Helsingin sanomat julkaisi tänään sunnuntaidebatissa Teuvo V. Riikosen kirjoituksen ”Kirkko on menettänyt otteen miehistä”. Aihe saattuu olemaan oman mielenkiintoni kohde myös vapaaseurakunnallisella puolella jo vuosien takaa. Parin vuoden takainen Marc Driscollin video toi asiaa esille yhdenlaisesta näkökulmasta. Olen törmännyt samaan tilanteeseen myös täällä Suomessa eri seurakuntia kiertäessäni. Mistä siis on kysymys? Siitä, että seurakunnat ja niiden toiminta on liian feminististä ja naisellista useimpien miesten makuun. Kuulostaako rajulta? Kuulostakoon.
Tosiasiassa on, kuten Riikonen kirjoittaa, kirkossa ja seurakunnissa käytetty kieli juuri sellaista lepertelyä ja hymisteltyä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella. Vapaaseurakunnallinen ylistysmusiikki, jossa kädet kohotettuna heilutaan musiikin tahdissa ja lauletaan rakkauslauluja Jeesukselle ei myöskään toimi joka jannulle. Vaikka minäkin olen kolmannessa polvessa seurakuntaihminen ja pastorin työssäkin oppinut toimimaan kaikenlaisissa toimintaympäristöissä, en minä ole luonteeltani naisellisen ylistysmusiikin ystävä. Ja suurin osa ylistysmusiikista tai siitä tavasta, jolla sitä soitetaan on nimenomaan naisellista. Suuri osa ylistysryhmäläisistä ja laulajista on naisia tai tyttöjä.
Jotakin rosoisuutta ja karheutta pitäsi puheisiimme ja toimintaamme saada. Jokunen vuosi sitten kuulin sellaisenkin määritelmän, että mies tarvitsee oman luolakokemuksensa. Eli miehen pitää päästä autotalliin, metsään, verstaalle tai vaikkapa salille, jossa saa koettua sen luolakokemuksen. Luolassa ei tarvitse puhua kenellekään eikä selittää tekemisiään toisille. Olen huomannut, että vaimoni haluaa töistä tullessaa jutella päivän tapahtumista. Minä en. Olen juuri elänyt päivän tapahtumat, joten en halua niitä keskustellen referoida. En myöskään halua kuunnella lässyttäviä lepertelijäpastoreita, en kuunnella vaaleanpunaista hempeilymusiikkia, en katsella naisellista ylistystanssia tai pukeutua siistiin kauluspaitaan, kun menen Jumalani eteen. Onkohan tällaiselle alfauros-tyyppiselle luolamiehelle vielä tilaa? Vai onko syytä heittää jo toivo menemään? Mitenkä minä voin seurakunnassa saada kokea luolakokemuksia tai peräti luolamieskokemuksia?
Riikonen kertoo myös, että miehillä menee huonosti. Sen saa nähdä ihan lähipiirissäkin. Joku ei nyt vain täsmää. Riikonen kirjoittaa: ”Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Vangeista miehiä on 93 prosenttia. Alkoholi tappaa vuosittain 2 000–3 000 miestä. Avioeroissa mies on aloitteentekijä vain 20–30 prosentissa tapauksissa. Itsemurhista miehet tekevät noin 80 prosenttia.” Miksi on näin? Muista, kuinka vierailin Turun vapaaseurakunnassa viime keväänä. Siellä on kehitelty Fuel Men-illat. Oli kuulemma penkkipunnerrusta yhtenä iltana ja alumiinivanne-esittelyjä toisena. Melkein teki mieli muuttaa Turkuun saman tien. Tarviiko? Kuka ottaa taas tavallisen miehen huomioon seurakunnassa?
Korpialttari 
niimpä…
Totta viserrät hyvinkin pitkälle. Toisaalta on mielenkiintoista, että vapaissa suunnissa kuitenkin seurakunnallinen (ainakin jumalanpalvelus-) toiminta on hyvin pitkälle vielä miesten hallinnassa. Vanhimmistosisaria ei juurikaan ole ja pakollinen naisjuontajakiintiökin on edelleen pakollinen naisjuontajakiintiö. Onko meillä seurakuntien johdossa vain kesytettyjä naisasiamiehiä?
Erityisen totta on, että kasvatusvastuu niin seurakunnassa, päiväkodissa, koulussa kuin usein kotonakin on jätetty naisten harteille. Onko koko suomalainen yhteiskunta menettänyt otteen miehistä, kuten joku keskustelun kommenteissa väitti?
Itse asiassa sama kävi mielessä. Luulen, että miehet, jotka ovat seurakuntien vallankahvassa kiinni, ovat siinä mielessä vain ihmisiä, että he joutuvat toimimaan tavallaan enemmistön vaatimusten mukaan. Luulen, että miehet eivät ole enää vuosiin sanoneet juuri mitään suuntaan tai toiseen, vaan ideat ja innokkuus tulevat naisilta. Pakkohan se on tilaa antaa, mutta samalla toiminnan kuva painottuu vähän toisenlaiseksi.
