Aikaansa seuraava ihminen ei kaiketi ole välttynyt huomaamasta sitä, että höyrylaiva Titanicin turmasta alkaa olla kutakuinkin kulunut sata vuotta. Laivan tarina ja kohtalo täyttävät kaikki ne kriteerit, joita legendan syntymiselle tarvitaan ja niinpä Titanicista tiedetään monien faktojen lisäksi myös monia huhuja ja tarinoita, joiden todenperäisyys on todella kyseenalainen. Tajusin itsekin muodostaneeni käsityksiäni viime aikoina vain James Cameronin sinänsä laadukkaaseen elokuvaan pohjautuen. Päätin hetken mielijohteesta lainata kirjastosta itselleni laadukkaan kirjan, että saisin paremman kuvan siitä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Ainoat Titanicin hylylle sukeltaneet historioitsijat John P. Eaton ja Charles A. Haas ovat kirjoittaneet kirjansa tuon legendaarisen laivan eri vaiheista ja heidän tietojaan päätin hyödyntää minäkin.

Siinä kirjaa lukiessani tuli mieleeni yksinkertainen analogia: Titanicia pidettiin uppoamattomana ja se oli aikansa suurin ja ylellisin alus. Sen tekniset ratkaisut ja edistyksellisyys antoivat aiheen olettaa, että laivasta tulisi yhtiölleen oikea rahasampo. Historioitsijat kertovat, että jäävuoreen törmäämisen jälkeen laivan päällikölle ja mukana olleille White Star Linen edustajille selvisi hyvinkin nopeasti, että laiva tulisi uppoamaan. Neljän osaston täyttymisestä vedellä olisi vielä selvitty, mutta viides oli liikaa. Kuitenkaan monet matkustajista eivät yksinkertaisesti uskoneet olevansa vaarassa, niin luja oli heidän luottamuksensa Titanicin suuruuteen ja uppoamattomuuteen. Ehkä on niin, että meillä ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus uskoa oman elämänpurtemme uppoamattomuuteen. Me, jotka matkaamme elämän merellä omalla Titanicillamme saatamme olla matkalla siihen kohtalokkaaseen jäävuoreen, mutta me emme tahdo uskoa sitä. En tahdo maalata piruja seinille, mutta muistelen Cameronin elokuvan kohtausta, jossa laivayhtiö johtaja Joseph Bruce Ismay keskustelee laivan pääsuunnittelija Thomas Andrewsin kanssa. Ismay ihmettelee, että: “Ei kai Titanic voi upota?”. Herra Andrews vastaa: “Kyllä voi. Ja se tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa.” Itse asiassa sama on totta meidänkin kohdallamme. Jonakin päivänä meidän oma Titanicimme tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa. Oikeastaan ainoa epävarmuustekijä onkin: onko meille tilaa pelastusveneessä?

Toinen mieleeni noussut asia koskee varoituksia jäävuorista. Sunnuntaiaamuna Titanic sai ensimmäisen viestin, jossa sitä varoitettiin jäävuorista. jäälautoista ja ahtojäistä. Itse asiassa laiva sai sunnuntain aikana useita varoituksia jäälautoista ja jäävuorista. Laivalle välitettiin vielä sunnuntai-iltana klo 21.40 viesti, jossa sille kerrottiin, että suoraan sen reitillä on “runsaasti raskasta ahtojäätä ja runsaasti kookkaita jäävuoria”. Yksin lennätinhuoneessa tuolloin olleella John George Phillipsillä ei ollut aikaa, mahdollisuutta tai halua viedä tuota tärkeää viestiä komentosillalle. Saattaa olla, että meillekin kyllä annetaan useita varoituksia, mutta me emme vain ryhdy koskaan tarvittaviin toimiin niiden vuoksi. Kenties meilläkään ei ola aikaa, mahdollisuutta tai halua ottaa varoituksia vakavasti. Tupakoitsija kyllä lukee askin kyljessä olevia varoituksia, mutta ehkä vasta törmäys pysäyttää? Ehkäpä jäävuoret sinun vesilläsi ovatkin ystäväsi varoituksia liiallisesta työtahdistasi ja jatkuvasta kiireestäsi, jotka käyvät vielä sinun kohtaloksesi. Ehkäpä olet saanut varoituksia terveytesi laiminlyönnistä. Kenties sinun elämäsi merellä varoituksia antavat oireilevat lapsesi tai kylmäksi käynyt suhde puolisoosi, kun laiminlyöt perheesi. Jos me pysähdymme oikein miettimään, niin useimmiten me olemme kyllä saaneet varoituksia ennen sitä viimeistä kohtalokasta viestiä: “Jäävuori suoraan edessä!”.

Titanic on maannut meren pohjassa pian sata vuotta. Siitä huolimatta mekin voimme vielä oppia siitä.

