Pinokkio tunnetaan satuhahmona, jonka nenällä oli taipumus pidentyä sitä mukaa, kun hän kertoili valheita. Joskus mietin, että kyseinen ominaisuus olisi varsin hyödyllinen ihan oikeassakin elämässä. Voisi näet olla helpompi poimia ihmisten joukosta ne, joilla on taipumusta valehteluun, liioitteluun tai muuten vain totuuden muunteluun.

Vaaleista on taas ehditty kirjoittaa niin paljon, että jonkinlainen vaaliväsymys tai vaaliähky saattaa vaivata ainakin joitakin ihmisiä. Minuakin se vaivaa aina välillä. Pian alkavat nämäkin vaalit olla paketissa ja saa taas hengähtää. Edellisen postauksen jälkeen olen seurannut mielenkiinnolla ihmisten ajatuksia kahdesta jäljellä olevasta ehdokkaasta. Erityisesti olen seurannut loanheittoa Facebookissa, sillä siellä on materiaalia yllin kyllin. Ovatpa ehdokkaat itsekin puuttuneet muutamaan otteeseen tukijoidensa edesottamuksiin ja toivoneet maltillista ja kunnioittavaa käytöstä.

Pastorina tarkkailen erityisesti uskovien ja sellaiseksi itseään kutsuvien kommentointia ja käytöstä. Ei sillä, että minulla poliisinvaltuuksia olisi, mutta jos voisin edes jotakin puoleltani tehdä pahimpien ylilyöntien estämiseksi. Toisaalta koen olevani uskovien kesken “omieni joukossa”, vaikka välillä häpeänkin tuota joukkoa.

Raamattu kertoo yhdessä monista ohjeistaan näin: “Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi.“ 2.Moos 23:1-2

Sauli Niinistö on tuskaillut omalta kohdaltaan sitä, että joku on valheellisesti arvellut hänen olevan vapaamuurari. Pasi Turunen kirjoitti asiasta hienosti omassa blogissaan, joten en sen kummemmin puutu enää loppuunkäsiteltyyn asiaan. Niille hengellisten piirien ulkopuolisille, jotka suhtautuvat Saulin mahdolliseen vapaamuurariuteen lipposmaiseen “So what” -tyyliin, totean vain asian olevan sen verran monimutkaisen, etten sitä selittele tässä.

Mielestäni Pekka Haavisto on kuitenkin kärsinyt oudoista, typeristä tai virheellisistä väittämistä Niinistöä enemmän. Moni on kaiketi törmännyt netissä leviävään ja Ilmajoki-lehdessä julkaistuun tarkoitushakuiseen vertailuun ehdokkaiden ansioluetteloista. Haaviston osaamista on myös epäilty hänen siviilipalvelustaustansa vuoksi. Arvelen, ettei monesta reserviläisestäkään silti olisi sotatoimia ylipäällikkönä johtamaan. Sotaa tässä ei nyt olla kuitenkaan ensisijaisesti edes johtamassa. Kaiketi sellaisen sattuessa voi ylipäällikkyyden luovuttaa jollekulle paremmalle asiantuntijalle.

Edelleen minua kiusaa erityisesti uskovien kohdalla havaitsemani selkeä Haaviston mustamaalaus. Tavallisia ovat kommentit, joissa Sodomaa ja Gomorraa yhdistellään surutta presidentin vaaleihin. Joillakin on otsaa vaahdota Haaviston puolison olevan kapakkatappelija ja rattijuoppo. Näiden tapausten sanotaan edustavan Haaviston arvoja. Myös Haaviston professoritittelistä on saatu osoituksia miehen kalseasta luonteesta. Vierailevan professorin titteli on kaiketi paljastunut silti oikeaksi (ihan viimeistä uutista asiasta en löytänyt)? Paheksun sitäkin, että vihreiden nuorisoliiton ajatuksia Suomeen tarvittavasta moniavioisuudesta esitetään ikäänkuin Haaviston ajatuksina. Lukijalleni ei tule varmasti yllätyksenä, etten minäkään kannata moniavioisuutta, mutten myöskään kannata perättömien huhujen levittämistä.

Tarkoitukseni on edelleen sanoa, että soisin jokaisen tekevän päätöksensä omien ajatustensa, arvojensa ja tärkeinä pitämiensä perusteiden pohjalta, kunhan ne perustuvat totuuteen. En haluaisi itse koskaan tulla tuomituksi valheellisesti, enkä soisi sen olevan kenenkään toisenkaan kohtalo. En haluaisi kenenkään koskaan levittävän minusta perättömiä huhuja, enkä soisi niitä levitettävän toisestakaan ihmisestä. Tässä toteutunee yksi kristillinen perusperiaate: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”

Luulen, että osa tästä kaikesta ei silti kumpua pahantahtoisuudesta, vaan hiirikäden nopeudesta. On liian helppoa jakaa sellaisia linkityksiä, joiden todenperäisyyttä ei tule pohtineeksi. Kaiketi me uskomme liian nopeasti kaiken, mikä meille kerrotaan suurten mediatalojen logojen väriloistossa. Medialukutaitomme lienee rappeutunut. Silti pelkään, että jos meidän nenillämme olisi taipumusta pidetä valehtelun seurauksena, saisin nähdä aivan liian monta uskovaista Pinokkiota. Sen ei soisi kuvaavan niitä, joiden Jumalasta sanotaan: “Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka…”

Toivotan edelleen siunausta molemmille ehdokkaille ja malttia ja kunnioitusta jokaiselle vaaleja kommentoivalle.