Luulen, että joku päivä ollaan vielä todellisessa pulassa, jos tämä meno jatkuu…
Tilastot puhuttelivat. Jos kysyy niin päin, että tunnetko jonkun alkoholiin kuolleen. Oliko hän mies vai nainen? Tunnetko jonkun, joka teki itsemurhan? Mies vai nainen? Tunnetko jonkun, joka on ollut vankilassa? Mies vai nainen?
Kyllä, erään kaverini isä kuoli alkoholiin. Kyllä, eräs nuori poika koulussani yläasteella teki itsemurhan. Kyllä, tiedän muutamia vankilassa olleita, kaikki miehiä.
Herää itsekäs kysymys, kuinka voin kasvattaa omasta pojastani täyspäisen miehen. Ja se epäitsekkäämpi: onko minulla mitään mahdollisuutta auttaa jotakuta eteenpäin elämässä?
Kasvatusalalla miehiä on liian vähän. Palkkakehitys ja uralla etenemisen mahdottomuus pitävät miehet poissa kasvatustyöstä. Jäljelle jäävät vain me tädit. Tätejä tarhassa, tätejä alakoulussa, tätejä yläkoulussa ja tätejä lukiossa. Kai ammattikouluissa sentään on vielä miesopettajia?
Niin. Äiti kertoi, että kun tarhassa on joskus nuoria miehiä vaikkapa siviilipalvelustaan suorittamassa, niin jokainen poika on heissä kiinni ja pyytää pelaamaan jalkapalloa tai jääkiekkoa ulkoilun aikana. Miehen mallia tarvitaan, mutta sitä saadaan melko harvoin. Kun itse oli ala-asteella, niin kyllä silloin oli vielä miesopettajia ihan riittävästi. Omat opettajani ovat olleet enimmäkseen miehiä kaikki.
Niin totta….
Mutta missä on loppujen lopuksi vika? Seurakunnassa? Vai miehissä? Eikö ne miehet, ja toki naisetkin, ole se seurakunta? Nyt ylös sohvalta ja muuttamaan maailmaa!! 😛
Sen kun tietäs. Maailmaa voi muuttaa vain omalta kohdaltaan, mutta sen tien olenkin jo valinnut ;D
Miehisyys on puhuttanut etelämpänäkin.
Mitä todellinen miehisyys on? Onko se äijäilyä? Vai johtajuutta? Vai kenties äänetöntä yhteisymmärrystä?
En minä tässä lähtisi seurakuntaa syyttämään. Ongelma kun tuppaa olemaan sama kaikissa toiminnoissa (paitsi em. urheilut).
Joskus pohdin sodan jättämiä jälkiä. Minun sukupolven isovanhemmat miehet muuttuivat sodassa melkolailla etäisiksi. Se taas on vaikuttanut isiemme sukupolveen, antamalla melkolailla epäselvän käsityksen miehuudesta. Tämän sotkun seurauksena miehillä ei taas ole selkeätä kosketuspintaa omiin tunteisiinsa, jolloin taas on helppoa keskittyä kiekon lätkimiseen, työuraan, autoihin ja muihin selkeästi hahmotettaviin ja laskelmoitaviin asioihin.
Itse uskon, että suomalainen miehuus löytyy vasta vapautumalla aiemmista kaavoista ja rakentamalla käsitys miehuudesta kokonaan uudestaan.
Jos miehet unohtaisivat sen, että täytyy olla ”suomalainen mies”, ja keskittyisi sen sijaan olemaan tasapainoisia ihmisiä, voisimme ehkä saada niitä tarvitsemiamme rehellisia, vakaita ja luotettavia perheenpäitä.
Mielenkiintoinen näkökulma. En tosin voi kokonaan tuota allekirjoittaa. Uskon kyllä, että sota ja sen jälkeinen jälleenrakennuksen aika on jättänyt jälkensä kokonaiseen sukupolveen. Minulla ei puolestani ole ongelmia oman tunnemaailmani kanssa.
En vain yksinkertaisesti pidä seurakuntien naismaisesta touhusta ja sehän oli kirjoitukseni ydin. Kyllä ”suomalainen mieskin” voi silti olla tasapainoinen. En usko, että käsitys miehuudesta on täysin hukkunut. Sen sijaan uskon, että seurakuntien tulisi vastata haasteeseen.
Tottahan tuokin.
Ja samaa mieltä olen että seurakuntien tulee nousta haasteeseen. Miestyön tärkeys on myös evankeliumin eteenpäin menemisessä huikean tärkeää. Muistaakseni jos perheestä tulee lapsi uskoon niin on noin 3% mahd. että koko muu perhe tulee uskoon. Jos taas isä tulee uskoon noin 80% todennäköisyydellä koko muu perhe tulee.
Kenties ongelma onkin, että ne miehet, jotka eivät luontaisilta ominaisuuksiltaan ole perinteisen suomalaisen miehen kaavan mukaisia, ovat eksyksissä.
Jokatapauksessa miehet selvittäkööt tämän ongelman. Tässä asiassa pysyn poikasena mielelläni vielä jonkin aikaa. 🙂
Mutta luolamiehelläkin oli keittiö!! http://j.mp/7MSxtS 🙂
No mutta, siinähän se ratkaisu 😀