Innokkaimmat Korpialttarin lukijat ovat huomanneet, että olen pitänyt luvattoman pitkää taukoa viimeisen postaukseni jälkeen. Syy on kovin yksinkertainen: lisääntyvä valo ja ankara veneilykuume pitävät minut poissa tietokoneeni ääreltä. Marraskuussa 2010 kirjoittelin ostovimmasta, joka tuntuu meistä itse kutakin joskus vaivaavan. Tällä kertaa minua ei niinkään vaivaa ostovimma, vaan ihan perinteisen sairas odotus, että jäät sulaisivat jo pois. Ystäväni näet yllätti minut antamalla minulle lahjaksi vanhan, mutta omalla tavallaan kauniin Finmar-veneen. (Kuva ei liity siihen veneeseen mitenkään. Laitan kuvia myöhemmin.) Olen viettänyt tuntikausia omassa tallissani vanhaa venettä kunnostaen ja ehostaen. Jokainen jonkinlaista remonttia joskus tehnyt tietää sen palkitsevan tunteen, joka liittyy omilla käsillä tekemiseen ja selkeään tuloksen näkemiseen.

Yksi meidän aikamme ilmiöistä on valitettavan yleiseksi käynyt työssä uupuminen. On monenlaista väsymistä, uupumista, loppuunpalamista, masennusta ja paniikkihäiriötä. Lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet näitä valitettavia kohtaloita. Olen siinä venettä kunnostaessani pohtinut, että mahtaako edes pienenä osasyynä joidenkin uupumiseen olla se, etteivät he saa oikeastaan koskaan kunnolla nähdä työnsä tuloksia. Monen ihmisen työ on sellaista jatkuvaa prosessia, jossa ei ole kunnollista alkua tai loppua. Työpäivän jälkeen ei välttämättä voi kokea tehneensä hyvää työtä tai näyttää jotakin sellaista, josta voi olla aidosti ylpeä.

Ei sillä, että en pitäisi kaikenlaista työtä arvokkaana, mutta luulen vain, että monen työstä puuttuu jokin sellainen elementti, joka työhön on entisaikaan saattanut liittyä. Suutari lienee ollut ylpeä tekemistään kengistä ja räätäli ompelemistaan puvuista. Koko päivän palavereissa istuva ja papereita siirtelevä konttori-ihminen tekee myös arvokasta työtä, mutta mahtaako hän silti kokea työtänsä arvokkaaksi? Tehtaalla prosessia valvova ammattilainen saattaa kokea näyttöpäätteiden tuijottamisen ja mittareiden seuraamisen loppuviimein melko yksitoikkoiseksi työksi. Alkaako mahdollinen arvottomuuden tunne syömään sitä jaksamista pitemmän päälle? Väsymyskin voi olla hieno tunne. Sitä se on ainakin silloin, kun raskaan työn ja tekemisen jälkeen jokainen lihas huutaa lepoa ja saa kaatua omaan sänkyyn. Itse tarvitsen sitä ainakin silloin tällöin.

Toivottavasti sinä saat kokea onnistumisen tunteita ja löydät jotakin sellaista elämääsi, joka tuo siihen sisältä. Toivottavasti saat tehtyä jotakin sellaista, josta voit olla ylpeä ja kokea tehneesi hyvää työtä.

Yksi elämän traagisten tarinoiden erikoisuuksista on Sarah L. Winchesterin tarina. Nuorena naisena Sarah nimittäin solmi avioliiton William Wirt Winchesterin, nimeään kantavan asetehtaan omistajan kanssa. Winchesterin legendaarista kivääriähän kuvataan aseeksi, joka valloitti lännen. Asetehtailija ehtikin hankkia aseillaan suuren omaisuuden. Raha ja omaisuus eivät kuitenkaan taanneet helppoa elämää Sarahillekaan. Pariskunnan ainoa lapsi kuoli vain kymmenen päivää syntymänsä jälkeen ja Sarah alkoi kärsiä kovasta masennuksesta. Hänen miehensä kuoli myös melko nuorena ja niin Sarah peri nuorehkona leskenä suuren omaisuuden.

Kovien koettelemustensa vuoksi Sarah uskoi perheensä olevan kirottu. Hän etsi apua meedioilta ja eräs kertoikin kirouksen olevan kaikkien Wincehster-kiväärillä tapettujen ihmisten henkien aikaansaannosta. Meedio kehotti muuttamaan länteen ja rakentamaan ison talon itselleen ja kaikille hengille. Meedion neuvon mukaan Sarahin piti jatkaa rakentamista, sillä jos rakentaminen lakkaisi, Sarah kuolisi.

Sarah osti Kaliforniasta kahdeksanhuoneisen talon ja aloitti rakennusurakkansa. Urakkaa tehtiin 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, 365 päivää vuodessa, 38 vuoden ajan. Sarahia kiehtoi jostakin syystä luku 13 ja niinpä sitä sovellettiin monin eri tavoin rakennuksessa. Talossa on 13 kylpyhuonetta, siellä on 13 ruutuisia ikkunoita, 13 kattokruunua huoneessa ja niin edelleen.