Tätä kirjoittaessani on jo selvinnyt, että presidentinvaalien toiselle kierrokselle selvisivät Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Henkilökohtaisesti yllätyin myös Paavo Väyrysen hienosta kampanjasta, sillä olin todella skeptinen hänen mahdollisuuksiensa suhteen, kun kuulin hänen lähtevän mukaan kisaan. Mielestäni on hienoa, että Väyrynenkin jaksoi vielä kampanjoida.

Olen pettynyt ja jossakin määrin jopa järkyttynyt siitä, kuinka rajuja kommentteja erityisesti Haaviston hyvä vaalitulos aiheutti. Omassa lähipiirissäni ja Facebook-kavereissani on monia vapaiden suuntien kristittyjä. Tämä on seurausta siitä, että olen joskus toiminut helluntaipastorinakin. Erityisesti uskovien kohdalla tuomitseminen, halveksunta ja täydellinen kunnioituksen puute on tyrmistyttävää. Muutamien tuntemieni pastoreiden arvostus koki kyllä kohdallani kovan kolauksen.

Facebookin moninaisten tilapäivitysten joukosta poimin nopeasti pari ajatusta: “Mitä suvaitsevaisempi mieli, sitä avarampi suoli!” (toistasataa ‘tykkäystä’ tätä kirjoitettaessa) tai “Vastakkain Vapaamuurari, jonka juhlia johtaa homo Marco. Vastassa julkihomo, joka ei ole käynyt armeijaa. Ketä kristitty äänestää????”

Minua masentaa ja ärsyttää kanssauskovieni suhtautuminen presidenttiehdokkaisiin. Muistelen, että erityisesti hellutaiherätyksessä politiikkaa pidettiin syntinä tai ainakin paheksuttavana vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Nyt jokaisella on jokin mielipide asiasta, mutta ei välttämättä ymmärrystä.

Monet uskovat tuntuvat olevan presidentinvaaleissa puolustamassa Raamatullisia arvoja, huolehtimassa kansakunnan moraalista tai varoittamassa kansakuntaa uhkaavasta Jumalan tuomiosta. Vaikuttaa siltä, että joidenkin uskovien mielikuvissa presidentillä on valtaa kuin muinaisilla faaraoilla. Niinpä he äänestävät Sari Essayahia, koska tämäkin on uskova. Jotenkin he kai kuvittelevat, että uskovan presidentin myötä koko kansa kokee jonkinlaisen kääntymyksen. Älä käsitä väärin, Sari esiintyi mielestäni edukseen kampanjassaan ja häntä äänestääkseen voi varmasti löytää hyviä syitä. Usko ei liene silti se oleellisin syy presidenttiä valittaessa.

En välttämättä jaa samoja arvoja Pekka Haaviston tai Sauli Niinistön kanssa, mutta en voi uskoa esimerkiksi Haaviston homouden olevan jollakin tavalla este hänen kyvyilleen hoitaa presidentin tehtäviä. Olen toki sen verran perinteinen, että toivon näkeväni linnanjuhlia isännöimässä ihan tavallisen heteroparin, mutta en osaa venyttää tätä eeppisiin mittasuhteisiin. Olen yksinkertaisesti siltä osin vanhanaikainen. En sen enempää.

Loppujen lopuksi presidentin merkitys lienee silti melko vähäinen noin niinkuin jokapäiväisen elämän kannalta. Luulen, että uskovien tylyt kommentit tekevät paljon enemmän hallaa kuin yksikään presidentti voisi tehdää hyvää uskovien näkökulmasta. Me ammumme itseämme jalkaan.

Joka tapauksessa minä häpeän kanssauskovieni kommentteja ja rajuja tuomioita. Toivotan omasta puolestani siunausta molemmille ehdokaille ja toivon menestystä ja voimia jäljellä olevaan kampanjointiin.

Vedä Henkeä -seurakunnalla on ystäväseurakunta muun muassa Intian Chennaissa. Kävin tammikuun alussa siellä vieraana ja olin mukana vihkimässä Contemporary Cafe Churchin uusia toimitiloja käyttöön. Tässä raporttia matkasta.

