Se oli vain hetken häivähdys. Ehkä syynä oli jatkuva lentäminen edestakaisin tai lyhyeksi jääneet yöunet. Kenties oikealta lennolta myöhästymisen aiheuttama stressi tai kaikki edellämainittu yhdessä vaikuttivat sekavuuteeni. Katsoin kuvaani lentokoneen wc:n peilissä. Tunne kesti vain hetken ja oli samaan aikaan kiehtova ja pelottava. Tuon lyhyen hetken ajan mietin tosissani: kuka minä olen ja minne olen menossa? Peilistä katsovat kasvot olivat yhtä aikaa tutut ja vieraat. Ravistin päätäni, pesin kasvoni ja muistin: minä olen Rami ja matkalla Lontooseen…
Vedä Henkeä -seurakunnan lyhyen elämän aikana on eteen tullut jo monenlaisia tilanteita ja jopa haasteita. Seurakuntamme on ns. “Non-Denominational” eli mihinkään kirkkokuntaan kuulumaton. Syynä on lähtökohtaisesti se, että mihinkään kirkkokuntaan ei voi liittyä ihan vapaasti. Joihinkin kirkkokuntiin emme edes halua liittyä. Ihan vain sen vuoksi, että ne ovat meille vieraita. Eivätkä tietenkään kaikki meitäkään joukkoonsa halua. Jokaisessa kirkkokunnassa ja itse asiassa jokaisessa valinnassa muutenkin on omat hyvät ja huonot puolensa. Kuulumatta kirkkokuntaan tai muuhuun liikkeeseen jäät vaille sitä hyvää, mikä tarjolla olisi ja pääset irti siitä huonosta, mitä et kaipaa.
Oli seurakuntasi minkälainen tahansa, se tarvitsee silti jonkinlaista tukea ja ystävyyttä. Suomen kuvioissa ja suomalaisessa seurakuntaskenessä meidän on vaikea löytää kokonaisia seurakuntia tueksemme. Yksittäisiä ymmärtäjiä on toki monia. Jotkut henkilöt voivat toimia ihan avoimestikin meidän rinnallamme, toisia sitoo kenties luja lojaalius seurakuntaa tai herätysliikettä kohtaan. Joidenkin tuki on sellaista, että sen voi sanoa vain kahvipöytäkeskustelussa, mutta julkisesti pitää olla hiljaa. Oli tilanne mikä tahansa, niin arvostan jokaista tukeansa tarjonnutta ja jokaista työmme ja näkymme ymmärtäjää.
Lontoossa tarkoitukseni oli verkostoitua muutamien muiden seurakuntien kanssa yhteistyön merkeissä. Shakaba Global Family on juuri meille sopiva verkko. Samanhenkisten ja omalla tavallaan luovien, jopa hulluja ideoita kokeilevien pastorien seura oli kuin kesäsade kuivalle nurmelle. Ihanaa oli. Näinpä tämä pieni Vedä Henkeä -seurakunta on alle kolmen kuukauden olemassaolonsa jälkeen saanut organisaationsa kuntoon, työmuodot käyntiin, visiot, mantrat ja strategiat hiottua ja löytänyt kolme ystäväseurakuntaa. Yhden Yhdysvalloista, toisen Etelä-Afrikasta ja kolmannen Englannista.
Kun upean ja rakentavan yhdessäolon lisäksi tuli nähtyä Buckinhamin palatsi, käytyä London Eyessä ja ajeltua metrossa, niin mikäs tässä on seurakuntaa rakentaessa. Kaikki on vielä pientä, mutta suunta on hyvä. Thanks Shakaba Global Family for everything!
Näin loman jälkeen on mukavaa palata taas virtuaalisen päiväkirjan pariin. Lomalla ollessani huomasin ohimennen, että sivustolleni oli kommentoitu ilman minkäänlaisia tunnistamismahdollisuuksia. Ajattelin, että se taitaa olla minun vikani. En ole missään vaiheessa kertonut tämän blogisivuston sääntöjä. Tuo otsikon lause liittyy vanhaan lastenleirilakiin: “Leirillä ei ole pakko olla, mutta siellä on pakko totella”. Samoin ei korpialttariakaan tarvitse lukea, eikä siellä tarvitse kommentoida, mutta toteltava on. Tässä muutamia perussääntöjä perusteluineen.