Koska taloa rakennettiin jatkuvasti ja ilman minkäänlaista kokonaissuunnitelmaa, siitä tuli hyvin monimutkainen ja sekava. Monet talossa palvelleet henkilökunnan jäsenetkin tarvitsivat kartan löytääkseen perille. Talossa on portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään. Siellä on ikkunoita, joista näkee vain muualle taloon ja jotkut ikkunoista ovat jopa lattiassa. Talossa on ovia, jotka avautuvat vain umpeen muurattuun seinään. Kolmenkymmenenkahdeksan vuoden rakentamisen jälkeen talossa oli 160 huonetta. Sekava ja omituinen talo on saanut nimekseen mysteerien talo ja tänä päivänä se on suosittu nähtävyys Kaliforniassa.

Seurakuntakonsultti Will Mancini miettii kirjassaan Church Unique, että monen seurakunnan toiminta on kuin mysteerien talon rakentamista. Niissä toimitaan ilman minkäänlaista kokonaissuunnitelmaa ja joskus tuntuu, että omakin väki tarvitsisi kartan selvittääkseen kaikkien toimintojen olemassaolon ja sijoittumisen toimintakenttään. Will mainitsee vielä, että monen seurakunnan toimintaa kuvaa samanlainen tarve rakentaa ja touhuta, koska ilman meedioitakin on olemassa pelko, että kun touhu lakkaa, kuolema tulee. Kuvaako tämä sinun seurakuntasi toimintaa? Kuvaako se sinun yrityksesi toimintaa?

Pinokkio tunnetaan satuhahmona, jonka nenällä oli taipumus pidentyä sitä mukaa, kun hän kertoili valheita. Joskus mietin, että kyseinen ominaisuus olisi varsin hyödyllinen ihan oikeassakin elämässä. Voisi näet olla helpompi poimia ihmisten joukosta ne, joilla on taipumusta valehteluun, liioitteluun tai muuten vain totuuden muunteluun.

Vaaleista on taas ehditty kirjoittaa niin paljon, että jonkinlainen vaaliväsymys tai vaaliähky saattaa vaivata ainakin joitakin ihmisiä. Minuakin se vaivaa aina välillä. Pian alkavat nämäkin vaalit olla paketissa ja saa taas hengähtää. Edellisen postauksen jälkeen olen seurannut mielenkiinnolla ihmisten ajatuksia kahdesta jäljellä olevasta ehdokkaasta. Erityisesti olen seurannut loanheittoa Facebookissa, sillä siellä on materiaalia yllin kyllin. Ovatpa ehdokkaat itsekin puuttuneet muutamaan otteeseen tukijoidensa edesottamuksiin ja toivoneet maltillista ja kunnioittavaa käytöstä.

Pastorina tarkkailen erityisesti uskovien ja sellaiseksi itseään kutsuvien kommentointia ja käytöstä. Ei sillä, että minulla poliisinvaltuuksia olisi, mutta jos voisin edes jotakin puoleltani tehdä pahimpien ylilyöntien estämiseksi. Toisaalta koen olevani uskovien kesken “omieni joukossa”, vaikka välillä häpeänkin tuota joukkoa.

Raamattu kertoo yhdessä monista ohjeistaan näin: “Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi.“ 2.Moos 23:1-2

Sauli Niinistö on tuskaillut omalta kohdaltaan sitä, että joku on valheellisesti arvellut hänen olevan vapaamuurari. Pasi Turunen kirjoitti asiasta hienosti omassa blogissaan, joten en sen kummemmin puutu enää loppuunkäsiteltyyn asiaan. Niille hengellisten piirien ulkopuolisille, jotka suhtautuvat Saulin mahdolliseen vapaamuurariuteen lipposmaiseen “So what” -tyyliin, totean vain asian olevan sen verran monimutkaisen, etten sitä selittele tässä.

Mielestäni Pekka Haavisto on kuitenkin kärsinyt oudoista, typeristä tai virheellisistä väittämistä Niinistöä enemmän. Moni on kaiketi törmännyt netissä leviävään ja Ilmajoki-lehdessä julkaistuun tarkoitushakuiseen vertailuun ehdokkaiden ansioluetteloista. Haaviston osaamista on myös epäilty hänen siviilipalvelustaustansa vuoksi. Arvelen, ettei monesta reserviläisestäkään silti olisi sotatoimia ylipäällikkönä johtamaan. Sotaa tässä ei nyt olla kuitenkaan ensisijaisesti edes johtamassa. Kaiketi sellaisen sattuessa voi ylipäällikkyyden luovuttaa jollekulle paremmalle asiantuntijalle.