Olen jo tähän ikään mennessä saanut kokea oman osani matkailusta. Vaikka en monen muun rinnalla ole kovin ahkera matkailija, olen sen verran reissanut minäkin, että en löydä itsestäni enää minkäänlaista matkakuumetta ennen matkaa. Eikä tämäkään reissu ollut poikkeus. Avoimin mielin lähdin kuitenkin kokemaan uutta kulttuuria.

Menomatkani Chennaihin vei tällä kertaa Lontoon kautta. Kahdentoista tunnin siirtoaika seuraavalle lennolle ei riittänyt British Airwaysille, vaan matkalaukkuni jäi Lontooseen. Sitä en kuitenkaan vielä silloin tiennyt. Sinänsä rauhallisen lennon jälkeen pääsin lopulta perille Intiaan. Valitsin lyhimmän jonon passi- ja viisumitarkastaukseen, mutta se olikin samalla hitain. Pääsin melkein viimeisenä läpi tarkastuksesta. Laukkulinjalla odottelin aikani laukkuani ja kun näytti ilmeiseltä, että laukkuni jää saapumatta, menin tekemään siitä ilmoitusta. Tottakai pääsin viimeisenä myös ilmoitusta tekemään.

Kun sitten kaksi tuntia myöhemmin pääsin viimeinkin astumaan ulos terminaalista, oli paikallinen kaveri minua vastassa. Nopea ajomatka hotelliin ja kirjautuminen sisään. Portieeri nukkui pöydän takana, joten hetki meni kaveria herätellessä. Aamuyöllä puoli neljän aikaan yritin päästä huoneessani lämpöiseen suihkuun. Lämmintä vettä ei tullut, mutta riemukseni huomasin, että vesi valuikin eteiseen sen sijaan, että lattia olisi viettänyt viemäriin. Kuivailin siinä sitten ensitöikseni vielä lattiankin koko eteisen alueelta. Lämpöistä vettä saimme vasta kolmantena päivänä ja päivittäiset sähkökatkot muistuttivat, ettei olla ihan edistyneimpien yhteiskuntien syleilyssä.

Alkupäivien nautintoa himmensi se tosiasia, että kuljin hellesäässä mustissa farkuissa ja mustassa kauluspaidassa. Kotisuomessa sopiva asu oli melko tuskainen Intian talvessa. Hotellin katolla oleva uima-allaskaan ei auttanut, sillä vesi ei tunnetusti viilennä altaan reunalla. Keskiviikkoillan kohokohtana oli Contemporary Cafe Churchin uusien tilojen vihkiäisjuhla. Ajamaton partani ja nukkavieru olemukseni eivät olleet juhlan arvon mukaisia, mutta minkäs teet. Juhla itsessään oli upea ja toistakymmentä paikallista pastoria oli tullut juhlimaan uusia tiloja ja yksivuotissynttäreitä, joita seurakunta myös vietti. Muita vieraita oli salin täydeltä.

Tottakai viikon matkaan mahtuu monta muutakin upeaa ja huomionarvoista hetkeä, mutta nostan vielä esille vierailun Pyhän Tuomaan vuorella. Vuorivierailuun mennessä olin jo saanut ostettua uusia vaatteita, joten oloni oli siltäkin osin hyvä.. Itse vuori on paikka, jossa perimätiedon mukaan surmattiin Jeesuksen opetuslapsista Tuomas, epäilijä. Itse koin hyvin puhuttelevevaksi ajatuksen, että juuri tuo epäilijä oli kuitenkin päätynyt loppujen lopuksi niinkin kauas sanomansa kanssa. Jotakin suurenmoista sain kokea rukoillessani pienessä kappelissa vuoren huipulla. Näkymä vuorelta oli kaunis. Se on kuulemma ainoa paikka, josta on näkymä yli koko Chennain.

Matkan aikana pidimme viisi erilaista tilaisuutta. Pieneksi seurakunnaksi ystävillämme on tiivis tahti. Osa samoista ihmisistä oli mukana joka tilaisuudessa palvelemassa ja luulenkin, ettei meidän länsimaisista seurakunnistamme löydy samanlaista asennetta helpolla. Vaikka olenkin saanut nähdä paljon palvelualttiita ihmisiä, emme me intialaisten rinnalla voi rintaamme röyhistellä. Omalla tavalla yllättävää oli myös se, kuinka länsimaalaisia heidän tilaisuutensa olivat. Hillsong oli valtavirtamusiikkia myös Contemporary Cafe Churchin musiikissa, vaikka ystäväni Lorenzon mielestä intilaiset todella “teurastavat nämä laulut tulkinnallaan”. Mene ja tiedä. Volyymitasossa haettiin koko ajan maksimia ja kukaan ei tuntunut äänentasosta valittavan. Olisi ollut kivaa nähdä parin helluntaijäärän kiemurtelevan penkissä näiden tilaisuuksien ajan.

