Feeds:
Artikkelit
Kommentit

1.53 km

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Sudenruokintaa

susMielessäni on viime päivinä pyörinyt vanha, ja moneen kertaan kerrottu cherokee-intiaanien legenda. Tarinan mukaan iäkäs cherokee-intiaani kertoo pojanpojalleen kuinka jokaisen ihmisen sisällä käydään taistelua. ”Poikaseni”, mies sanoo, ”sisällämme asuu kaksi sutta ja ne taistelevat jatkuvasti keskenään.”

“Toinen susista on paha. Se on vihaa, kateutta, mustasukkaisuutta, surua, katumusta, ahneutta, itsesääliä, häpeää, halveksuntaa, huonommuutta, valheita, väärää ylpeyttä, ylemmyydentunnetta ja egoa.”

“Toinen susista on hyvä. Se on iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja uskoa”

Poikanen mietti isoisän kertomusta hetken ja kysyi sitten: ”Kumpi susista sitten voittaa?”

Vanha cherokee vastasi vain: ”Se, kumpaa ruokit”

Mitä tuohon sudenruokintaan tulee, niin itselleni oli aikoinaan Facebookista ehtinyt muodostua melkoinen ruokinta-automaatti tuolle pahalle sudelle. Jopa siinä määrin, että pienestä pahasta sudesta oli kasvanut jo iso paha susi. Kenties olin tehnyt vääriä valintoja päästäessäni tai pyytäessäni kavereikseni sellaisiakin ihmisiä, joiden linkittämät asiat, uutiset tai artikkelit ruokkivat vain kaikkea negatiivista sisälläni. Usein samat ihmiset eivät myöskään kommentoinnissaan edustaneet valoisinta tulevaisuudenuskoa tai muutenkaan positiivista maailmankatsomusta.

Ja kun aikasi seuraat kaikkea negatiivista, tulet huomaamattasi ruokkineeksi pahaa sutta sisälläsi. Tai niin ainakin minulle kävi. Edellisen postaukseni aikaan olin vielä jättänyt jäljelle Instagram-tilini, mutta jokin aika sitten poistuin sieltäkin. Ja toisin kuin moni tuulella käyvä luonnonlapsi, minä en tee comebackia palveluun, josta olen kerran lähtenyt. Omalla kohdallani viimeinen niitti oli Instagramin siirtyminen algoritmipohjaiseen kuvien esitystapaan. Toisin sanoen Instagram tietää mielestään parhaiten, mitä kuvia haluan nähdä. Ei kiitos, olen aikuinen ja osaan tehdä valintoja itse. Samalla on todettava, että myös Instagram on muuttunut paljon alkuajoista. Kauniiden kuvien ja hienojen oivallusten sekaan on tullut loputon määrä hämäriä mietelauseita ja kuvia, jotka ovat niin lähellä pornoa, kuin vain voi ilman, että sääntöjä rikotaan. Pitäkää tunkkinne!

Mutta sen olen huomannut täällä somettomuudessa eläessäni, että on ihanan rauhallista ja mukavaa. Ei tule koko ajan eteen pseudotieteellisiä maahanmuuttotukimuksia, vainoharhaisia tulevaisuudenkuvia tai maailmanloppua ennakoivia välimallin profeettoja. Saa ihan vain keskittyä tähän normaaliin elämän ja arjen haastavuuteen. Enkä nyt tarkoita, että siellä Facebookissa tai Instagramissa olisi ollut vain huonoa ja negatiivista, mutta yllättävän paljon sitäkin siellä oli. Enkä minä yksinkertaisesti halua ruokkia sitä sutta sisälläni, joka elää yltäkylläistä elämää negatiivisuuden voimalla. En suosittele sitä sinullekaan.

Ehkäpä sinäkin pysähdyt miettimään, että kumpaa sutta sisälläsi ruokitaan ja kuka sitä ruokaa oikein tarjoaa.