Edelleen minua kiusaa erityisesti uskovien kohdalla havaitsemani selkeä Haaviston mustamaalaus. Tavallisia ovat kommentit, joissa Sodomaa ja Gomorraa yhdistellään surutta presidentin vaaleihin. Joillakin on otsaa vaahdota Haaviston puolison olevan kapakkatappelija ja rattijuoppo. Näiden tapausten sanotaan edustavan Haaviston arvoja. Myös Haaviston professoritittelistä on saatu osoituksia miehen kalseasta luonteesta. Vierailevan professorin titteli on kaiketi paljastunut silti oikeaksi (ihan viimeistä uutista asiasta en löytänyt)? Paheksun sitäkin, että vihreiden nuorisoliiton ajatuksia Suomeen tarvittavasta moniavioisuudesta esitetään ikäänkuin Haaviston ajatuksina. Lukijalleni ei tule varmasti yllätyksenä, etten minäkään kannata moniavioisuutta, mutten myöskään kannata perättömien huhujen levittämistä.

Tarkoitukseni on edelleen sanoa, että soisin jokaisen tekevän päätöksensä omien ajatustensa, arvojensa ja tärkeinä pitämiensä perusteiden pohjalta, kunhan ne perustuvat totuuteen. En haluaisi itse koskaan tulla tuomituksi valheellisesti, enkä soisi sen olevan kenenkään toisenkaan kohtalo. En haluaisi kenenkään koskaan levittävän minusta perättömiä huhuja, enkä soisi niitä levitettävän toisestakaan ihmisestä. Tässä toteutunee yksi kristillinen perusperiaate: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”

Luulen, että osa tästä kaikesta ei silti kumpua pahantahtoisuudesta, vaan hiirikäden nopeudesta. On liian helppoa jakaa sellaisia linkityksiä, joiden todenperäisyyttä ei tule pohtineeksi. Kaiketi me uskomme liian nopeasti kaiken, mikä meille kerrotaan suurten mediatalojen logojen väriloistossa. Medialukutaitomme lienee rappeutunut. Silti pelkään, että jos meidän nenillämme olisi taipumusta pidetä valehtelun seurauksena, saisin nähdä aivan liian monta uskovaista Pinokkiota. Sen ei soisi kuvaavan niitä, joiden Jumalasta sanotaan: “Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka…”

Toivotan edelleen siunausta molemmille ehdokkaille ja malttia ja kunnioitusta jokaiselle vaaleja kommentoivalle.

Tätä kirjoittaessani on jo selvinnyt, että presidentinvaalien toiselle kierrokselle selvisivät Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Henkilökohtaisesti yllätyin myös Paavo Väyrysen hienosta kampanjasta, sillä olin todella skeptinen hänen mahdollisuuksiensa suhteen, kun kuulin hänen lähtevän mukaan kisaan. Mielestäni on hienoa, että Väyrynenkin jaksoi vielä kampanjoida.

Olen pettynyt ja jossakin määrin jopa järkyttynyt siitä, kuinka rajuja kommentteja erityisesti Haaviston hyvä vaalitulos aiheutti. Omassa lähipiirissäni ja Facebook-kavereissani on monia vapaiden suuntien kristittyjä. Tämä on seurausta siitä, että olen joskus toiminut helluntaipastorinakin. Erityisesti uskovien kohdalla tuomitseminen, halveksunta ja täydellinen kunnioituksen puute on tyrmistyttävää. Muutamien tuntemieni pastoreiden arvostus koki kyllä kohdallani kovan kolauksen.

Facebookin moninaisten tilapäivitysten joukosta poimin nopeasti pari ajatusta: “Mitä suvaitsevaisempi mieli, sitä avarampi suoli!” (toistasataa ‘tykkäystä’ tätä kirjoitettaessa) tai “Vastakkain Vapaamuurari, jonka juhlia johtaa homo Marco. Vastassa julkihomo, joka ei ole käynyt armeijaa. Ketä kristitty äänestää????”

Minua masentaa ja ärsyttää kanssauskovieni suhtautuminen presidenttiehdokkaisiin. Muistelen, että erityisesti hellutaiherätyksessä politiikkaa pidettiin syntinä tai ainakin paheksuttavana vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Nyt jokaisella on jokin mielipide asiasta, mutta ei välttämättä ymmärrystä.

Monet uskovat tuntuvat olevan presidentinvaaleissa puolustamassa Raamatullisia arvoja, huolehtimassa kansakunnan moraalista tai varoittamassa kansakuntaa uhkaavasta Jumalan tuomiosta. Vaikuttaa siltä, että joidenkin uskovien mielikuvissa presidentillä on valtaa kuin muinaisilla faaraoilla. Niinpä he äänestävät Sari Essayahia, koska tämäkin on uskova. Jotenkin he kai kuvittelevat, että uskovan presidentin myötä koko kansa kokee jonkinlaisen kääntymyksen. Älä käsitä väärin, Sari esiintyi mielestäni edukseen kampanjassaan ja häntä äänestääkseen voi varmasti löytää hyviä syitä. Usko ei liene silti se oleellisin syy presidenttiä valittaessa.

En välttämättä jaa samoja arvoja Pekka Haaviston tai Sauli Niinistön kanssa, mutta en voi uskoa esimerkiksi Haaviston homouden olevan jollakin tavalla este hänen kyvyilleen hoitaa presidentin tehtäviä. Olen toki sen verran perinteinen, että toivon näkeväni linnanjuhlia isännöimässä ihan tavallisen heteroparin, mutta en osaa venyttää tätä eeppisiin mittasuhteisiin. Olen yksinkertaisesti siltä osin vanhanaikainen. En sen enempää.