Intia jätti silti lähtemättömän jäljen. Enkä puhu vain tästä toista viikkoa jatkuneesta turistiripulista, jonka toivon joskus lähtevän jälkiä jättämättä. Intia on hieno maa. Siellä on vaurautta ja loistoa ja aivan vieressä kurjuutta ja köyhyyttä. Jälkimmäistä edusti yksi alueen suurimmista slummeista, jossa kävimme kääntymässä. Liikenne oli kaoottista ja isännän mukaan liikennettä ei valvo kukaan. Meitäkin tuli yksisuuntaisella kadulla vastaan jatkuva liikennevirta. Yksisuuntaisuus taisi olla vain suositus. Ajokortin saa, kun osaa autolla ajaa S-mutkan ja arvailee liikennemerkkejä. Jos niitä ei osaa, voi osaamattomuuttaan paikata muutamalla rupialla. Mopojen, moottoripyörien ja autojen vellovaa merta katsellessa tuntuvat suomalaiset pyrkimykset päästöjen vähentämiseksi naurettavalta pelleilyltä.

Intia pitää kokea. Sitä on mahdoton muuten selittää. Kaiken jälkeen haluan joskus kokea Intian vielä uudestaan. Kunhan toivun ensin tästä… ai niin, British Airways hukkasi matkalaukkuni myös tulomatkalla, että ehkä kokeillaan jotakin toista lentoyhtiötä?

Sarkasmi sikseen. On hyvä, että poliitikkoja ja muitakin ihmisiä otetaan kiinni heidän puheistaan. Toistuva mielistely ja pe***ennuolenta pitääkin poimia pois ja paljastaa. En ole niin sinisilmäinen, ettenkö ymmärtäisi poliitikkojen sortuvan helposti populismiin ja äänten kalasteluun sopivia mielipiteitä esittämällä. Kuitenkin mielestäni populistin leima lyödään poliitikkoon tänä päivänä ihan yhtä nopeasti kuin rasistin leima maahanmuuttoa kritisoivaan, narsistin leima karismaattiseen johtajaan ja vihapuheen leima kaikkeen negatiiviseen kommentointiin.

Me halveksimme takinkääntöä sen tähden, että se on meistä äärimmäistä epärehellisyyttä. Voi se sitäkin olla. Samalla aikaa se voi olla äärimmäistä rehellisyyttä. Meistä jokainen kuitenkin arvostaa tutkijaa, joka on vuosikausia tutkinut vaikkapa ilmastonmuutosta. Hän on saattanut olla skeptinen tuota ilmiötä kohtaan ja on saattanut arvostellakin ilmastonmuutoksen puolestapuhujia. Jos sama tutkija kuitenkin kiistattomien todisteiden ja muuttuvien olosuhteiden vakuuttamana päätyy uudelle kannalle, ei kai häntäkään tarvitse leimata takinkääntäjäksi? Jokaisella on kai oikeus sanoa: “Tässä asiassa olen ollut väärässä. Luulin vilpittömästi olevani oikeassa, mutta joudun myöntämään erehtyneeni.” Eikä se ole kaikkein arvostettavinta rehellisyyttä?

Minä olen monta kertaa joutunut myöntämään olevani väärässä. Monta kertaa olen jättänyt sen myöntämättäkin. Niinä harvoina kertoina, kun itse olen ollut oikeassa ja toinen on myöntänyt minulle olleensa väärässä, on päälimmäinen tunne ainoastaan arvostus ja kunnioitus. Vahingonilolla ei sellaista hetkeä halua pilata.

Itse asiassa jokaisella meistä on oikeus muuttaa mieltämme. Suositeltavinta se on silloin, kun mielenmuutoksemme perustuu faktoihin eikä vain tarpeeseen olla mieliksi toisille. Jos me pidämme itse kiinni tästä oikeudestamme, niin suokaamme se muillekin. Jopa poliitikoille. Joskushan heidänkin mielenmuutoksensa on puhtaasti paremman asiatiedon ja syvällisemmän perehtymisen seurausta.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille hyvää uutta vuotta ja mielenkiintoisia presidentinvaaleja 2012!

Joulukuun alun Helsingin Sanomissa Petteri Tuohinen kertoo ansiokkaasti japanilaisen yhteiskunnan ilmiöstä: kodokushista, yksinäisestä kuolemasta. Wikipediasta tarkistin sen verran lisätietoja, että huomasin ongelman olevan Japanissa yleinen. Ne jotka elävät yksin, kuolevat yksin. Jotenkin makaaberilta tuntuu myös kuvaus jonka mukaan kuolleiden ‘ruumiit makaavat paikoillaan pitkiä aikoja ja tästä johtuen paksu, tumma ihmisenmuotoinen tahra maatuvan ruumiin nesteistä muodostuu siihen, missä ruumis on maannut’.