Erilaisissa netiketti-oppaissa sanotaan muun muassa, että:
“Kirjoita sähköpostissa (tai netissä) vain sellaista, mitä olisit valmis sanomaan henkilölle kasvotusten. Ethän myöskään lähetä vitsejä tai asiattomia viestejä henkilöille, joita et tunne henkilökohtaisesti.”
“Jos osallistut keskusteluihin internetissä, kirjoita asiallisesti äläkä häiritse tai loukkaa muita. Varmista, että viestisi liittyy ryhmän aiheeseen.”
“Jos jonkun kommentti saa sinut ärsyyntymään, vedä henkeä ja vastaa vasta kun olet rauhoittunut. Moni kirjoittaja haluaisi myöhemmin poistaa oman kommenttinsa, kun tilanne on rauhoittunut”
Muistan, kuinka takavuosina edellisen seurakuntani nettisivuilla oli vieraskirja. Se toimi ihan hyvin aikansa, mutta sitten sinne alkoi tulla monenlaista kommenttia ja joskus joku toimintaan tympääntynyt saattoi kirjoitella kolmella neljällä eri nimimerkillä saadakseen tilanteen vaikuttamaan siltä, että monikin ajattelee samoin kun hän. Saattoipa joku kirjoittaa toisen nimelläkin. Kun myöhemmin ystäväni kehitteli nuorisotyön työkaluksi Hengenveto.fi -sivuston, sinne laitettiin perinteinen palautelomake. Tuon lomakkeen kautta sitten tuli jos jonkinlaista haukkumakirjettä ja kysymyksiä ilman minkäänlaista osoitetta, mihin olisi voinut esittää perusteluita tai vastauksia esitettyihin syytöksiin. Perään saattoi jopa tulla haukkumakirje siitä, ettei oltu vastattu. Mihinkäs vastaat, kun osoitetta ei ole?
Tästä syystä korpialttarilla kommentoivat ne, jotka uskaltavat nimensä kertoa edes ylläpitäjälle. Uskon, että jokainen miettii pikkuisen tarkemmin mitä kirjoittaa, kun kirjoittaa omalla nimellään. En halua lukea sellaisia kommentteja, jotka ammutaan ihan puun takaa eikä kukaan tiedä kenen kanssa puhutaan. Helpoin tapa toimia osittain nimettömänä on kommentoida nimimerkillä, mutta laittaa oma ja toimiva sähköpostiosoitteensa mukaan. Se tieto jää vain minulle.
Olen itsekin joskus kirjoittanut vihaisena sellaisia kommentteja, jotka olen halunnut myöhemmin poistaa. Siksi on hyvä pitää pieni tauko ja palata asiaan vasta myöhemmin. Kysyen eteneminen on tehokkaampaa kun yksinkertaisten väittämien tekeminen. En poista sellaisia kommentteja, jotka ovat omia mielipitetitäni tai kirjoituksiani vastaan, jos ne ovat muuten asialllisia ja niiden lähettäjä voidaan tunnistaa. Sanon kuitenkin niille, jotka erityisesti haluavat kuulla perusteluita seurakunta-asiassamme tai omista syistäni ja perusteluista eri valinnoissa, että soittakaa ensin minulle ja jutellaan asioista. En minä voi kaikkea netissä kertoa. Enkä edes halua. Joidenkin kommentoijien IP-osoitteet viittaavat Raahen ja Oulun suunnalle ja olen melko varma, että siellä asti ei ole tämän paikkakunnan asioista välttämättä kaikkein tasapuolisin kuva. Kuten ei meilläkään täällä ole tietoa pohjois-Suomen asioista.
Ihan vain kevennyksen omaisesti tuli mieleen, että saattaa tässäkin olla vilpitön ajatus taustalla, mutta niin vain herättää monenlaista tunnetta ja kysymystä, eikö totta? Mielessä välähtää lähes Uuno Turhapuromaisia kohtauksia. Tästähän saisi melko lailla hilpeän sketsin aikaan?