Loppujen lopuksi presidentin merkitys lienee silti melko vähäinen noin niinkuin jokapäiväisen elämän kannalta. Luulen, että uskovien tylyt kommentit tekevät paljon enemmän hallaa kuin yksikään presidentti voisi tehdää hyvää uskovien näkökulmasta. Me ammumme itseämme jalkaan.

Joka tapauksessa minä häpeän kanssauskovieni kommentteja ja rajuja tuomioita. Toivotan omasta puolestani siunausta molemmille ehdokaille ja toivon menestystä ja voimia jäljellä olevaan kampanjointiin.

Vedä Henkeä -seurakunnalla on ystäväseurakunta muun muassa Intian Chennaissa. Kävin tammikuun alussa siellä vieraana ja olin mukana vihkimässä Contemporary Cafe Churchin uusia toimitiloja käyttöön. Tässä raporttia matkasta.

Olen jo tähän ikään mennessä saanut kokea oman osani matkailusta. Vaikka en monen muun rinnalla ole kovin ahkera matkailija, olen sen verran reissanut minäkin, että en löydä itsestäni enää minkäänlaista matkakuumetta ennen matkaa. Eikä tämäkään reissu ollut poikkeus. Avoimin mielin lähdin kuitenkin kokemaan uutta kulttuuria.

Menomatkani Chennaihin vei tällä kertaa Lontoon kautta. Kahdentoista tunnin siirtoaika seuraavalle lennolle ei riittänyt British Airwaysille, vaan matkalaukkuni jäi Lontooseen. Sitä en kuitenkaan vielä silloin tiennyt. Sinänsä rauhallisen lennon jälkeen pääsin lopulta perille Intiaan. Valitsin lyhimmän jonon passi- ja viisumitarkastaukseen, mutta se olikin samalla hitain. Pääsin melkein viimeisenä läpi tarkastuksesta. Laukkulinjalla odottelin aikani laukkuani ja kun näytti ilmeiseltä, että laukkuni jää saapumatta, menin tekemään siitä ilmoitusta. Tottakai pääsin viimeisenä myös ilmoitusta tekemään.

Kun sitten kaksi tuntia myöhemmin pääsin viimeinkin astumaan ulos terminaalista, oli paikallinen kaveri minua vastassa. Nopea ajomatka hotelliin ja kirjautuminen sisään. Portieeri nukkui pöydän takana, joten hetki meni kaveria herätellessä. Aamuyöllä puoli neljän aikaan yritin päästä huoneessani lämpöiseen suihkuun. Lämmintä vettä ei tullut, mutta riemukseni huomasin, että vesi valuikin eteiseen sen sijaan, että lattia olisi viettänyt viemäriin. Kuivailin siinä sitten ensitöikseni vielä lattiankin koko eteisen alueelta. Lämpöistä vettä saimme vasta kolmantena päivänä ja päivittäiset sähkökatkot muistuttivat, ettei olla ihan edistyneimpien yhteiskuntien syleilyssä.

Alkupäivien nautintoa himmensi se tosiasia, että kuljin hellesäässä mustissa farkuissa ja mustassa kauluspaidassa. Kotisuomessa sopiva asu oli melko tuskainen Intian talvessa. Hotellin katolla oleva uima-allaskaan ei auttanut, sillä vesi ei tunnetusti viilennä altaan reunalla. Keskiviikkoillan kohokohtana oli Contemporary Cafe Churchin uusien tilojen vihkiäisjuhla. Ajamaton partani ja nukkavieru olemukseni eivät olleet juhlan arvon mukaisia, mutta minkäs teet. Juhla itsessään oli upea ja toistakymmentä paikallista pastoria oli tullut juhlimaan uusia tiloja ja yksivuotissynttäreitä, joita seurakunta myös vietti. Muita vieraita oli salin täydeltä.

Tottakai viikon matkaan mahtuu monta muutakin upeaa ja huomionarvoista hetkeä, mutta nostan vielä esille vierailun Pyhän Tuomaan vuorella. Vuorivierailuun mennessä olin jo saanut ostettua uusia vaatteita, joten oloni oli siltäkin osin hyvä.. Itse vuori on paikka, jossa perimätiedon mukaan surmattiin Jeesuksen opetuslapsista Tuomas, epäilijä. Itse koin hyvin puhuttelevevaksi ajatuksen, että juuri tuo epäilijä oli kuitenkin päätynyt loppujen lopuksi niinkin kauas sanomansa kanssa. Jotakin suurenmoista sain kokea rukoillessani pienessä kappelissa vuoren huipulla. Näkymä vuorelta oli kaunis. Se on kuulemma ainoa paikka, josta on näkymä yli koko Chennain.