Änkyröintiä?

smartphone-sliderTulin vaihtaneeksi tänä syksynä työpaikkaa. Uusi työni on haastava ja mielenkiintoinen, mutta samalla se on vienyt sen vähänkin energian, jota minulla on ollut näiden blogipostausten kirjoittamiseen. Nyt, kun viimein löysin aikaa ja voimia kirjoittamiseen huomaan, että olen taas tutun aiheen äärellä. Kirjoitin samaan teemaan liittyen viimeksi aiheella: kevätallergia. Voi olla, että tämä kaikki on vain keski-ikäistyvän miehen änkyröintiä, mutta kai sillekin tässä maailmassa on oma tilansa.

Luulen, että vaimoni oli menneellä viikolla tarkoituksella jättänyt Helsingin Sanomat auki minua varten, kun tulin ruokatunnille töistä. Lehti oli auki kohdasta, jossa oli iso otsikko: ”Nykyteknologia ahdistaa monia”. Voit toki lukea itse koko jutun, mutta idea selviää otsikostakin. Jutusta käy muun muassa ilmi se (itsestäänselvyys?), että moni ihmettelee nykymenoa, jossa ihmiset vain vahtaavat älypuhelimiaan. Edelleen kerrottiin, että useat ihmiset ovat ihan omasta valinnastaan päättäneet jäädä älypuhelinten ja sosiaalisen median ulkopuolelle. Ja sitähän teknologialla useimmiten näissä yhteyksissä tarkoitetaan: älypuhelimia ja sosiaalista mediaa.

Olen myös tässä syksyn ja talven aikana kaivannut entistä enemmän luontoon. Tavallisena arki-iltana saatan lievittää luontokaipuutani paradoksaalisesti teknologian välityksellä: Katson iPadilläni YLE:n Areenasta Erätulilla-ohjelmaa. Samalla suunnittelen seuraavia eräretkiä ja pakoa kaiken hälinän keskeltä luonnon rauhaan. Tuoreessa jaksossa kerrottiin Pääkaupunkiseudun ja IT-alan Hankasalmeen ja puusuksien valmistamiseen vaihtaneesta miehestä. Päällimmäinen tunteeni oli kateus, vaikka asuinseutuni ei mikään metropoli olekaan, enkä onnekseni ole työssä IT-alalla. Omaan vieroitusprosessiini kuuluu alkusyksystä tekemäni päätös jäädä pois Facebookista. Se oli parhaita tekemiäni päätöksiä. Instagram on ainoa sosiaalisen median alustani, koska pidän valokuvista, eikä Instagram vaadi samanlaista läsnäoloa kuin moni muu.

Tänään, kun istuimme keittiössä perheen yhteisen ruokahetken aikaan, kävimme tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Tyttäreni oli ollut ystävänsä synttärijuhlissa ja totesi meille: ”Mun mielestä synttäreillä ollaan juhlimassa sitä, joka syntymäpäivä on. Tuolla vain kaikki tuijottivat puhelintaan, oli tosi ärsyttävää”. Voin uskoa sen. Moni ikäiseni ja kaltaiseni änkyrä on huomannut, että esimerkiksi työpaikan kahvitunti ei enää ole rentouttava rupatteluhetki, vaan tilaisuus, jossa kaikki kaivavat oman puhelimensa ja alkavat selailla virtuaalimaailmaa. Itse olen jo pitkään vältellyt koko kahvitaukoja. Turha on tuttua miestä kiusata.

Voi tosiaan olla, että tämä on vain omaa änkyröintiäni, mutta minä uskon, että joku lukijoistani tunnistaa tästä itsensä. Ehkä sinuakin ärsyttää ja ahdistaa nykyteknologia. Ehkä sinäkin salaa kaipaat luontoon, eräelämään ja sinne, missä tietokoneet ja puhelimet eivät ole pääroolissa. (Ja kyllä, minä kirjoitan tätä tietokoneella. En inhoa teknologiaa sinänsä. Inhoan vain sitä otetta, joka teknologialla on meihin.) Ehkä sinäkin ärsyynnyt, kun kanssaihmisten huomio on kiinnittynyt pieneen hohtavaan ruutuun sen sijaan, että he keskustelisivat kanssasi. Luulen kuitenkin (tai ainakin toivon), että kaikki tuo edellämainittu: teknologiainho, siirtyminen pois älypuhelinmaailmasta ja puhelintuijotukseeen kyllästyminen paisuvat aikanaan oikeaksi liikehdinnäksi, jolloin monet saavat jälleen elämänsä takaisin.