Artikkelissaan Tuohinen mainitsee lisäksi, että on olemassa yrityksiä, joiden palveluna on siivota asuntoja yksin kuolleiden jäljiltä. Voivatpa vuokranantajat ottaa vakuutuksenkin kodokushin varalta. Vanhuksiakaan ei välttämättä pidetä hengissä rakkaudesta heihin, vaan siksi, että perhe saisi heidän eläkkeensä. Vanhusten tekemät myymälävarkaudet ovat kasvaneet räjähdysmäisesti ja jopa vanhuspornon myynti on kaksinkertaistunut. Eläkkeelle jääneitä miehiä kutsutaan “märiksi puunlehdiksi” ja “isoiksi roskiksi”.

En tiedä sinusta, mutta mielestäni tämä kaikki on äärimmäisen surullista. Enkä ole nyt kritisoimassa Japania tai japanilaisia. Suomessakin paljastuu aina silloin tällöin pitkään kuolleena olleita ihmisiä. Raamatun opetuksiin ajatuksiani peilaavana ihmisenä ja ihan vain lapsuuden kotini kasvatuksenkin vuoksi olen aina halunnut pitää vanhempia ihmisiä arvokkaina. Siksi jokainen yksinäinen kuolema tuntuu pahalta, ikävältä ja väärältä. Jokaisella pitäisi olla edes joku läheinen ihminen elämässään.

Asiantuntijat kaukoidässä ovat joukolla pohtineet syitä ‘yksinäiseen kuolemaan’. Monenlaista teoriaa onkin esitetty. Joku on sitä mieltä, että määräaikaisten työsuhteiden elämää pirstaloivasta vaikutuksesta löytyy selitys. Jatkuva muuttaminen tai alituinen epävarmuus saavat aikaan sen, ettei ihminen mene koskaan naimisiin ja tulee sen tähden eläneeksi ja kuolleeksi yksin.

Sanotaan myös, että japanilaisilla on taipumus torjua ajatus kuolemasta sen sijaan, että he kohtaisivat sen. Monet vanhat kuolemiseen liittyvät perinteet on unohdettu. Intialaiset psykologit ovat huomanneet lisäksi stressin ja yhteiskunnan paineiden aiheuttavan joillekin halua vetäytyä syrjään kaikesta kontaktista toiseen ihmiseen. Japanilaiseen tapaan tällekin vetäytymis-ilmiölle on oman terminsä: hikikomori.

Toivon kovasti, että olipa syy sitten mikä tahansa, me suomalaiset emme tässä asiassa seuraisi japanilaisten esimerkkiä. En haluaisi, että kodokushi ja hikikomori päätyvät suomalaiseen sanavarastoon lainasanoina tai käännöksinä. Toivon, että me osaisimme, jaksaisimme ja haluaisimme välittää vanhoistakin ihmisitä ja pitäisimme heitä niin arvokkaana, ettemme unohda heitä.

Mitäpä, jos käyt tänä jouluna katsomassa sitä vanhaa sukulaistasi, jota et ole pitkään aikaan nähnyt.

“Tehokkaimmilla johtajilla on kyky kokea vuja dé. Me olemme kaikki kokeneet déjá vu:n – hetken jossa eteemme tulee entuudestaan tuntematon tilanne ja koemme silti niinkuin olisimme olleet samassa tilanteessa ennenkin. Vuja dé on saman asian kääntöpuoli – katsot tuttua tilannetta (työtä, jota olet tehnyt vuosikymmeniä tai tuotetta, jota olet työstänyt vuosia) aivan kuin et olisi koskaan sitä nähnyt ennen. Jos uskot, kuten minä, että se mitä näet muovaa sitä miten muutut, kysymys muutosmieliselle johtajalle onkin: Kuinka katsoa organisaatiotasi ja omaa alaasi kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa.”

Ystäväni Lorenzo Agnes lähetti minulle linkin Bill Taylorin loistavaan kirjoitukseen. Taylor on otsikoinut kirjoituksensa osuvasti: “Älä anna sen mitä tiedät rajoittaa sitä mitä voit kuvitella.”

Kirjoituksensa aluksi Taylor lainaa vielä Cynthia Barton Raben ajatuksia, joiden mukaan innovaation esteenä on usein vahva ammattitaito. “Mitä tulee innovaatioon, sama kovaksikeitetty osaaminen, parhaaksi havaitut menetelmät ja käytännöt, jotka ovat organisaation menestyksen kulmakiviä, voivatkin osoittautua myllynkiviksi, jotka uhkaavat upottaa sen.”

Joskus loistavien ajattelijoiden ja johtajien ajatuksia lukiessa mieleen nouseen jonkinasteinen ärtymys tai turhautuneisuus. Lähinnä siitä syystä, että vaikka näitä asioita on helppoa kirjoittaa tekstiksi, niitä on usein tavattoman vaikeaa toteuttaa käytönnössä. Eikä niiden kokeileminen aina aiheuta positiivista reaktiota.

Kirjoitin aikoinaan nyt jo poistetun blogipostauksen omasta yrityksestäni sukeltaa vuja dén maailmaan. Yritin ihan aidosti miettiä silloisen seurakuntani kokonaisuutta ulkopuolisen silmin. Löysin silloin moniakin epäkohtia, joita ei kaiken tekemisen keskellä tullut aiemmin laittaneeksi merkille. Oma asemani silloisessa yhteisössä ei vain ollut otollinen moiselle pohdiskelulle ja kirjoitukseni sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa.

Joka tapauksessa oma vaatimaton kokemukseni alleviivaa minulle Bill Taylorin ajatuksia. Liian usein kaikenlaisissa organisaatioissa pitkä kokemus kääntyy “näin tämä on ennenkin tehty” -ajatteluun. Liian usein se mitä me TIEDÄMME, OSAAMME ja olemme KOKENEET estää meitä ajattelemasta laajemmin. Olen nähnyt sen useissa eri organisaatioissa ja yrityksissä. Minä huomaan sen itsessänikin. On niin helppoa hakea vastauksia sieltä, mistä on löydetty ennekin.

Think outside the box, Think different, ole luova, innovoi. On helppo puhua luovuudesta, muutoksesta ja innovaatiosta blogeissa ja kolumneissa, mutta se kaikki vaatii ankarasti työtä. Steve Jobsin hokema – on pakko olla parempikin tapa – on vasta lähtölaukaus rankalle ja uuvuttavallekin prosessille, jolla saadaan MAHDOLLISESTI aikaan jotakin uutta ja kestävää. Usein juuri tuon prosessin työläys on se todellinen syy siihen, ettei johtajilla riitä aikaa tai energiaa sen prosessin läpikäymiseen.

Osaatko sinä katsoa organisaatiotasi, työtäsi, yritystäsi tai seurakuntaasi uusin silmin? Voitko kokea Vuja dén? Mitä näet?

Tässä muutama kysymys, joilla voit päästä alkuun:

1. Jos aloittaisit tänään, mitä toimintoja, tuotteita, työmuotoja te todella tarvitsisitte? Mikä voisi jäädä pois? Mihin pitäisi satsata enemmän?
2. Jos voisit rakentaa organsiaatiosi uudestaan puhtaalta pöydältä, millainen uusi organisaatio olisi?
3. Missä asiassa luulet oman osaamisesi oleva esteenä innovaatiolle?

Viime viikolla sivustolleni oli päädytty muun muassa hakusanoilla: pornoriippuvuus, trussi, lifechuch [sic] eksytys, homojen tilastotietoa, lespo [sic] lapsi tai huutajat suomenruotsalaiset. Kuten hakusanoista voi päätellä, minulla on asiantuntemusta laajalta alalta. Hengelliseltä kannalta tragikoomista (tai ehkä vain koomista) on se, että Lifechurchin eksytyksen lisäksi myös ylistystanssin eksytyksestä tietoa kaivanneet ovat päätyneet sivustolle. Voidaan siis olettaa, että eksytys on yksi erityisosaamisen alueistani. Näyttäisköhän se hyvältä käyntikortissa: Rami “eksyttäjä” Lehtola? En tiedä, mutta ainakin eksytystä etsivät päätyvät usein sivuilleni…

Huutavista suomenruotsalaisista tai homojen tilastotiedoista en usko voivani ketään valistaa. Niin ikään lespo lapsi menee asiantuntemukseni ulkopuolelle.

Ehkä kaikkein yllättävintä on se, että Victoria Milan on tuonut sivuilleni toiseksi eniten osumia. Kirjoitin taannoin lyhyen postauksen aiheesta ja Victoria Milan on saanut yli 550 osumaa. Kun lisäksi huomaan ihmisten etsivän tietoa hakusanoilla: “Syrjähyppy kiinnostaa, syrjähypyt piristää tai parisuhde ei riitä, syrjähyppy” voi todeta, että ilmeisesti palvelussa kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Joka tapauksessa jokainen on edelleen tervetullut lukemaan, kommentoimaan ja ihmettelemään korpialttarin tapahtumia. Seuraavaksi taas oikeaa asiaa.

Yleensä elämässä asiat etenevät ihan omaa luonnollista tietään. Vaikka osaamiseni ornitologian saralla on suorastaan hävettävän heikkoa, olen ymmärtänyt että jossakin vaiheessa poikasten on lähdettävä pesästä. Täällä virtuaalimaailmassa eivät välttämättä päde mitkään normaalit säännöt. Tällä kertaa kävi nimittäin toisinpäin; vanhempi lensi pois pesästä.