Matkan aikana pidimme viisi erilaista tilaisuutta. Pieneksi seurakunnaksi ystävillämme on tiivis tahti. Osa samoista ihmisistä oli mukana joka tilaisuudessa palvelemassa ja luulenkin, ettei meidän länsimaisista seurakunnistamme löydy samanlaista asennetta helpolla. Vaikka olenkin saanut nähdä paljon palvelualttiita ihmisiä, emme me intialaisten rinnalla voi rintaamme röyhistellä. Omalla tavalla yllättävää oli myös se, kuinka länsimaalaisia heidän tilaisuutensa olivat. Hillsong oli valtavirtamusiikkia myös Contemporary Cafe Churchin musiikissa, vaikka ystäväni Lorenzon mielestä intilaiset todella “teurastavat nämä laulut tulkinnallaan”. Mene ja tiedä. Volyymitasossa haettiin koko ajan maksimia ja kukaan ei tuntunut äänentasosta valittavan. Olisi ollut kivaa nähdä parin helluntaijäärän kiemurtelevan penkissä näiden tilaisuuksien ajan.

Intia jätti silti lähtemättömän jäljen. Enkä puhu vain tästä toista viikkoa jatkuneesta turistiripulista, jonka toivon joskus lähtevän jälkiä jättämättä. Intia on hieno maa. Siellä on vaurautta ja loistoa ja aivan vieressä kurjuutta ja köyhyyttä. Jälkimmäistä edusti yksi alueen suurimmista slummeista, jossa kävimme kääntymässä. Liikenne oli kaoottista ja isännän mukaan liikennettä ei valvo kukaan. Meitäkin tuli yksisuuntaisella kadulla vastaan jatkuva liikennevirta. Yksisuuntaisuus taisi olla vain suositus. Ajokortin saa, kun osaa autolla ajaa S-mutkan ja arvailee liikennemerkkejä. Jos niitä ei osaa, voi osaamattomuuttaan paikata muutamalla rupialla. Mopojen, moottoripyörien ja autojen vellovaa merta katsellessa tuntuvat suomalaiset pyrkimykset päästöjen vähentämiseksi naurettavalta pelleilyltä.

Intia pitää kokea. Sitä on mahdoton muuten selittää. Kaiken jälkeen haluan joskus kokea Intian vielä uudestaan. Kunhan toivun ensin tästä… ai niin, British Airways hukkasi matkalaukkuni myös tulomatkalla, että ehkä kokeillaan jotakin toista lentoyhtiötä?

Sarkasmi sikseen. On hyvä, että poliitikkoja ja muitakin ihmisiä otetaan kiinni heidän puheistaan. Toistuva mielistely ja pe***ennuolenta pitääkin poimia pois ja paljastaa. En ole niin sinisilmäinen, ettenkö ymmärtäisi poliitikkojen sortuvan helposti populismiin ja äänten kalasteluun sopivia mielipiteitä esittämällä. Kuitenkin mielestäni populistin leima lyödään poliitikkoon tänä päivänä ihan yhtä nopeasti kuin rasistin leima maahanmuuttoa kritisoivaan, narsistin leima karismaattiseen johtajaan ja vihapuheen leima kaikkeen negatiiviseen kommentointiin.

Me halveksimme takinkääntöä sen tähden, että se on meistä äärimmäistä epärehellisyyttä. Voi se sitäkin olla. Samalla aikaa se voi olla äärimmäistä rehellisyyttä. Meistä jokainen kuitenkin arvostaa tutkijaa, joka on vuosikausia tutkinut vaikkapa ilmastonmuutosta. Hän on saattanut olla skeptinen tuota ilmiötä kohtaan ja on saattanut arvostellakin ilmastonmuutoksen puolestapuhujia. Jos sama tutkija kuitenkin kiistattomien todisteiden ja muuttuvien olosuhteiden vakuuttamana päätyy uudelle kannalle, ei kai häntäkään tarvitse leimata takinkääntäjäksi? Jokaisella on kai oikeus sanoa: “Tässä asiassa olen ollut väärässä. Luulin vilpittömästi olevani oikeassa, mutta joudun myöntämään erehtyneeni.” Eikä se ole kaikkein arvostettavinta rehellisyyttä?

Minä olen monta kertaa joutunut myöntämään olevani väärässä. Monta kertaa olen jättänyt sen myöntämättäkin. Niinä harvoina kertoina, kun itse olen ollut oikeassa ja toinen on myöntänyt minulle olleensa väärässä, on päälimmäinen tunne ainoastaan arvostus ja kunnioitus. Vahingonilolla ei sellaista hetkeä halua pilata.

Itse asiassa jokaisella meistä on oikeus muuttaa mieltämme. Suositeltavinta se on silloin, kun mielenmuutoksemme perustuu faktoihin eikä vain tarpeeseen olla mieliksi toisille. Jos me pidämme itse kiinni tästä oikeudestamme, niin suokaamme se muillekin. Jopa poliitikoille. Joskushan heidänkin mielenmuutoksensa on puhtaasti paremman asiatiedon ja syvällisemmän perehtymisen seurausta.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille hyvää uutta vuotta ja mielenkiintoisia presidentinvaaleja 2012!