Minä en tiedä, mitä asialle voisi juuri nyt tehdä. Pyydän vain, että minun seurassani et koske puhelimeesi, ellei ole pakko. Onko se mielestäsi kohtuutonta?

Nettikeskustelusta

fdaTässä pitkin viikkoa on silmiini sattunut uutisia siitä, kuinka eri mediatalot ovat päättäneet rajoittaa tai lopettaa kokonaan kommentointimahdollisuuden verkkosivuillaan. Luullakseni Helsingin Sanomien NYT-liite avasi pelin, johon ilmeisesti ainakin MTV3 ja Ylekin harkitsevat liittyvänsä. Luulen, ettei kenellekään nettikeskusteluita seuranneelle ole yllätys, että yksinkertainenkin keskustelu saattaa eskaloitua hämmästyttävän nopeasti.

Yksi ärsyttävä piirre monessa nettikeskustelussa on tuotu hyviin NYT-liitteenkin mainitsemassa, alunperin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistu parodioiva pakina: Vilkasta keskustelua internetissä. Vaikka kyseessä on parodia, niin eipä se taida kovin kaukana todellisuudesta olla. Ihmiset vastaavat reaalimaailmassakin asian vierestä ja menevät henkilökohtaisuuksiin kovin neutraalinkin asian käsittelyssä.

Aikana ennen Facebookia olivat monella sivustolla suosiossa vieraskirjat. Sellainen oli käytössä silloisen seurakuntani sivustollakin ja työni kautta jouduin sitä moderoimaan. Itselleni oli melkoinen yllätys huomata, kuinka suuri moderoinnin tarve todella oli. Kyseessä oli siis tutun seurakunnan vieraskirja, joten melko nopeasti tunnistin nekin kaverit, jotka kommentoivat nimimerkin takaa. Useimmat, jopa pöyristyttävät kommentit eivät siis olleet mitenkään ulkopuolelta tulleita, vaan ihan tuttujen ihmisten kirjoittamia.

Tuntui kuin joillakuilla olisi ollut ihan kaksi eri persoonaa. Toisaalta oli se normaaliminä ja sitten se nettiminä, jolla ei juuri rajoitteita tai estoja kommentoinnin suhteen ollutkaan. Myöhemmin kehittelimme sivustolle kommuunin, joka oli monella tapaa Facebookin esiaste. Yksi idea oli, että jokainen on siellä omalla nimellään. Ajatus oli, että omalla nimellä toimiminen rauhoittaisi edes jollakin tavoin keskustelua. Turha toivo.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan lähes olematon harkintakyky. He suoltavat ajatuksensa ja väitteensä suodattamatta ja karkeasti kaiken kansan nähtäville. Sama ilmiö johti aikanaan muun muassa siihen, että gospelartistina aloittanut ja sittemmin musiikkiskaalaansa laajentanut Juha Tapio joutui sulkemaan sivustonsa vieraskirjan tulisieluisten ja kitkerien kommentoijien pilatessa kaikkien tunelman. Kaiketi samankaltainen ”keskustelu” on johtanut nyt myöhemmin siihen, että mediatalot joutuvat tosissaan pohtimaan kannataako ihmisten antaa kommentoida uutisia.

Yksi tällainen tuntemani kahden persoonan ihminen myönsi avoimesti, ettei uskalla sanoa mielipiteitään kasvotusten, mutta netin kautta kaverin mielipiteet olivat lempeästi sanottuna jyrkkiä. Kasvotusten kaveri on miellyttävä, hiljainen ja jopa säyseä, mutta netissä miehestä kuoriutuu Tšingis-kaanin veroinen virtuaalimaailmojen alistaja.

Toinen tuttu henkilö on intoutunut trollaaja. Trollaus, fleimaus ja provosointi ovat hänen arsenaaliaan. Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.”. Se lienee hyvä neuvo politiikassa ja diplomatiassa, mutta ei taida onnistua nettikeskustelussa. Tiedän henkilöitä, jotka haluavat tieten tahtoen ärsyttää jotakuta tuttua vaikkapa Facebookin sekavissä syövereissä. He ovat mielestään suunnanneet trollinsa tietylle henkilölle, mutta ihmettelevät, kun kaverit alkavat karttaa heitä. Trollauksissa ja provosoinneissa on se haittapuoli, että itse ei oikein voi päättää että kuka niihin reagoi ja miten. Vaikka ei pitäisi provosoitua, niin minkäs teet kun provosoiduttaa.