Sattuipa silmiini Graig Groeschelin kirjoitus hänen omassa Swerve -blogissaan. Kaksiosaisessa kirjoituksessaan Graig kertoo saaneensa tehtäväksi tehdä muutamia ehdotuksia Yhdysvaltain metodistikirkolle. Asiallisessa ja mielenkiintoisessa tekstissään Graig kertoo ajatuksiaan metodistikirkon kiertojärjestelmästä. (En löytänyt parempaa käännöstä.) Näin tuo järjestelmä määritellään:
“Kiertojärjestelmä on metodistikirkon hyväksymä tapa, jossa työhönsä siunatut vanhimmat määrätään työkentälleen piispan toimesta. Kaikki vanhimmat hyväksyvät nämä määräykset ja pysyvät niissä.” Graig jatkaa: “Kun henkilö on valmistunut pastori, niin piispa (tai hallitus) määrää hänet mihin tahansa seurakuntaan Jumalan tahdon mukaan”.
Tässä mallissa on siis Graigin mukaan useita haasteita:
Paikallisella seurakunnalla ei ole juuri sanomista siihen, kuka on heidän pastorinsa.
Pastori ja hänen perheensä eivät kenties sitoudu täysillä yhteisöön, koska tulevaisuus on epävarmaa.
Seurakunnan jäsenet tietävät, että heidän pastorinsa voidaan siirtää milloin tahansa toiseen seurakuntaan.
Yleensä tällaisten työjaksojen pituus jää kovin lyhyeksi. Tämä tuo ongelmia yrityksissä rakentaa luottamusta, vahvistaa näkyä ja rakentaa pitkäaikaisia ihmissuhteita.
Suomalaisesta näkökulmasta tämänkaltainen malli on aika vieras. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, ellen olisi juuri tammikuussa keskustellut Etelä-Afrikan helluntailiikkeen johtajan, Peter Wattin kanssa. Hän näet kertoi, että samantapainen järjestelmä oli käytössä myös Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta oli pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Yleensä tuo järjestelmä toimi niin, että kun seurakunnan johto tai useat seurakuntalaiset alkoivat haluta muutosta, he ilmoittivat siitä piispalle tai muille vastaaville johtohenkilöille. Nämä sitten ilmoittivat pastorille uuden seurakunnan johon oli lähdettävä melko nopeastikin. Pastorilta ei itse kysytty halukkuutta lähteä ja joskus tilanne saattoi tulla melkoisena yllätyksenä pastorille.
Toki Suomessakin on joskus pastori vaihtunut joillakin paikkakunnilla melko tiheään, mutta syy lienee muualla kun suoranaisessa järjestelmässä. On niitäkin, jotka tuskailevat sitä etteivät “pastorit kierrä tarpeeksi nopeasti”.
Kun samaan kokonaisuuteen lisää sen tutkimustuloksen, jonka mukaan kasvavilla seurakunnilla on useimmiten ollut vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) sama pastori, on syytä miettiä, että miksi moiseen malliin on oikein päädytty. Siispä haastankin niitä muutamia, joita tällainen saattaa kiehtoa, mukaan pohdintaan. Mitä etuja saattaa olla edellä mainitusta mallista? Miksi sellainen on nähty hyväksi? Onko pastorin työpaikka vain järjestelykysymys?
Ei sitä aina tiedä, mihin kaikkeen tulee elämässään ryhtyneeksi. Muistan vieläkin, kuinka istuimme Pietarsaaren Saalemin alakerrassa suunnittelemassa tulevien Vedä Henkeä -iltojen aiheita. Kaikkien villien ja outojenkin aihevaihtoehtojen keskelle Ville Mäkipelto tömäytti ehdotuksensa: Puhutaan pornoriippuvuudesta. Pakollisen naurunremahduksen jälkeen meistä oikeastaan jokainen hiljeni ja tajusimme, että se olisi aivan loistava aihe. Vaikka en itse koskaan ole suoranaisesti pornoa katsellut, olin kuitenkin törmännyt aivan liian moneen ihmiseen, joka oli koukussa pornoon. Eivätkä ne kaverit edes olleet enää teinipoikia. Jollakulla oli kaunis vaimo ja toisella suloinen kihlattu. Porno vain vei niin, ettei oikein kiinnostanut se oma kulta.