Joulukuun alun Helsingin Sanomissa Petteri Tuohinen kertoo ansiokkaasti japanilaisen yhteiskunnan ilmiöstä: kodokushista, yksinäisestä kuolemasta. Wikipediasta tarkistin sen verran lisätietoja, että huomasin ongelman olevan Japanissa yleinen. Ne jotka elävät yksin, kuolevat yksin. Jotenkin makaaberilta tuntuu myös kuvaus jonka mukaan kuolleiden ‘ruumiit makaavat paikoillaan pitkiä aikoja ja tästä johtuen paksu, tumma ihmisenmuotoinen tahra maatuvan ruumiin nesteistä muodostuu siihen, missä ruumis on maannut’.

Artikkelissaan Tuohinen mainitsee lisäksi, että on olemassa yrityksiä, joiden palveluna on siivota asuntoja yksin kuolleiden jäljiltä. Voivatpa vuokranantajat ottaa vakuutuksenkin kodokushin varalta. Vanhuksiakaan ei välttämättä pidetä hengissä rakkaudesta heihin, vaan siksi, että perhe saisi heidän eläkkeensä. Vanhusten tekemät myymälävarkaudet ovat kasvaneet räjähdysmäisesti ja jopa vanhuspornon myynti on kaksinkertaistunut. Eläkkeelle jääneitä miehiä kutsutaan “märiksi puunlehdiksi” ja “isoiksi roskiksi”.

En tiedä sinusta, mutta mielestäni tämä kaikki on äärimmäisen surullista. Enkä ole nyt kritisoimassa Japania tai japanilaisia. Suomessakin paljastuu aina silloin tällöin pitkään kuolleena olleita ihmisiä. Raamatun opetuksiin ajatuksiani peilaavana ihmisenä ja ihan vain lapsuuden kotini kasvatuksenkin vuoksi olen aina halunnut pitää vanhempia ihmisiä arvokkaina. Siksi jokainen yksinäinen kuolema tuntuu pahalta, ikävältä ja väärältä. Jokaisella pitäisi olla edes joku läheinen ihminen elämässään.

Asiantuntijat kaukoidässä ovat joukolla pohtineet syitä ‘yksinäiseen kuolemaan’. Monenlaista teoriaa onkin esitetty. Joku on sitä mieltä, että määräaikaisten työsuhteiden elämää pirstaloivasta vaikutuksesta löytyy selitys. Jatkuva muuttaminen tai alituinen epävarmuus saavat aikaan sen, ettei ihminen mene koskaan naimisiin ja tulee sen tähden eläneeksi ja kuolleeksi yksin.

Sanotaan myös, että japanilaisilla on taipumus torjua ajatus kuolemasta sen sijaan, että he kohtaisivat sen. Monet vanhat kuolemiseen liittyvät perinteet on unohdettu. Intialaiset psykologit ovat huomanneet lisäksi stressin ja yhteiskunnan paineiden aiheuttavan joillekin halua vetäytyä syrjään kaikesta kontaktista toiseen ihmiseen. Japanilaiseen tapaan tällekin vetäytymis-ilmiölle on oman terminsä: hikikomori.

Toivon kovasti, että olipa syy sitten mikä tahansa, me suomalaiset emme tässä asiassa seuraisi japanilaisten esimerkkiä. En haluaisi, että kodokushi ja hikikomori päätyvät suomalaiseen sanavarastoon lainasanoina tai käännöksinä. Toivon, että me osaisimme, jaksaisimme ja haluaisimme välittää vanhoistakin ihmisitä ja pitäisimme heitä niin arvokkaana, ettemme unohda heitä.

Mitäpä, jos käyt tänä jouluna katsomassa sitä vanhaa sukulaistasi, jota et ole pitkään aikaan nähnyt.

“Tehokkaimmilla johtajilla on kyky kokea vuja dé. Me olemme kaikki kokeneet déjá vu:n – hetken jossa eteemme tulee entuudestaan tuntematon tilanne ja koemme silti niinkuin olisimme olleet samassa tilanteessa ennenkin. Vuja dé on saman asian kääntöpuoli – katsot tuttua tilannetta (työtä, jota olet tehnyt vuosikymmeniä tai tuotetta, jota olet työstänyt vuosia) aivan kuin et olisi koskaan sitä nähnyt ennen. Jos uskot, kuten minä, että se mitä näet muovaa sitä miten muutut, kysymys muutosmieliselle johtajalle onkin: Kuinka katsoa organisaatiotasi ja omaa alaasi kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa.”

Ystäväni Lorenzo Agnes lähetti minulle linkin Bill Taylorin loistavaan kirjoitukseen. Taylor on otsikoinut kirjoituksensa osuvasti: “Älä anna sen mitä tiedät rajoittaa sitä mitä voit kuvitella.”