Älä silti säikähdä, mitään kovin dramaattista ei ole tapahtunut. Toukokuussa 2010 pyysin omaa isiäni kirjoittelemaan silloin tällöin ajatuksiaan korpialttarille. Halusin innostaa terävää ajattelijaa luonnostelemaan ajatuksiaan ihan luettavaan muotoon asti. Innolla isi toimeensa tarttuikin. Kolmattakymmentä erillistä postausta ehti ilmestyä korpialttarille tänä aikana. Erityisen ansioitunut isi on kommentoijana. Jonkinlainen kunniamainista täytyy antaa hänelle ja Tonzalle maratonmaisia piirteitä saaneista ja uskomattoman polveilevista keskusteluista. Antaa keskustelun jatkua!

Nyt on tullut aika siis siirtyä seuraavalle levelille. Avasimme eilen isille oman blogisivuston: Kaikuja periferiasta. Ehkäpä lisäätkin hänet samantien seurattavien blogiesi joukkoon ja toivotat hänet siten tervetulleeksi bloginpitäjien laajaan joukkoon.

Osa periferian postauksista jää aluksi ilman kommentointimahdollisuutta, mutta satunnaisesti siihenkin on mahdollisuus. Tervetuloa Talepani! Antaa hyvän jatkua!

Vuorisaarna (Wikipedia)

Otsikko ei liity varsinaisesti tämän postauksen aiheeseen, ainakaan suoraan. Siitä on kuitenkin hyvä juontaa ajatus: voiko ulkomailta tulla mitään hyvää tänne meidän rakkaaseen Suomeemme?

Mietiskelin erilaisia otsikkovaihtoehtoja, mutta päädyin sitten tuohon. Vaikkapa vaan muistutukseksi siitä, että ollaan sittenkin operoimassa hengellisellä blogilla (vaikka ehkä aina ei siltä tuntuisikaan?).

Ajattelin otsikoksi muun muassa: vastakaikuja, mutta totesin kaiun ominaisuudeksi sen että se toistaa sitä mitä sille on huudettu. Kun tämän postauksen tarkoitus on hieman ajella kuin lohi (tai Esko Aho muinaisessa kampanjoinnissaan) vastavirtaan.

Aloitan kronologisessa järjestyksessä siitä ajasta jolloin  asuimme Ruotsissa vuosien 1978 – 1982 aikana noin reilut kolme vuotta. Ruotsin sosiaaliturva osoittautui erityisen väljäsääntöiseksi ja löysäkätiseksi kuten ”lintukodolta” odottaa saattoikin, ja asetti kansalaiset suureen houkutukseen sen väärinkäyttämiseksi. Esimerkkinä sairauslomalle ilmoittautuminen: ilmoituksen saattoi tehdä täkäläisen kelan puhelinautomaattiin, jolloinka ensimmäinen vuorokausi meni karenssiin.

Mutta oletetaan että soitit itsesi sairaaksi sunnuntai-iltana klo 23:55, niin tuo sunnuntaista jäljellä oleva viisiminuuttinen riitti karenssiin ja palkka juoksi heti maanantaista! No, tuossahan ei sinällään ole vielä mitään väärää, sehän vain teki asian vähemmän byrokraattiseksi ja joustavaksi. Olen sen verran laiska tekemään tarkistuksia, etten tarkalleen tiedä, enkä muista miten kauan oli mahdollista olla pois omalla todistuksella, mutta tarinat erilaisista, muun muassa suomalaisten kunnostautumisista systeemin hyväksikäytön saralla eivät kovasti mairittele, eivätkä saa tuntemaan ylpeyttä omasta suomalaisuudestaan. Ainakaan ne eivät vahvista kuvaa suomalaisista umpirehellisinä.

Yhtenä esimerkkinä voisin mainita sairaskirjoilla olon Ruotsissa, ja saman aikaisesti työssä Suomessa! Tasapainon vuoksi haluan tuoda esiin vähän tätäkin näkökulmaa senkin uhalla, että saisin kantelupukin leiman otsaani, kuitenkin tietoisena siitäkin etteivät nämä asiat mitenkään siinä mielessä salassa ole tapahtuneet, etteivätkö olisi yleisemminkin tiedossa. Sitä paitsi lupasin tässä eräänä päivänä Ramille antaa tämänkin näkökulman tähän blogiin.

Mitäkö tällä kaikella sitten haluan sanoa? No ainakin sitä, että meissä jokaisessa asuu integroituna pieni systeemin hyväksikäyttäjä, joka kyllä tarttuu tilaisuuteen kun siihen on mahdollisuus. Kuka herkemmin, kuka vähemmän herkästi. Meille saattaa tulla Raamatun tuhlaajapoikakertomuksen vanhemman veljen – miks mulle ei mitään – asenne. Tosin kyllä näissä sosiaaliturva – kysymyksissä jossain määrin oikeutetustikin.