Innostuinpa sitten lukemaan oikein kirjojakin aiheesta. Steve Gallagherin: At the Altar of Sexual Idolatry oli ensimmäinen kirja, jonka luin. Kirjan tiedoilla ja muutamalla muulla faktalla varustautuneena puhuin aiheesta 22.11.2008 pidetyssä “Suoraa puhetta pornosta” -illassa. Omissa pienissä kuvioissamme aihevalinta sai aikaan paljon kihinää ja huomasin, että monilla oli ihan tajuttomia ongelmia pornon kanssa. Kun sitten vuoden vaihteen jälkeen saimme kuulla, että meitä oli pyydetty pitämään tuo samainen Vedä Henkeä -ilta vuotuisessa helluntaikonferenssissa oli aihevalintamme selvä: puhuisimme uudelleen pornoriippuvuudesta. Toki sillä edellytyksellä, että saisimme siihen luvan. (Tapahtuman järjestäjillä on luonnollisesti veto-oikeus aihevalintoihin nähden.) Eivät järjestäjä kuitenkaan nähneet mitään ongelmaa aiheessamme, joten sillä päätettiin edetä.
Valmistelimme kevään 2009 aikan juhannuskonferenssissa pidettävää Vedä Henkeä -iltaamme ja luin aihetta varten uusia kirjoja. Michael Leahyn Porn Nation oli toinen lukemistani kirjoista. Michaelin elämän tarina on kaikessa surkeudessaan klassinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun alunperin harmittoman tuntuisesta pornon katselusta kasvaa vaikea, sairaalloinen seksiriippuvuus, jonka hintana on avioliitto, lapset, työpaikka, yritys ja lopulta lähes oma henki. Jatkoin tutkimistani, vaikka olin samaan aikaan sekä väsynyt että ahdistunut kaikesta eteeni tulevasta.
Törmäsin muun muassa Valtion elokuvatarkastamon tilastoihin vuodelta 2007. Sinä vuonna Suomeen tuotiin tarkastettavaksi yli 25300 elokuvaa. Niistä 24147 oli kovaa pornoa. Siinä ei ole mukana niin sanottu pehmoporno eikä Suomessa laiton eläin, lapsi ja väkivaltaporno. Opin, että lapsiporno tuottaa 3 miljardia dollaria vuodessa maailmassa, jossa lasketaan olevan 420 miljoonaa pornosivua. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset ovat kasvaneet yhdysvalloissa vuoden 1998 4500 tapauksesta 112083 tapaukseen vuonna 2004. Huomasin, että 1/3 pornosivuilla käyvistä on naisia ja että heistä joka kuudes taistelee pornoriippuvuuden kanssa. Opin senkin, etttä keskimäärin pornoon törmätään 11 vuotiaana ja että 15-17 vuotiaista nuorista 80% on nähnyt useita kertoja kovaa pornoa ja 90% 8-16 vuotiaista on katsonut nettipornoa.
Kun sitten lopulta sain puheeni kasattua ja ennenkaikkea rajattua jollakin tavalla olin todella epävarma sen suhteen. En oikein ollut varma, että uskaltaako moista aihetta kuitenkaan ottaa esille. Oman epäröintini keskellä tein päätöksen, että en aio enää vaihtaa aihetta ja niin me pidimme iltamme suunnitelmien mukaan juhannuksena 2009. Saamamme palaute oli huikeaa. Luullakseni pitkästi toistasataa ihmistä tuli juttelemaan kanssani puhettani seuranneina päivinä. Olin joutunut käyttämään hyväkseni paljolti yhdysvaltalaista tilastotietoa, mutta nyt sain kuulla ihan suomalaisten kertomuksia. Kuulin surullisia, hätkähdyttäviä, kuvottavia, masentavia ja yllättäviä tarinoita. Saatoin kuulla pornoriippuvuudesta vanhalta harmaapäiseltä mieheltä tai nuorelta naiselta. Näin aviopareja, joiden liitto oli pelkkä kulissi, koska porno riivasi taustalla. Kuulin pastoreista, jotka ovat seurakunnan johtotehtävissä, mutta ovat kiinni pornossa.