Kirjoituksensa aluksi Taylor lainaa vielä Cynthia Barton Raben ajatuksia, joiden mukaan innovaation esteenä on usein vahva ammattitaito. “Mitä tulee innovaatioon, sama kovaksikeitetty osaaminen, parhaaksi havaitut menetelmät ja käytännöt, jotka ovat organisaation menestyksen kulmakiviä, voivatkin osoittautua myllynkiviksi, jotka uhkaavat upottaa sen.”

Joskus loistavien ajattelijoiden ja johtajien ajatuksia lukiessa mieleen nouseen jonkinasteinen ärtymys tai turhautuneisuus. Lähinnä siitä syystä, että vaikka näitä asioita on helppoa kirjoittaa tekstiksi, niitä on usein tavattoman vaikeaa toteuttaa käytönnössä. Eikä niiden kokeileminen aina aiheuta positiivista reaktiota.

Kirjoitin aikoinaan nyt jo poistetun blogipostauksen omasta yrityksestäni sukeltaa vuja dén maailmaan. Yritin ihan aidosti miettiä silloisen seurakuntani kokonaisuutta ulkopuolisen silmin. Löysin silloin moniakin epäkohtia, joita ei kaiken tekemisen keskellä tullut aiemmin laittaneeksi merkille. Oma asemani silloisessa yhteisössä ei vain ollut otollinen moiselle pohdiskelulle ja kirjoitukseni sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa.

Joka tapauksessa oma vaatimaton kokemukseni alleviivaa minulle Bill Taylorin ajatuksia. Liian usein kaikenlaisissa organisaatioissa pitkä kokemus kääntyy “näin tämä on ennenkin tehty” -ajatteluun. Liian usein se mitä me TIEDÄMME, OSAAMME ja olemme KOKENEET estää meitä ajattelemasta laajemmin. Olen nähnyt sen useissa eri organisaatioissa ja yrityksissä. Minä huomaan sen itsessänikin. On niin helppoa hakea vastauksia sieltä, mistä on löydetty ennekin.

Think outside the box, Think different, ole luova, innovoi. On helppo puhua luovuudesta, muutoksesta ja innovaatiosta blogeissa ja kolumneissa, mutta se kaikki vaatii ankarasti työtä. Steve Jobsin hokema – on pakko olla parempikin tapa – on vasta lähtölaukaus rankalle ja uuvuttavallekin prosessille, jolla saadaan MAHDOLLISESTI aikaan jotakin uutta ja kestävää. Usein juuri tuon prosessin työläys on se todellinen syy siihen, ettei johtajilla riitä aikaa tai energiaa sen prosessin läpikäymiseen.

Osaatko sinä katsoa organisaatiotasi, työtäsi, yritystäsi tai seurakuntaasi uusin silmin? Voitko kokea Vuja dén? Mitä näet?

Tässä muutama kysymys, joilla voit päästä alkuun:

1. Jos aloittaisit tänään, mitä toimintoja, tuotteita, työmuotoja te todella tarvitsisitte? Mikä voisi jäädä pois? Mihin pitäisi satsata enemmän?
2. Jos voisit rakentaa organsiaatiosi uudestaan puhtaalta pöydältä, millainen uusi organisaatio olisi?
3. Missä asiassa luulet oman osaamisesi oleva esteenä innovaatiolle?

Viime viikolla sivustolleni oli päädytty muun muassa hakusanoilla: pornoriippuvuus, trussi, lifechuch [sic] eksytys, homojen tilastotietoa, lespo [sic] lapsi tai huutajat suomenruotsalaiset. Kuten hakusanoista voi päätellä, minulla on asiantuntemusta laajalta alalta. Hengelliseltä kannalta tragikoomista (tai ehkä vain koomista) on se, että Lifechurchin eksytyksen lisäksi myös ylistystanssin eksytyksestä tietoa kaivanneet ovat päätyneet sivustolle. Voidaan siis olettaa, että eksytys on yksi erityisosaamisen alueistani. Näyttäisköhän se hyvältä käyntikortissa: Rami “eksyttäjä” Lehtola? En tiedä, mutta ainakin eksytystä etsivät päätyvät usein sivuilleni…

Huutavista suomenruotsalaisista tai homojen tilastotiedoista en usko voivani ketään valistaa. Niin ikään lespo lapsi menee asiantuntemukseni ulkopuolelle.

Ehkä kaikkein yllättävintä on se, että Victoria Milan on tuonut sivuilleni toiseksi eniten osumia. Kirjoitin taannoin lyhyen postauksen aiheesta ja Victoria Milan on saanut yli 550 osumaa. Kun lisäksi huomaan ihmisten etsivän tietoa hakusanoilla: “Syrjähyppy kiinnostaa, syrjähypyt piristää tai parisuhde ei riitä, syrjähyppy” voi todeta, että ilmeisesti palvelussa kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Joka tapauksessa jokainen on edelleen tervetullut lukemaan, kommentoimaan ja ihmettelemään korpialttarin tapahtumia. Seuraavaksi taas oikeaa asiaa.