Ja sitten tänne Suomeen takaisin. Pietarsaaren UPM:n tehtaiden paperitehtaalla ja kuivatusosatolla noihin aikoihin työskennelleet mahtoivat tuntea, tai ainakin ovat kuulleet huhuja viitosvuoron legendaarisista väittelyistä. Prosessityön etuja(?) on, että kun kaikki toimii ja homma on valvontatyötä, saattavat yhteiskuntapoliittiset kysymykset nousta arvoon arvaamattomaan. Eikä siinä keskustelussa tietenkään voida jättää täysin huomiotta maahanmuuttajia, ja ulkomaalaisia yleensä.  Lukemattomat (jos hiven liioittelua sallitaan) ovat ne väittelykerrat (joissa äänen volyymi välillä kohosi sellaisiin korkeuksiin, että heikkohermoisempi, jos tuolloin olisi astunut sisään ohjaamoon, olisi saattanut kauhusta kiljuen juosta karkuun) jolloin olen todennut: ”Minua ei ainakaan yhtään lohduta ajatus että tultuani huijatuksi: olipahan huijari ainakin suomalainen!”

Tuo ajatus huijaamiseta nimittäin nousi hakematta esiin tuolloin kiihkoa nostattavassa, suoraan Saksasta tuotavien, ohi virallisten kanavien tuotujen autojen hinta/laatu -suhteesta väiteltäessä. Niissähän ei ainakaan tuolloin voinut olla kerta kaikkiaan mitään hyvää, ja saksalaiset huijarit ajoivat porakoneella mittarilukemat pienemmiksi, ikäänkuin suomalaiset eivät lainkaan hallitsisi ja käyttäisi moista tekniikkaa!

Tuon otsikon jae jatkuu vastauksella: ”tule ja katso.” Ehkäpä meidänkin olisi syytä katsoa ulkomaalaisia uudesta näkökulmasta!

Jotenkin tuo palasi mieleeni, kun vein tytärtäni synttärivieraaksi samanikäisen pojan luokse. Tarkkaa oli hameen ja sukkahousujen, pipon ja nahkatakin valinta. Lahjassakin nuori neiti olisi ollut valmis melko vahvaan panostukseen, mutta isän köyhyys löi vielä tässä vaiheessa jarrua. Itse juhlapaikalla oli jo täysi hulina päällä. Pojat olivat jo ehtineet paikalle ja meno oli sen mukaista. Sankari malttoi keskeyttää rymyämistään sen verran, että vei lahjan tyttäreni kädestä ja kertoi toisille pojille miehekkään vähättelevästi, että “se oli vaan Ruut”. Tukat pörröllä, räkä poskella ja päivän ruokalista paidan etumuksella nämä nuoret miehenalut rymistelevät halki lapsuutensa tajuamatta tytöistä enempää kuin sika tuulimyllystä.

En vain voi paukuttaa henkseleitäni kovin rajusti minäkään. Muistelen aavistuksen häpeissäni lapsuuteni tapahtumaa. Olimme kulkemassa kohti kotia koulupäivän päätteksi. Muistelen, että olimme viidennellä tai kuudennella luokalla. Mukanani oli hyvä ystäväni Janne ja yksi tyttö luokaltamme. Jääköön hän nyt tuntemattomaksi. Meillä pojilla oli pyörät ja tyttö oli matkassa kävellen. Jotenkin silloin tuli puheeksi tykkääminen ja tyttö kertoikin tykkäävänsä kahdesta pojasta meidän luokaltamme. Jannesta tykkääminen oli aika ilmeistä, sillä hän oli jo silloin tyttöjen suosikki. Toista kohdettaan tyttö ei suostunut aluksi kertomaan, kunnes lopulta paljasti, että olin itse tuo toinen poika. Kun näin lopulta saimme ‘puristettua’ tiedon hänestä ulos, me vaistomaisesti hyppäsimme pyöriemme selkään ja jätimme hänet kävelemään yksin kotiin. Kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia.

Oman elämäni naisia, vaimoani ja kahta tytärtäni seuraamalla olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Jumalallakin on maanantaiaamuja. Olen näet varma, että Jumala loi miehen maanantai-aamuna ennen kahvitaukoa. Vasta kupin juotuaan hän katseli uusin silmin tekelettään ja päätti ettei tee enää koskaan mitään vasemmalla kädellä. Uskon niin ikään, että loppuviikon hän keskittyi muovaamaan naista. Luulen, että jokaisen yksityiskohdan hiottuaan hän piti Steve Jobsia mukailevan tuotejulkistuksen, jossa kaikki taivaan enkelit olivat paikalla. Olen aivan varma, että vastaanotto oli haltioitunut.

Jossakin joku kuitenkin mokasi, ja laittoi miehenkin tuotantolinjalle. Sillä linjalla ei vain ole minkäänlaista laadunvarmistusta…