Kaiken tämän keskellä kuljin kuin sumussa. Osin oli oloni kuin rocktähdellä (mikä ei näissä pienissä kuvioissani vaadi paljoa) ja toisaalta tajusin sen huutavan hädän, mikä ihmisillä oli oman riippuvuutensa kanssa. Jotenkin sen kaiken hälinän keskellä tajusin, yhdessä ystävieni kanssa, että meidän on tehtävä asialle jotakin. Koska suurin osa pornoriippuvuudesta keskittyy nimen nettipornon ympärille, päätimme perustaa nettisivuston nimeltä Koukussa pornoon. Esikuvanamme pidimme xxxchurch.com -sivustoa, joka oli toiminut jo muutamia vuosia. Ongelmana oli se, ettei apua ollut tarjolla suomeksi. Me halusimme omalta osaltamme yrittää tuoda apua niiden ihmisten elämään, jotka todella kärsivät pornoriippuvuudesta. Oma lähtökohtamme on kristillinen, mutta loppuviimein pornoriippuvuudella ei ole mitään tekemistä teologian tai uskon kanssa. Vaikka ihminen ei mitenkään uskoisi Jumalaan voi pornoriippuvuus silti tuhota hänen elämänsä.
On selvää, että olemme saaneet oman osamme arvostelustakin, mutta sen kanssa oppii aina elämään. Meitä on syytetty julkisuushakuisiksi tai oman kunniamme metsästäjäksi (vaikka pornoriippuvuudesta puhuminen ei suoranaista kunniaa ole tuonut). Monenlaista muutakin arviota on osaksemme siunaantunut, mutta loppujen lopuksi olen vain kiinnostunut siitä, että pornoriippuvainen voisi päästä vapauteen. Koko sivustomme on tehty oikeastaan vapaaehtoisvoimin. Siitä syystä aikataulummekin venyi muutamalla kuukaudella. Vaikka yritimme saada sivustomme avatuksi viime syksyn aikana, emme siinä onnistuneet. Nyt sivut on kuitenkin avattu siitä iso kiitos kaikille innokkaille. Voit käydä tarkistamassa sivut osoittessa www.koukussapornoon.com. Graig Grossia mukaillen olen ennakoiden ottanut tittelikseni: pornopastori. Että sitä saa kyllä ihan käyttää…
Helsingin Sanomien sunnuntaitoimituksen esimies Laura Saarikoski kirjoitti tiistain 16.2. lehdessä tällä samaisella otsikolla. Näin Saarikoski liittyi siihen suureen joukkoon ihmisiä, jotka eri näkökulmista paheksuvat kirkkoa ja sen tapoja. Itse en eläissäni ole kuulunut kirkkoon, joten siltä osin en koe suurta sympatiaa heidän julkisuuskuvansa ongelmien suhteen. Kirjoituksessaan Saarikoski kertoo kuitenkin oman näkemyksensä siitä, miten asioista pitäisi puhua. Saarikoski oli arvostanut astetta vapaampaa seksuaalikasvatusta rippileirillä ja paheksui sitä, että jossakin oli oikein tultu uskoon. Kuulosti kuulemma pelottavalta.
Rivien välistä tulkitsin kirjoittajan ymmärtävän hyvin Antti Kylliäisen kantaa, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen. Naispappeuden vastustaminen tai homojen siunaamattomuus avioliittoon olivat myös selkeitä esimerkkejä siitä, että on syytä erota kirkosta. Suvaitsevaisuus on siis Saarikosken kaipaama etiikan avaintermi.
Joskus minusta tuntuu, että ihmisillä on hengellisten asioiden suhteen sellainen “rusinat pullasta” -asenne. Tuntuu, että jokainen haluaisi kuulla olevansa hyvä ihminen, suvaitsevainen ja pääsevänsä taivaaseen. Ongelmana on vain se, että sama Raamattu, joka kertoo taivaasta, kertoo myös synnistä. Samalla kun kerrotaan armosta, mainitaan myös tuomio. Että sanoi Antti mitä tahansa, niin kaikki eivät pääse taivaaseen. Selkeästi rehellisempää on todeta, ettei usko Jumalaan, Raamattuun, syntiin, taivaaseen, Jeesukseen tai kuoleman jälkeiseen elämään. Outoa on uskoa Jumalaan ja taivaaseen, mutta ei uskoa sitä, mitä sama kaveri (Jumala) niistä kertoo. Samaan aiheeseenhan liittyy osin aiemmin kirjoittamani kirjoitus: Jääkiekkoteologiaa. Peliä ei ole pakko pelata, eikä siitä tarvitse tykätä, mutta jos pelaat, pelaa säännöillä.
Tajuan senkin, että monessa tilanteessa on tilaa erilaisille tulkinnoille. Raamattua lukevat ja tutkivat ihmiset ovat törmänneet halki aikojen siihen kysymykseen, että mitä mikin ohje ja neuvo oikein tarkoittaa. Ja vaikka itse asia olisi selvä, voidaan aina miettiä asian kulttuurisidonnaisuutta tai sitä onko teksti vain ohimennen lausuttu ajatus vai syvällinen dogmi. Saarikosken kirjoituksen sävy kertoo kuitenkin sen ongelman laadun, jonka keskellä kirkko painiskelee. Nyt ei enää puhuta erilaisista tulkintaeroista. Kyse on enemmistön mielipiteistä, suvaitsevaisuudesta, demokratiasta, nykyajasta. Nykyaikainen ihminen peilaa maailmaa suvaitsen, hyväksyen, enemmistön mukaan edeten ja unohtaen vanhat ja aikansa eläneet opit. Jumalaa ja Raamattua ei kirkossa enää tarvita. Me päätämme itse, mikä meille on parasta. Tätähän ei ole koskaan vielä kokeiltu, eihän…?
Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.
Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.
Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. N ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.
Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: “Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”
Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?
* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]
Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.
Tässä on Vedä Henkeä -seurakunnan uusi logo. Mika Tervaskankaan suunnittelema retrohenkinen tyylittely sopii meidän touhuumme erinomaisesti. Turkoosinvihreän ja oranssin sävyt toimivat yhdessä kuin junan vessa. Logosta on erilaisia versioitakin tehtynä sen mukaan, että minkälainen tarve on. Uuden logon lanseeraus liittyy koko seurakunnan näyn määrittelyyn. Kokonaisuutena näyn, tehtävän ja strategian määrittely on työlästä ja aikaavievää puuhaa. Tässä vaiheessa seurakuntamme kehitystä olemme ehtineet siis tähän vaiheeseen. Organisaation luominen on sitten kokonaan oma juttunsa. Vaikeaa, mutta hauskaa!
Näky:
“Rakasta Jumalaa, rakasta ihmistä”
Näkymme perustuu hyvin selkeästi ja suoraan Jeesuksen sanoihin:
Niin Jeesus sanoi hänelle: “‘Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi’.Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ‘Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.” Matt 22:37-40
Tehtävä:
§1 Rakasta Jumalaa: Me rakastamme Jumalaa oppimalla, opettamalla ja noudattamalla hänen sanaansa kaikella ymmärryksellämme, voimallamme ja sitoutumisellamme.
§2 Rakasta ihmistä:
Me rakastamme ihmistä välittämällä, hyväksymällä ja sitoutumalla kasvamaan yhdessä siten, että meidän elämämme toteuttaa §1 ajatuksen.
Mantrat:
”Kristuskeskeinen, Ihmislähtöinen”
”Meidän kotimme, mutta Jumalan seurakunta”
”Emme ole ketään vastaan, vaan Jumalan puolella”
”Taivas on täydellisille, seurakunta taviksille”
Voi olla, etteivät mantramme aukea ihan jokaiselle, mutta siksipä ne pitääkin tulla ihan paikan päälle kuuntelemaan. Siellä se selviää tuokin juttu. Näillä mennään! Myöhemmin taas lisää…
Yksi tämän ajan esiin nostamista termeistä on “sukupolvikuilu”. Puhutaan journalismin sukupolvikuilusta tai mediankäytön, politiikan tai jopa tekijänoikeusmoraalin sukupolvikuilusta. Itse olen aina ollut kiinnostunut sukupolvikuilusta seurakunnassa ja siitä, miten sen voisi ylittää, ohittaa tai kiertää. Korpialttarin ensimmäinen postaus liittyikin asiaan melko läheisesti. Tosiasiaksi jää, että monessa suhteessa maailma muuttuu niin rajusti, että vanhat ja vakiintuneetkin käsitteet ja tavat jäävät jälkeen. Tuntuu siltä, että nopeasti muuttuvassa maailmassa nopea reagointi on avaintekijä. Joskus liian hidas reagointi johtaa vain kalliisiin ja turhiin ratkaisuihin.
Yhtenä lievenpänä esimerkkinä seurakunnallisesta hidastelusta käy vaikkapa puheiden taltiointi. Seurakunnat nauhoittivat puheita vuosikausia C-kasetille. Niitä sitten monistettiin myytäväksi ja kuunneltavaksi. Kun sitten tallennusmedia vaihtui CD-levyihin, useimmat seurakunnat pohtivat ja jahkailivat, että kannattaako satsata CD-tallentimiin ja CD-levyihin. Vanhempi sukupolvi saattoi olla täysin tyytyväinen kasettien kanssa touhuamiseen, kun nuoremmat möivät kasettinauhurinsa pois (tai antoivat jollekulle vanhemmalle, joka kenties vielä voisi soitinta jossain tarvita) ja hankki CD-soittimen. Kun sitten seurakuntakin lopulta osti CD-tallentimet, oli aika jo ajanut ohi ja ääntä kuunneltiin MP3-soittimilla ja iPodeilla ja podcasteinä. Tästäpä joku vanhempi saikin aiheen huomauttaa, että ei nuorille kannata mitään ostaa, kun ei kukaan edes käytä laitteita. Saattaa olla, että nuorten bändi haluaisi uusia äänentoistolaitteita, mutta kun ne vuosien pohdinnan jälkeen satsataan, on bändi mennyt jo menojaan.
Toinen erityispiirre seurakunnallisessa sukupolvikuilussa on se, että monen seurakunnan päättäjät ovat sodan jälkeisessä puutteen ja säästäväisyyden ajassa kasvaneita. Heidän ajatusmaailmaansa kuuluu säästäminen ja tavaroiden korjaaminen ennen uuuden ostamista. Niinpä sitten seurakuntien varastot ovat pullollaan vanhoja miksauslaitteita, soittimia, piirtoheittimiä ja kopiokoneita, joita vanhat eivät osaa korjata ja nuoret eivät halua korjata.
Nämä kaksi esimerkkiä eivät ole vakavimmasta päästä ongelmia. Ne ovat kuitenkin esimerkkejä samankaltaisesta sukupolvien välisestä kuilusta, jolla on paljon vakavammat seuraukset. Kun seurakunnan työssä sovelletaan samoja perusperiaatteita: “jahkailua, kunnes tilanne on jo ohi” ja “ei vielä tehdä uutta, korjataan tuo vanha”, niin pulassa ollaan. Olen taas viime aikoina saanut nähdä, kuinka ilmeiset ovat tämänkaltaisen ajattelun aikaansaamat ongelmat. Liian moni nuorisopastori kamppailee turhautumisen keskellä jaksamisensa kanssa. Ongelman ydinhän on siinä, että paikkakunnalla, josta nuoret muuttavat opiskelujen tähden nopeasti pois, on nuorisopastorilla vain muutama vuosi aikaa opettaa nuorille seurakuntaelämän perusteita. Sinä aikana pitäisi saada luotua niin vahva nuorisokulttuuri, että kun ensimmäinen sukupolvi lähtee pois on uusia jo innolla mukana.
Jos esimerkiksi kolmen vuoden aikana on luotu upea nuortentoimintakulttuuri tietylle paikkakunnalle, on varmaa, että se vetää lisää nuoria mukaansa. Jos taas kolme vuotta tapellaan tai väitellään tuon kulttuurin oikeellisuudesta, uusia ei tule ja poislähtevät kiittävät Jumalaa, kun pääsevät pois. Kaiken keskelle jää vain nuorisopastori kokoamaan työtään raunioista.
Marraskuun Hesarin mielipidepalstalla oli Pauliina Seppälän kirjoitus “Suomalaiset ovat epäinhimillisä toljottajia”. Aluksi lainaus itse tekstistä: “Mies kaatui raitiovaunussa keskelle käytävää oven eteen, eikä päässyt itse ylös. Kukaan ei mennyt auttamaan. Kun itse menin, kesti aikaa saada apua. Sitä riensi antamaan matkalaukkujen kanssa matkustava mies vaunun toisesta päästä – varmaankin turisti. Perushelsinkiläiset vain toljottivat passiivisina. Vaikka kaatunut oli ilmiselvä juoppo, oli epäinhimillistä jättää hänet makaamaan maahan. Aiemmin syksyllä hyppäsin Espoossa bussiin, eikä kuljettaja pystynyt ottamaan kahdenkympin seteliäni vastaan. Bussi seisoi pysäkillä kuljettajan suostumatta jatkamaan matkaa, ennen kuin olin ostanut lipun. Penkit täyttyivät taas toljottajista. Kysyin heiltä, voisiko joku rikkoa kaksikymppisen pienemmäksi. Kukaan ei reagoinut. Paitsi afrikkalaistaustainen mies, joka kaivoi kukkarostaan koko bussimaksun minulle. Kun kiittelin häntä ylitsevuotavasti, hän vain nauroi. Hänelle teko oli itsestään selvä. Muut bussin matkustajat istuivat halvaantuneina ja ilmeisen välinpitämättöminä siitä, pääsenkö kotiin vai en.”
Velipoika tapaa aina joskus sanoa, että ei meitä suomalaisia ole tarkoitettu ihmisten ilmoille. Ollaan parhaimmillamme ihan vain jossakin korpimetsän kätköissä murahtelemassa. Suomalaisen kansanluonteen kehityksen kulta-aika lienee ollut joskus jurakaudella. Sen jälkeen kehitystä ei liene tapahtunut. Eniten minua ei edes ärsytä tai ihmetytä Seppälän kirjoituksessa kuvatut tilanteet vaan se keskustelu, joka seurasi tuota kirjoitusta. Sen verran olen itsekin jo maailmaa kiertänyt, että voin ihan surutta todeta suomalaisten olevan melko idioottia porukkaa. Ja kyllä, olen itsekin suomalainen, joten samassa veneessä ollaan. Kontrasti on vain niin selkeä, kun tulee ulkomailta takaisin Suomeen. Jotenkin suomalaisuuden arkkityyppiä kuvaa hyvin eräskin heimoveljeni, joka epäsiistinä, nousuhumalassa ja itsevarmana astui Tallinnan satamaan ja tokaisi: “Nyt päästään sikailemaan!”. On se hyvä, että meillä on edes jonkinlaista osaamista maailmalla. Sikailustako Suomen uusi vientivaltti? Pastorina tiedän, että Jumala rakastaa meitä suomalaisiakin. Välillä joudun häneltäkin kysymään: “Oletko nyt ihan varma?”
Onko meillä toivoa paremmasta? Onko ainoa lääke muutaa pois? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Olenko vain ylikriittinen? Mitä hienoa ja upeaa suomalaisuudessa on?
On kahdenlaisia saarnaajia: Niitä, joilla on jotakin sanottavaa ja niitä, joiden on sanottava jotakin.
Sitaatti
Tavoittaaksesi ihmiset, joita kukaan ei tavoita, on tehtävä asioita, joita kukaan ei tee. Jos ajattelet kuten kaikki muutkin ajattelevat, teet asioita, joita kaikki muutkin tekevät. - Graig Groeschel