Edelleen sellainen ominausuus kuin ”lähdekritiikki” alkaa olla valitettavan harvinainen ilmiö. Sitä toki ilmenee kaikilla elämän osa-alueilla, mutta esimerkiksi nyt ajankohtaiseen maahanmuutto- tai pakolaiskeskusteluun ovat jo pitkään liittyneet tilastot, joita joku laatii autotallinsa nurkassa ja esittää sitten validina tutkimustuloksena kaikelle maailmalle. Näihin ”tutkimuksiin” nojaavia kommentoijia sitten riittää.

Pastorina minua tietysti harmittaa, että kaverit, jotka nostin esimerkiksi, ovat Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvia. Tiedän, että meissä on monia sellaisia, joista ei päällimmäisenä välity se, että meille Jeesus ja hänen opetuksensa ovat tärkeitä. Tiedän, että moni uskovaiseksi itseään sanova on samalla äärimmäisen tiukka, tuomitseva ja negatiivinen kommenteissaan. Silti tunnen monia hyviä keskustelijoita ja ajattelijoita, joita yhdistää sama usko.

Paavali, yksi kristittyjen rakastetuimmista opettajista sanoo kirjeessään galatalaisille, että: ”Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” Kaikki kolme lienevät edelleen hyviä neuvoja ihan meille suomalaisillekin.

IMG_5134Helluntaiherätyksen viikkolehti Ristin Voiton ja sen liitteen, Paimen Plussan päätoimittaja Leevi Launonen otti minuun yhteyttä uusien seurakuntien perustamiseen liittyen. Itse olen ollut keskeisessä roolissa vuonna 2009 perustetun Vedä Henkeä -seurakunnan perustamisessa ja Launosen kiinnostus juontaa siis juurensa niihin tapahtumiin. Helluntaiherätyksen toimijat ovat luoneet Talvipäivillä 2010 hankkeen, joka kulkee nimellä: ”Seurakunta jokaiselle 2020”. Helluntailiike on edelleen jäsentänyt toimintaansa muodostamalla ”Helmet – helluntaiherätyksen menettelytapaohjeet” uusien seurakuntien perustamisen avuksi ja tueksi.

Launonen pyysi minua ja muutamaa muuta uuden seurakunnan perustamiseen osallistunutta kommentoimaan Helmet-ohjeistoa ja helluntaiherätyksen nykytilaa. Olin luonnollisesti kiitollinen mahdollisuudesta saada kertoa ajatuksistani. Kuitenkin, kuten jokainen haastatteluja antanut tietää, päätyy pitkästäkin vastauksesta usein paperille vain yksi tai kaksi pientä lainausta. Niin nytkin. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei lehteen ole mahdollista laittaa jokaisen pastorin jaarituksia, mutta kun tarpeeksi moni kommentoi, niin kenenkään ääni ei tule kuuluviin. Loppujen lopuksi aukeaman kokoisen jutun sekaan mahtui ne pari lainausta minulta.

Helluntaiherätyksen mediatoimijoista Aikamedia, joka yllämainittuja lehtiä julkaisee on pitäytynyt tiukan vanhakantaisessa linjassaan sikäli, ettei lehden juttuja juuri pääse mistään näkemään. Näin ollen ihan todellista keskusteluakaan ei pääse syntymään. Paimen Plussa on levikiltään 1300 kappaleen lehti ja se on tarkoitettu helluntaiherätyksen johtajille. Yleisesti pyrin blogissani kommentoimaan asioita, joista jokaisella voisi olla käsitys, mutta tällä kertaa itse artikkelista ei ole toistaiseksi ole sähköistä versiota saatavilla, joten koko juttu voi mennä satunnaiselta lukijaltani ohi. Siitä huolimatta päätin laittaa vastaukseni kokonaisuudessaan näkyville. Puoliksi ihan jo senkin vuoksi, että lupasin niin tehdä.

Liitän tähän Leevin esittämät kysymykset ja niihin antamani vastaukset:

1. Miten arvioitte helluntailiikkeen / helluntaiseurakuntien kykyä uudistaa toimintakulttuuriaan nykypäivän tarpeita vastaavaksi?

Perusongelma toimintakulttuurin uudistamisessa on seuraava: Uudistumistarve on kääntäen verrannollinen uudistumiskykyyn. Toisin sanoen: mitä suurempi tarve uudistumiselle olisi, sitä vähemmän siihen on enää mahdollisuuksia ja kykyä. Toisaalta seurakunnat, jotka kykenevät uudistumaan ovat harvoin sen tarpeessa. Uudistumistarpeen ja uudistumiskyvyn väliin jää vain kapea mahdollisuuden ikkuna ja valitettavasti mielestäni valtaosa helluntaiseurakunnista on tuon mahdollisuutensa jo menettänyt. Suurimmalla osalla helluntaiseurakunnista on ilmeinen tarve toimintakulttuurin uudistamiselle, mutta niillä ei enää vuosiin ole ollut siihen mahdollisuutta eikä kykyä.

2. Miten arvioitte Helmet-menettelytapaohjeisiin (liitteenä tämän tekstin lopussa) sisältyviä periaatteita uusien seurakuntien perustamisesta ja niiden toimivuutta käytännössä?

Vaikuttaaa vahvasti siltä, että Helmet-ohjeiston laadinnassa on jälleen syyllistytty perihelluntailaiseen virheeseen: On tehty ohjeet kysymättä keneltäkään lähteneeltä, ulkopuoliselta tai sellaiselta, joka voisi kuvata uuden seurakunnan perustamisen haasteita toiselta puolelta. Erityisesti ”ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen” on erikoista luettavaa. Tottakai lähtökohdaksi tarjotaan neuvottelua, mutta useimmiten tilanne on se, että uuden seurakunnan perustamiseen joudutaan, koska kaikesta neuvottelusta huolimatta työlle ei löydy tilaa tai ymmärrystä. Jatkoneuvottelu ei auta enää siinä vaiheessa. Sen jälkeen Helmet-menettelytapaohjeet keskittyvät oman tulkintani mukaan kolmeen askeleeseen: Tehdään lausunto, jossa todetaan ettei uusi seurakunta kuulu veljesyhteyteen ja ettei helluntaiseurakunta ole vastuussa sen toilailuista ja tiedotetaan tämä asia vielä kaikkien muidenkin seurakuntien tietoon. Päävaikutelma on siis se, että on annettu ohjeet siihen, kuinka tehdään selkeä, nopea ja lopullinen pesäero niihin, jotka ajattelevat toisin. Muuta apua näistä ohjeista ei ole.

3. Miten Helmet-ohjeistuksen periaatteet ovat toimineet Pietarsaaren helluntaiseurakunnan ja Vedä henkeä -seurakunnan välillä?

Kuten edellisessä kohdassani mainitsin, nämä ohjeet eivät valitettavasti auta oikein mitenkään. Ymmärtääkseni ne on kuitenkin laadittu paljon lähtömme jälkeen. Jos ne ovatkin olleet olemassa, niin tämä haastattelu oli ensimmäinen kerta kun niistä kuulin.

4. Tarvitaanko Helmet-menettelytapaohjeisiin tai helluntailiikkeen nykyisiin käytäntöihin uusien seurakuntien perustamisessa jotain muutoksia? Mitä ja miksi?

Helmet-ohjeet voi laittaa arkistoon ja aloittaa koko homman alusta. Sen sijaan, että perustetaan Seurakunta kaikille 2020 -työryhmiä, luodaan menettelytapaohjeita ja tehdään lausuntoja maakunnallisille neuvottelupäiville, olisi syytä unohtaa kaikki byrokratia ja komiteat ja nöyrästi kuunnella edes niitä syitä, jotka ovat johtaneet uusien seurakuntien perustamiseen ja niitä kokemuksia, joita nämä uuden ajan pioneerit ovat keränneet. Ennen ainuttakaan julkilausumaa ja tiedonantoa on nöyrryttävä kuuntelemaan. Ilman ongelmatilannettakin on nähdäkseni melko rohkeaa ajatella, että toiminnassaan väljähtänyt tai uriinsa kangistunut helluntaiseurakunta kykenee perustamaan vireän, elinvoimaisen ja erilaisen seurakunnan yhtään minnekään. Todennäköistä on, että jos jotakin saadaan aikaan, niin korkeintaan kopio emäseurakunnasta. Sellainen ei palvele ketään.

5. Kuuluuko Vedä Henkeä -seurakunnan keskeisistä vastuunkantajista kukaan enää jäsenenä Pietarsaaren helluntaiseurakuntaan? Jos kuuluu, miksi?

Ei kuulu.

6. Muita vapaamuotoisia ajatuksia aiheesta?

Helluntaiherätys kärsii myös samoista ongelmista, mistä useat seurakunnat kärsivät pienemmässä mittakaavassa: kaksoishallinnosta ja johtajuuden puutteesta. Meidän seurakuntamme ei saa esimerkiksi mainostaa millään tavalla sen enempää Netmissionin kuin Ristin Voitonkaan kautta. Perusteluksi saatetaan mainita, ettei kilpailevaa toimintaa sallita. Kuitenkin vaikkapa Pirkko Jalovaara tai Seppo Juntunen ovat kelvanneet mainostajiksi, vaikka heidänkään taustansa ei ole helluntailiikkessä. Kun yritin asiaan aikoinaan selvyyttä, niin välillä asiaa piti kysyä Avainmedialta tai Aikamedialta. Välillä ohjattiin Ristin Voiton puoleen ja välillä asiaa piti kysyä HyRyn päättäjiltä. Loppujen lopuksi päätösvaltaa ei ollut kenelläkään, mutta selväksi tuli, ettei kannata kysyäkään. Sellaista päättäjää, joka ottaa vastuun ja kantaa sen, ei enää löydy.

Uutta seurakuntaa perustettaessa ongelmatilanteessa on todennäköistä, että seurakunta josta lähdetään pitää lähtöä jollakin perusteella vääränä ja lähtijät puolestaan välttämättömänä. Tilanne etenee kuitenkin kaiketi siten, että olemassaoleva helluntaiseurakunta käyttää veto-oikeuttaan ja ilmoittaa Ristin Voitonn kautta helluntaikansalle, että lähtijät ”Eivät nauti seurakuntamme luottamusta” tai ”Lähtijät eivät ole toimineet raamatullisten periaatteiden mukaan”. Sanomattakin on selvää, että vanha helluntaiseurakunta täyttää kaikki raamatulliset ja teologiset kriteerit. Helluntaikenttää tunteva tietää mikä painoarvo on sillä, että yksilö tai yhteisö todetaan tahoksi, joka ei enää nauti luottamusta. Tämän jälkeen lähtijän tie on suljettu. Ja vaikka tahtoakin olisi, niin ei ole sitä johtajaa, jolla olisi valta enää avata tietä. Minkä helluntaiherätys sulkee, sitä ei Jumalakaan avaa.



Helmet – menettelytapaohjeisto

Suomen Helluntaikirkon julkaisuja 1 (Aikamedia, 2013)

Uuden seurakunnan perustaminen

Seurakunnan perustaminen vastoin yhteisesti sovittuja periaatteita aiheuttaa hajaannusta. Siksi onkin tärkeää, että käytössä on yhteisesti sovittu seurakunnan perustamismenettely.

Neuvoa-antavien vanhimpien luoma ohjeistus seurakunnan perustamiseen

  • Jokaisella seurakunnalla on oikeus perustaa uusia seurakuntia omalle paikkakunnalleen.
  • Seurakunnilla tulisi olla halu kasvaa ja synnyttää uusia seurakuntia alueille, joissa ei ole helluntaiseurakuntaa.
  • Seurakuntaa, jonka toimintaedellytykset ovat jäsenkehityksen myötä heikentyneet, suositellaan hakeutumaan yhteistyöhön lähialueella toimivan helluntaiseurakunnan kanssa.

Ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen

  • Jos paikkakunnalle on syntymässä uusi työ, on siitä neuvoteltava paikkakunnalla jo toimivan seurakunnan johdon kanssa.
  • Uuden työn aloittava taho on vastuussa jäsenensä ja työntekijänsä tekemästä työstä.
  • Ellei yhteistyötä synny, on käännyttävä neuvoa-antavien veljien puoleen, jotka valmistavat prosessin jälkeen lausunnon maakunnallisille neuvottelupäiville.
  • Mikäli osapuolet eivät pääse sopimukseen uudesta työstä, syntyvää seurakuntaa ei katsota veljespiiriin kuuluvaksi helluntaiseurakunnaksi.
  • Neuvoa-antavien veljien toimesta asiasta tiedotetaan seurakuntien vanhimmille.

Päämäärä

kohoreMuistan, kuinka istuin yläasteikäisenä koulussa ja katselin ulos luokan ikkunasta. Minulla oli tapana hakeutua luokassa aina ikkunariviin istumaan. Moni luokkakaverini vältteli niitä paikkoja, koska vanhat ikkunat olivat niin vetoisia. Minulle ne kuitenkin tarjosivat mahdollisuuden karata tunnilta edes ajatuksissani.

Muistan senkin, että katselin joskus ohiajavaa lähettipalvelun autoa. Mietin silloin, että lähettipalvelun työntekijän täytyy olla onnellinen ihminen. Sen verran vapaalta ja itsenäiseltä sellainen työ vaikutti ainakin fysiikan tuntiin verrattuna. Jotenkin kaipasin jo nuoresta pitäen työelämään ja sitä seuraavaan itsenäisyyteen.

Yksi sosiologian puolelta mieleeni jääneistä lempitilastoistani kertoo, että 80% ihmisistä ikäänkuin ajautuu siihen työhön, mitä he tekevät. He eivät siis ole siihen erityisesti pyrkineet tai siitä haaveilleet nuoruudessaan. On vain opiskelujen aikana kysytty kesätyötä jostakin, saatu kesätyön jälkeen määräaikainen sopimus ja lopulta on tarjottu vakituista paikkaa. On kenties ollut ajatuksia ja haaveita jostakin muusta ammatista tai jatko-opiskeluista, mutta säännöllinen palkka ja elämän muut kuviot, ehkäpä rakastuminen, avioituminen ja perheen perustaminen saattavat olla täyttyneitä haaveita, jotka ovat samalla tehneet muut haaveet mahdottomiksi.

Eikä sellaisessa ole mitään väärää. Enemmistön tavoin minäkin olen ajatunut työhöni kirjapainoalalle. Viihdyn työssäni. Siitä huolimatta se ei koskaan ollut edes ajatusteni reunamilla uravalintoja miettiessäni. Niin vain kävi. Eräässä saarnassaan pastori Craig Groeschel mainitsee selkeän totuuden: ”Jokainen päätyy jonnekin. Harva päätyy jonnekin tarkoituksella.”

Jokainen meistä päätyy jonnekin. Joku päätyy kirjapainoalalle, toinen tehtaaseen ja kolmas työttömäksi. Samoin joku päätyy avioeroon, kun toinen saa nauttia upeasta ja toimivasta avioliitosta koko elämänsä. Yksi saa nähdä lastensa tekevän hyviä valintoja, kun toinen murehtii jokaisen päivänä lastensa kohtaloa. Harva meistä päätyy sinne minne on tarkoittanut. Ja harva meistä osaa tarkoituksella tähdätä elämäänsä johonkin tavoitteeseen.

Se mikä minua joskus öisin mietityttää on se, että mitä jos minä elän koko elämäni siten, että ajaudun päivästä ja hetkestä toiseen, tilanteesta ja vaiheesta toiseen. Ilman päämäärää. Mitä jos kaikki elämäni päivät ovat kuluneet ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mikä on minun tehtäväni ja tarkoitukseni täällä maan päällä sen lyhyen jakson aikana, jota elämäksi kutsutaan. Sellainen ajatus tuntuu mielestäni masentavalta ja jollain tapaa jopa pelottavalta.

Kristittynä uskon Jumalaan, jolla on suunnitelma ja tarkoitus jokaisen ihmisen kohdalle. Ja juuri tänään päätän lujemmin kuin koskaan aikaisemmin yrittää löytää sen tarkoituksen, joka hänellä on minua varten. Jotenkin kaikki muu tuntuu kuitenkin vähäiseltä sen rinnalla. Mitä jos sinäkin kokeilisit?

 

Isäinpäivänä 2014

DSC_1381

”Parasta, mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään.” – John Wooden*

Näin isäinpäivänä meillä toistuu usein samanlainen aamurutiini. Lapset heräävät aikaisin aamulla, koska kukaan lapsi ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka autuasta on saada nukkua pitkään sunnuntai-aamuna. Niinpä he menevät katselemaan televisiosta aamuohjelmia ja antavat meidän nukkua. Vaimoni herää yleensä seuraavana ja minä saan jatkaa uniani. Tämä kaikki on ihan jokaviikonloppuista tarinaa. Isäinpäivänä kuitenkin kuvioon tulee mukaan toisenlaista säpinää ja jännitettä. Jännite syntyy siitä, että lapset eivät millään malta odottaa, että saavat tuoda korttinsa ja lahjansa minulle ja toisaalta vaimoni yrittää viivyttää heidän tuloaan mahdollisimman pitkään. Joskus kuuntelen hereillä, kuinka he kuiskailevat keittiössä ja miettivät sopivaa laulua minulle.

Lopulta, kun oikea hetki koittaa, kaikki neljä tulevat makuuhuoneeseen ja laulavat ”Paljon onnea vaan” -laulun sävelellä: ”Hyvää isänpäivää, hyvää isänpäivää, me kilttejä ollaan, hyvää isänpäivää”. Jokainen lapsista antaa vuorollaan oman korttinsa ja itse tehdyn lahjansa ja odottavat tottakai kehuja ja kohteliaisuuksia tehdyistä aarteista. Ja tottakai minä kehun heitä.

Joitakin vuosia sitten minuun kolahti tuo alun ajatus: ”Parasta, mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään”. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että oma äitini ja isini olisivat kerran lapsuudessani riidelleet tavallista rajummin ja että minä menin kysymään peloissani äidiltä, että ”ettehän te vain eroa?”. Se oli pelottava ajatus lapselle. Näin jälkikäteen tajuan, että vanhempieni avioliitto on yksi lujimpia, mitä avioliittojen joukossa on. Ymmärrän senkin, että oma isäni on omalla jäyhällä tyylillään aina osoittanut rakastavansa äitiäni. Muistan lukemattomat kerrat, kun äitini vaikkapa suihkun jälkeen meni vähäpukeisena hakemaan vaatteita ja isi poikkeuksetta vihelteli hänelle tai sanoi ”Oo la laa…”.

Kun nyt muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani tajuan, että minulla oli tavattoman hyvä ja turvallinen koti. Olen oppinut isiltä sen, että lasteni on tiedettävä, että minäkin rakastan heidän äitiään. Minulla on häpeämättömän suorasukainen tapa puristella vaimoani takapuolesta tai luoja paratkoon, jopa tisseistä, jolloin hän asiaan kuuluvasti kiemurteleen irti syleilystäni sanoen: ”Älä nyt, lapset näkee!”.

Niin näkevätkin, mutta luulen että Ruut tuli tietämättään antaneeksi minulle parhaan isäinpäivälahjan muutama päivä sitten. Vaimoni ja tytöt istuivat keittiönpöydän äärellä ja tulin siihen tapani mukaan rouvaa kiehnaamaan. Sanoin sitten tytöille, että ”Kyllä mä sitten rakastan tätä äitiä!”. Ruut katseli sitä ja sanoi: ”Sen kyllä huomaa!”

Ja minä haluan, että minun lapseni huomaavat sen läpi elämäni. Aivan, kuten minä olen saanut huomata omasta isistäni läpi oman elämäni. Niinpä haluan myös kiittää isi, sinua esimerkistäsi, rakkaudestasi ja siitä, että sinä olet ollut ja olet edelleen miehinen mies, josta me molemmat poikasi olemme sanoinkuvaamattoman ylpeitä.

* Ilmeisesti John Wooden ei ole lauseen alkuperäinen lausuja, mutta en saanut selville, kenelle oikeasti kuuluu kunnia tästä ajatuksesta