiat ”lipuvat ohi”? En usko, että Jumala seuraa tyytyväisenä vierestä, kun uskovaiset riitelevät kertosäkeiden määristä tai muista pienistä ja turhistakin asioista seurakunnassa
Olin jokin aika sitten ystäväni luona, kun äitini soitti ja kuulosti tosi iloiselta ja vapautuneelta. Puhelun jälkeen minullakin oli niin hyvä olo, että oli pakko kertoa ystävällekin, mistä oli kyse.
Äiti oli edellisenä iltana ollut Vedä Henkeä -seurakunnan illassa, ja oli kokenut erityistä perheyhteyttä ihmisten kanssa. Sitten kyseisenä aamuna äitin auto oli temppuillut, ja hän oli päättänyt pyytää apua seurakunnan miehiltä. Apua oli saatu. Tällainen oikeanlainen välittäminen oli saanut äidin hyvälle mielelle ja Jumalalle kiitolliseksi.
Kun kerroin tätä ystävälleni, joka ei ole uskossa, hän sanoi: ” Hui, meni ihan kylmät väreet kun kerroit tota! Ihanaa!” Se sai minutkin ajattelemaan.
Ehkä tärkeintä on aloittaa parantaminen seurakunnan sisältä. Täten me seurakunnissa toimivat uskovaiset saamme itse enemmän ja myös ulkopuoliset huomaavat seurakunnan tärkeyden ja erityisen tarkoituksen. Mikä tärkeintä, myös Jumala pääsee toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Tämä myös rohkaisuksi sulle ja teille.
Siunausta sinne. (:
Hei Emma,
Kiitos kommentistasi. Mä alan olemaan aina ain vakuuttuneempi siitä, että tarvitaan ihan aitoa yhteyttä ja aitoa välittämistä, että sillä on ihmisten elämälle merkitystä.
Kiitos kovasti kannustamisesta ja rohkaisusta. Tulethan taas käymään kun täällä päin liikut?
Hyvä pointti Emma, muutos lähtee meistä.
Niinpä, muutos lähtee sisältä ja meistä itsestämme!!
Tuun heti kun pääsen.(: